Roger Martin du Gard - Thibault'n suku III-IV

Suomentanut: Arvi Nuormaa

Sivumäärä: 290 + 205(495)

Painos ja vuosi: 2.painos - 1964 ja 1965

Päätin jatkaa tämän aloittamani Thibault'n suku -sarjan loppuun kaikkien suomennettujen kirjojen osalta. Koska Martin du Gardin teksti on joutuisaa lukea, ei tämä aiheuttanut suurtakaan ponnistelua. Kaiken lisäksi kirjaston muut asiakkaat eivät ole kovin innostuneita lukemaan näitä viehättäviä kirjoja, joten sain pitää niitä lainassa huomattavan pitkän ajan.

 4. Antoinen potilaat

5. >>La Sorelina>>

On siis kulunut taas muutamia vuosia. Herra Thibault'n kunto on pikkuhiljaa romahtanut ja hän on joutunut palvelusväen armoille. Antoine hoitaa uutterasti - korkealla moraalilla ja ammattitaidolla potilaitaan. Vaikuttaa vain siltä että hän on kiinnostuneempi ihmisten pään sisällöstä, kuin somatiikasta. Erään "pienen tytön" tapauksen yhteydessä joutuu nuori lääkäri punnitsemaan niin ammattimoraaliaan kuin omaa asennettaan. Oliko eutanasia jo tuolloin niinkin pinnalla oleva aihe, mitä kirjailia Martin du Gard antaa Antoinen kautta ymmärtää? Kuitenkin potilaat hoituvat rennolla kädellä ja kuin korkeamman voiman johdatuksesta - ilman pienintäkään epäilystä. Isänsä hoidon osalta Antoine lipeää jopa menestyksellisesti plasebo-keinojen käyttöön, ja tästäkin rönsyilee mielenkiintoisia pohdintoja psyyken ja sooman vuorovaikutuksesta. Muutenkin Antoinen potilaissa viihdytään suhteellisen paljon pohdintojen teillä, lähinnä nuoren lääkärin mielikuvituksen keitoksissa.

Mielenkiintoisen huomion kiinnitin Jacquesin kohtaloon, tämähän jää hieman auki. Onko Jacques kuollut, vai onko hän ehkä vain matkoilla tai niin ns. kadonnut?

Vaikka Antoine on hiljattain kokenut vaikeita ihmissuhde pettymyksiä, alkaa uusia fantasioita lipua nuoren miehen mieleen. Ainakin naiset pysyttelevät mehevästi flirttailu linjoilla, joita Antoine ei voi olla huomaamatta.

Parasta antia kirjassa ovat kuitenkin lääkäripraktiikan kuvailut, näissähän luodaan varsin kattavaa kuvausta tuon ajan ammattilaisuudesta. Tuberkuloosin moninaiset kasvot ja lähestyvän kuoleman ahdistavat merkit, tietynlaisella kaunokirjallisuuden herkkyydellä ja keinolla.

La Sorelinassa tarina saa taas uuden käänteen. Paljastuu nimittäin että Jacques onkin elossa. Yhteiseen kotiin sapuu kirje rehtori herra de Jalicourtilta, joka sisältää hänen arvionsa ja kommenttinsa Jacquesin kirjoittamasta La Sorelina-novellista. Antoine tapaa de Jalicourtin ja saa selville yhtä sun toista, muun muassa sen että pojan novelli on jo julkaistu. La Sorelina osoittautuu paljastuskirjaksi(tai näin ainakin Antoine luulee) ja päättelemällä tarinan kuviota hän vaipuu hypoteettisiin mietteisiinsä, onko Jacques todellakin tätä mieltä ja onko näin tapahtunut? Tästä alkaa kuumeinen etsintä, joka vie Antoinen Sveitsiin. Vaikka lääkäri Thibault on helpottunut löydettyään pojan hengissä, on hän silti kuohuksissaan ja vihainen. Haluaako Jacques kuitenkaan palata kotiin isän kuolinvuoteelle tekemään sovintoa?
La Sorelinan teemana ovat sisarusten välinen vuorovaikutus ja sen moninaiset nyanssit. Lisäksi tarina tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman vapaaehtoisesti katoavan ihmisen identiteetin uudelleen muokkautumisesta. Suoko sovinto anteeksiannon ja unohduksen? Antoinen intuitio muistuttaa kieltämättä salapoliisin potentiaaliasia kykyjä, hänen availessaan salaisuuksien verkkoa. Onko asiat kuitenkaan ihan niin kuin La Sorelina-novellissa kerrotaan, vai onko siinä sittenkin myös taiteilijan luomaa fantasiaa? Mielestäni kirja tarjoaa enemmän onnistumisia kuin pettymyksiä ja näin ollen se on aiempia kirjoja valoisampi.

 

Roger Martin du Gard(Wikipedia)

6. Isän kuolema

Viimeisessä suomennetussa osassa Isän kuolema siirtyy painopiste ratkaisevasti herra Oscar Thibaultiin, siis kuolevaan vanhaan mieheen. Koska tuskat lisääntyvät ja valoa ei näy tunnelin päässä, alkaa olla kiire. Paikalle pyydetään pastori Ábbé Vécard antamaan viimeisiä synninpäästöjä. Huoneeseen kehkeytyy vahva dialogi hengenmiehen ja maallisen kulkijan välille. Paljastuukin niin, että herra Thibaultin usko on ollut lähinnä näennäistä ja kulisseja ylläpitävää ylemmyyttä. Kun sitten joudutaan katsomaan tuskallista kuolemaa silmästä silmään, alkaa tämä verho rakoilla ja lennättää ilmoille kaikenlaista "epäileväisyyttä ja vihaa". Vain vaivoin sisarukset ehättävät Sveitsistä kuolevan äärelle, huomatakseen tuskallisen kuoleman pitkittyvän ja johtavan lähes epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tässä vaiheessa Antoine sortuu viimein "pehmeän" eutanasian tielle, kokematta yllättäen suuriakaan tunnon tuskia. Tämäkin jakso tarjoaa runsaasti lääketieteellisiä faktoja ja mielenkiintoisia kuvauksia kuolemasta niin maallisella kuin henkisellä tasolla. Jotenkin tuntuu siltä, että kuolema tarjotaan vastenmielisenä ja rumana asiana, eikä se yhtään kauniimmaksi muodostu edes rauhoittuneiden kasvojen luomassa hiljaisessa ilmapiirissä. Tajolla siis lautumia, visvaa ja veristä virtsaa virttyneillä lakanoilla.

Kirjassa pureudutaan syvällisemmin Herra Thibaultin persoonaan hänen kuollessan ja post mortem hänen muistiinpanojensa kautta. Onnistuiko niinkin henkevä ja tunteva ihminen kovettamaan ulkokuorensa, tekemään itsestään lähes vieraan ihmisen lapsilleen ja muillekin läheisilleen? Hautajaisista ei lukijalle juurikaan pohdittavaa jää, mutta tietysti tämäkin ohjaa käsityksissä porvaristosta ja teräätekevistä.

Kuin sokerina pohjalla tarjoutuu lopuksi lukijalle hienoa pohdintaa uskonnosta ja katolisuudesta. Antoine Thibaultin uskon puute hämmästyttää herra Ábbéa ja mielestäni tämä osa onkin ehkä antoisinta luettavaa. Tuntuu siltä että kirjailija Martin du Gard unohtuu itsekin ruotimaan omaa käsitystään(Antoinen kautta) teologiasta, ateismista ja jopa metfysiikasta. Pystyykö kirkonmies pitämään puolensa tuossa sivukaupalla jatkuvassa väittelyssä? Vai onko koko uskon ja rationalisuuden välinen jutustelu törmännyt niiden välissä vallitsevaan ylitsepääsemättömään muuriin? Keskeiset teemat Isän kuolemassa ovat kuoleman lopullisuuden hyväksyminen, uskon kyseenalaistaminen ja eutanasian pohdinta. Rahan osuus kuvioissa on vähäisempää kuin esim. vasta lukemassani Buddenbrookeissa, mutta selvästi kuitenkin herra Thibaultissa on korostettua ylpeyttä ja pöyhkeyttä joka kanavoituu testamentin monimutkaisissa koukeroissa.

Luettuani koko Thibault'n suomennetun kirjasarjan jää itselleni päälimmäisenä mieleen ihmisiä seikkaperäisesti kuvaileva helppolukuinen kerronta. Tarjolla on myös eksaktia tietoa lääketieteestä, sosiologiasta, uskonnosta ja taiteesta. Kuitenkin Martin Du Gard käsittelee tietyllä aika radikaalillakin kovakouraisuudella sensitiivisiäkin asioita ja uskaltaa riisua "likaisetkin" ajatukset sanoiksi, säilyttäen kuitenkin arvokkuden. Mielestäni kirjailijan tarjoama realismi on lopulta aika pessimistisesti sävyttynyt. Koska kirjassa esiintyvien ihmisten määrä pysyy kohtuullisena, ei pakka uhkaa levitä missään vaiheessa ja lukeminen on mielekästä.

Harmi ettei kahta viimeistä osaa  l'Été 1914 ja  l'Épilogue ole suomennettu. Edellä mainitut käsittelevät muun muassa sotaa, joka olisi teemallisesti lopettanut luontevasti sarjan(suomeksikin).

Viljo Kajava - Jäähyväiset eiliselle

Kirjailija: Viljo Kajava

Sivumäärä: 60

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Mennyt ja tuleva kohtaavat. Journalisti ja runoilija Viljo Kajava on tunnettu lukijapiireissä lukuisista runoteoksistaan, tosin kuitenkin suurelle yleisölle hän on jäänyt hieman tuntemattomammaksi. Itse päätin tarttua hänen myöhäisajan runoelmaan Jäähyväiset eiliselle.  

Itselleni kirjasta jäi hieman haikeitakin ajatuksia. Kajava kuvailee runoissaan luontoa ja sen jylhyyttä visualisoidessaan elämän rajallisuutta, mutta toisaalta myös sitkeyttä ja väkipäisyyttä. Tässä kirjassa on aistittavissa elämänkaaren loppupuolen väkevyys ja aistillisuus, siinä tehdään tilejä selväksi ja hyvästellään menneet - suunnataan edessä olevaan tuntemattomaan ja ehkä hieman pelottavaan ja vapauttavaan tulevaisuuteen.

Seuraavassa oivallinen ja konkreettinen lainaus;

Kun sieppaan ilmasta

leijuvan siemenkodan

tai talletan sekunnin

ohikiitävästä ajasta

ne jäävät ja säilyvät

muistissa:

maan kudoksen kosketus,

elämän hengähdys.

Näin itselleni jäävät

maan ja ajan viestit,

kunnes nekin, minusta,

minulta, otetaan  -.

Hetket - Viljo Kajava s.48

Itselleni tuli mieleen useissa kohdin Jaroslav Seifertin runot, lähinnä uran loppuvaiheen pitkät jäähyväiset. On vaikea tuomita Kajavan runoja pessimistisiksi, mutta kieltämättä niistä kuvastuu luopumisen haikeus. Kuitenkin ihminen vanhetessaan osaa arvottaa oikein myös menetykset ja näin ollen henkisesti pystyy niistä voimaantumaan. Vaikka fyysiikka rapautuu, kykenee henkinen puoli kehittymään ja vahvistumaan lähes viimeiseen henkäykseen. Onko lopulta sittenkään väliä, jättääkö ihminen itsestään elämisen jälkiä? Runojen kielikuvat ovat voimakkaita ja ne kumpuavat syvältä isänmaasta, joka oli tärkeä myös vasemmistohenkiselle Kajavalle. Pidin Viljo Kajavan runoista, koska ne olivat sopivan helppolukuisia.

Thomas Mann - Buddenbrookit

Suomentanut: Ilona Nykyri

Sivumäärä: 647

Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 2010

Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Thomas Mann(1875-1955) on yksi saksalaisen kirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Hänellä on useita tunnettuja teoksia, niistä nyt mieleen tulee Taikavuori, Kuolema Venetsiassa ja tämä Buddenbrookit, josta kirjailijan ainakin virallisissa lähteissä väitetään saaneen kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hänen veljensä, poikansa ja pojanpoikansa olivat myös kirjailijoita, joskaan ei ehkä niin maineikkaita kuin Thomas Mann itse. Kirjailija Mann on taustoiltaan juutalainen ja säätyläinen, näin ollen hänen vaikutteensa ovat pitkälti tulleet näistä piireistä. Kirjoja - niin romaaneja kuin novellejakin ehti kertyä melkoinen määrä ja näistä useita on suomennettu. Päätin lukea ensimmäiseksi tämän Buddenbrookit, koska se on itselläni kirjahyllyssä.

Buddenbrookit on massiivinen sukukronikka, niin sivumääräisesti kuin sisällöllisesti, siis todellinen klassikko. Heti kärkeen on todettava että hänen aikalaisensa ovat itse kukin harjoittaneet kyseistä kirjallisuuden lajia, kuten esimerkiksi Romain Rolland Jean-Christophensa kanssa ja Martin du Gard Thibault'n suvun kanssa. Mannin ote ainakin tässä kirjassa on melko pessimistinen, joskaan ei täysin vailla huumoria. Kirja kertoo siis Buddenbrookien porvarissuvun degeneraatiosta, niin talousellisesta kuin moraalisestakin depressiosta, joka johtaa pohjalle asti. Tarinan keskeiset henkilöt ovat kolmessa sukupolvessa, kuitenkin painottuen lähinnä nuorempiin sukupolviin. Aluksi keskitytään kolmesta sisaruksesta Antonieen alias Tonyyn, ja hänen lukuisiin muihin nimiin(kuten esim. rouva Permaneder). Heti alkajaisiksi hänellä on "suhinaa" vastakkaisen sukupuolen kanssa ja hänen moraalinsa ja kärsivällisyytensä löyhtyy kasvavaa vauhtia, johtaen pian täydelliseen yhteisölliseen häpeään. Tonyssa on jopa feministisiä piirteitä, tietynlaista jukuripäisyyttä ja lujuuttakin, mutta kaiketi ja etupäässä viekautta kavaluuden kera. Tarinan loppua kohti Antonien merkitys vähenee ja kirjailija heivaa hänet taka-alalle, eikä edes hänen syntyvä tyttärensä liioin lukijan eteen putkahtele.

Vanhan konsuli Buddenbrookin kuoltua pitkään tarinan kantavana voimana onkin Thomas Buddenbrook, kauppiassuvun lupaavin vesa joka perii kauppahuoneen johtajuuden. Hänen ongelmansa ovat ehkä tietynlainen sosiaalisten taitojen puute ja luovuuden puute, kaiken lisäksi hän alkaa fakkiutua nopeaa tahtia ja tämä johtaa bisneksen rapautumiseen. Vastuu riuduttaa Thomasin ja hän jää hehkuvan kauniin vaimonsa Gerdan varjoon. He saavat Johann alias Hanno nimisen pojan joka on jo syntyessään epäkurantin oloinen ja heiveröinen. Hannosta pitkälti koostuu tarinan viimeinen kolmannes, jossa Buddenbrookin suku saa lopullisen kuolin iskun. Johann "Hanno" on kaikesta ujoudesta ja arkuudestaan huolimatta varsin luova ja lahjakaskin musiikin saralla. Kirjailija kuvailee pojan urku- ja pianosessioita lähes orgastisina ja aikaa ja paikkaa höperryttävinä. Epäilen että jollakin tasolla Hanno Buddenbrook kertoo kirjailijasta itsestään. Hänestä tulee mieleen Thomasin taiteilija vätystelijä veli Christian, joka potee kaikenlisäksi hypochondriaa ja ilmeisesti jonkinasteista skitsoidista persoonallisuushäiriötä. Christianilla on oma etsikkoaikansa Thomasin suhteen ja hän yrittääkin hastaa tätä siinä liioin menestymättä. Taiteilijakulkuri Christianin kohtalo ei ole kaksinen, edes maailman matkaaminen ja lukuisat rakkaudet eivät pelasta häntä, vaan tie vie hermoparantolaan. Jonkin verran kirjassa käsitellään myös lähipiiriä ja muuta sukua, tosin lopulta aika merkityksettömästi.

Buddenbrookeissa kuvaillaan yleisemminkin säätyläisten elämää, sosiaalisia kuvioita ja jopa finanssitaloudellisia asioita. Huonot liikemiestaidot ja taloudelliset kyvyt ajavat bisnekset totaaliseen tuhoon. Toisaalta perheen moraalisen siveyskäsityksen ja merkityksen mureneminen ovat omalta osalta omiaan helpottamaan kaiken muunkin luhistumista. Ihmisten lisääntyvä välinpitämättömyys niin ihmissuhteissa, kuin raha-asioissa on tarinan lomasta helposti poimittavissa.

Ihmisten maneerit ja habitukset värittävät tarinaa ja antavat tietyn pohjan jopa pohtivaan tarinointiin, eikä lukija välty stereotypioiltakaan. Ehkä juuri värikäs ja perinpohjainen ihmiskuvailu on koomisin ja tarinaa parhaiten eteenpäin kuljettava seikka. Pikkutarkka ympäristön kuvailu on tyypillistä ja ominaista Thomas Mannille, tämä saattaa olla jopa väsyttävää pidemmän päälle.

Itse kiinnitin huomiota lähes makaabereihin kuolonkuvauksiin, joita kirjassa on useitakin. Näissä välähdyksen omaisissa, mutta liiallisen pitkitetyissä hetkissä kumuloituu ilmiselvästi kirjailijan itsensä viehätys kuolemaa kohtaan(kaikkia sen muotoja). Konsulinna mummon groteski kuolonkamppailu on jopa satiirisen hauska, liekö sellaiseksi tarkoitettu - en tiedä.

Thomas Mann kirjoitti Buddenbrookit aivan uransa alkuaikoina, taisipa olla peräti ensimmäinen pitkä romaani. Siihen nähden kirjailija pursuaa suoranaista kirjoittamisen lahjakkuutta. Vaikka tarina ei ehkä edusta enää tätä päivää, niin puolustaa se ainakin loistavasti aikansa kirjallisuutta ja ainakin omasta mielestäni sieltä löytyy paljon nykypäiväkin esiintyviä ilmiöitä. Huomion arvoista on Ilona Nykyrin uuden käännöksen moderni kieli(silti latistamatta vanhaa arvokkuutta), jossa hän on hyödyntänyt suomalaisia murteita. Lyypekkiläiset puhuivat turkkusta ja baijerilaiset pelhoa. Suosittelen kirjaa pitkäjänteiselle lukijalle, joka tykkää eurooppalaisesta kirjallisuudesta.

" Se >>sana>>, se onneton sana, joka oli lipsahtanut herra Permanederin suusta sinä yönä, tuli myöhemmin jollakin selvittämättä jäänellä tavalla muutamien perheenjäsenien tietoon. Mitä mies oli sanonut? - >>Painu helevethin, sontaane sianpillu!>>

Niin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto."

Thomas Mann - Buddenbrookit s. 336

William Butler Yeats - Runoja

Suomentanut: Aale Tynni

Sivumäärä: 212

Painos ja vuosi: 1.painos - 1966

Saagoja ja taruja läntisestä maasta. William Butler Yeats onkin kaikessa sekavuudessaan tietyllä tavalla selkeä. Hänen tuotantoaan ei ole suuremmin suomennettu ja tämä onkin ainoa kirja mitä lähikirjastoista löytyi. Runojen lisäksi Yeats on ansioitunut näytelmien kirjoittajana, mutta ilmeisesti hän kuitenkin Nobelin pokkasi näistä lukuisista mahtipontisista runoistaan.

Kun tartuin tähän runoteokseen, odotin siltä jotakuinkin druidilaisia sulosäkeitä - kuten jo kansikin antaisi olettaa. Odotus ei täysin täyttynyt, mutta aihepiirit runoissa ohjaa selkeästi astrologiaan ja jopa okkultismiin. Jotenkin minusta tuntuu että Tynni ei ole saanut säkeitä suomennettua alkuperäiseen loistoonsa, jossa loppuriimit natsaavat ja ratsastavat runonsäkein. Tähän kääntäjä puolustautuu suomen kielen kuluneisuudella, toisin sanoen kaikki kielikuvat ovat jo käytetty(siis jo vuonna 1966). Itselleni tuli mieleen huomattavasti vanhemmat tekstit, kuten Shakespearen säkeet. Yeats tavoittelee vanhempia legendoja ja pyrkii selkeästi mahtailevaan jumalalliseen sanailuun, jota ei ainakaan nuorempi irlantilainen runoilijakunta esim. Seamus Heaney tavoita(jos nyt sitten haluaisikaan).

Lainaan seuravassa mielestäni parasta runoa mitä kirjasta löytyi;

"Ei pelko, ei toivo vaivaa
eläintä kuolevaa ;
mutta pelkoa, toivoa täynnä
mies loppua odottaa ;
hän monta kertaa kuoli
ja heräsi uudestaan.
Suuri mies ylpeydessään,
murhaajat vastassaan,
lakkaa hengittämästä
sitä ylenkatsoen,
hän tuntee kuoleman tarkoin -
sen on luonut ihminen."

Kuolema, Butler Yeats - Runoja s.140

Kuolema on käsite jonka vain ihminen tiedostaa ja sankarikuolema tekee siitä arvoisensa. Kautta historian on ihminen kaatunut sodissa joko turhaan, tai ylevän asian puolesta. Kuitenkin kuolema on aina kuolema, silloin ihmiselle itselleen kaikki lakkaa olemasta. Haluaako ihminen itsensä muistettavan niin kipeästi, että on valmis kohtaamaan vapaaehtoisesti viikatemiehen?

Luettuani Yeatsin Runoja-teoksen jää siitä jotenkin pirstaleinen ja levoton tunnelma, en missään vaiheessa päässyt tekstien herraksi. Runot ovat vanhanaikaisia ja kaikessa ylpeydessään jopa pöyhkeileviä. Ei missään nimessä tavalliselle lukijalle, pikemminkin sikareita tuprutteleville runoraatilaisille. Hetkittäin kirjan plaraaminen sai aikaan syviäkin haukotuksia. Koska Butler Yeats on ansioitunut ja arvostettu runoilija ja näytelmäkirjailija, on syy tietysti lukijassa. Mutta sanottu mikä sanottu, ei ollut allekirjoittaneen juttu.

Paul Heyse - Trevison koruompelijatar

 Suomentanut: Helmi Krohn

Sivumäärä: 112

Painos ja vuosi: 1.painos - 1913

Teatteria ja dramaturgiaa. On mielenkiintoista huomata kuinka vähän tämä Trevison koruompelija poikkeaa teemallisesti Naiskohtaloista. Kummassakin on olennaisena osana tarinaa itse tarinointi. Tässäkin kirjassa ikäänkuin tarinan kertoja kertoo pienelle joukolle kertomuksen, tai sitten itse kerronnan aikana nivoutuu ympärille oma ns. jatkotarina. 

Ensimmäisessä tarinassa(Vaalean Giovannan kertomus) nuorehko, mutta jo kuitenkin yli 30 ikävuoden saavuttanut jo menetyksiäkin nänyt kaunis käsityöläinen kohtaa rakkauden. Nuori ritari Attilio lamaantuu rakkaudesta, kohdatessaan naisen katseen kaupungin turuilla. Tästä alkaa epätoivoinen rakkaustarina joka on tulvillaan epäitsekkyyttä ja uhrautuvuutta. Kuvauksissaan kertoja sortuu melkoiseen teatraalisuuteen ja melodramaattisuuteen, lipsahtaapa jopa eräänlaiseen nihilismiin. Sana- ja tapahtumaverbaliikassa mennään överiksi ainakin tämän päivän mittapuulla, ja tämä alkaa muistuttaa teennäistä ja itsekästä jaloutta. Merkille pantavaa on tässäkin "sadussa" epäitsekkyyden ja hyvän tahdon tuhoisuus, joka on maustettu sopivalla mutta tarpeellisella luokkaerolla. Ja kuin mansikkana kermakakussa on lopputuloksen peitteenä paksu kerros Italian multaa. Miksi Giovannan epäitsekyys myrkyttää rakastuneen mielen? Onko viha ja rakkaus todellakin niin läheisiä kumppanuksia? Kosto on aina aseista raadollisin ja pahin - usein myös kohtalokas.

Toisessa tarinassa(Kuolleen järven rannalla) nuori lahjakas lääkäri matkustaa vuoristojärvelle elämän pettymysten murtamana, tuhoisia ajatuksia hautoen. Hän on menettänyt aivan liikaa väärän johtopäätöksen vuoksi ja on tämän vuoksi luopumassa elämästään. Kohtalo astuu kuvioihin ja pistää miettimään onko tapahtumasarja välttämättä edullinen lääkäri Eberhardille. Hän saa tavallaan hyvittää tekemänsä virheen ja sitä kautta tarttuu uudelleen toivonkipinään. Tämäkin kertomus on hyvin lohduton ja ahdistava. Kuinka kaunis vuoristojärvi hulppeine maisemineen on niin synkkä kuin murheen laakso, väsynyt ja apea. Ainoastaan kuun loimotus luo aavemaista tunnelmaa. Yhden pienen elämän pelastaminen voi johtaa toisen jos kolmannenkin pelastumiseen. Vaikka Eberhardin asenteessa on jopa eksistentiaalia välinpitämättömyyttä, kulkee tarina kuitenkin paljon positiivisempaan suuntaan kuin lukemani muut Heysen tarinat. Onnistuuko joku vihdoinkin rakkaudessa?

Paul Heysen Trevison koruompelijatar on oivallinen, mutta hieman turhan dramaattinen kirja. Koska kirjailijan tuotannossa on myös näytelmäkirjallisia tuotoksia, ei tämä varsinallisesti yllätä, vaan ehkä se antaa jopa jonkinlaisia avaimia tarinoiden omaksumiseen. Mielestäni nämä "pienet" tarinat tarinoissa puhuttelevat ja ovat tavallaan sympaattisiakin, mutta aavistuksen niistä paistaa lapsekkuus ja naiivistisuus. Helppoa ja jopa viihdyttävää lukemista, ei kuitenkaan enää ajankohtaista. Oli kuitenkin mukavaa tutustua jo paljolti unohdettuun kirjailijaan, jonka kovakantiset ja sinällään jo taiten nivottut kirjat lepäsivät pölykerroksen alla varaston hyllyköiden siimeksessä.

Paul Heyse - Naiskohtaloita

 

Suomentanut: Helmi Setälä

Sivumäärä: 119

Painos ja vuosi: 1.painos - 1911

Elämä on kuin suklaarasia, ei koskaan tiedä mitä löytää. Paul Heysen suomennettu kirjallisuus on vähäistä ja sitä on vaikeahko löytää. Nämä upeat kirjat ovat yli 100-vuotta vanhoja ja onneksi vielä ikäisikseen priimakuntoisia. Nämäkin kirjat löysin varastokirjastosta, jossa ne ovat saaneet ainakin kunnosta päätellen viettää rauhallisia päiviä. Nämä kaksi pienoisromaania Naiskohtaloita ja Trevison koruompelijatar eivät paksuudellaan päätä huimaa, mutta saattavatpa olla mielenkiintoisiakin. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon jo vuonna 1910, ja tuolloin hän oli jo "ikäloppu".

Naiskohtaloita käynnistyy keskustelutuokiolla, jossa vanhempi herrasmies kertoo syitä alakuloisuuteensa. Vaikka tämä onkin tivaamisessa, murtuvat padot viimein ja hän avautuu masennuksestaan. Beatrice- kertomuksessaan hän uppotuu rakkaansa kohtaloon, johon ajavat uskottomuus ja mustasukkaisuus. Ihmisen rakastuessa hänellä on taipumus seurata sydämensä ääntä, kuten tässäkin onnettomassa ja surullisessa tapauksessa. Kukaan ei voi toista omistaa ja tunteita ei voi kahlita pidemmän päälle. Tämä murheellinen ja lyhyt rakkaustarina pistää miettimään arvoja, jotka tuolloin vallitsi ja vallitsevat valtaosin vieläkin. Ja kun intohimorikos on tehty, ei tehtyä saa tekemättömäksi - ajan kulkua ei voi kääntää. Oikeastaan tarina on kaikessa pessimistisyydessään pysäyttävä ja toivoton. Amadeo sai omistaa Beatricen vain hetken, joka valui pois kuin pisara hanhen selästä.

Toisen tarinan kertojamme veistää samantyyliseen teemaan, joskin tässä kohtalokaammaksi osoittautuu lupaukset sinällään, eikä niitä korjaa väkivaltainen kuolema vaan kohtalo. Keskellä kirkasta päivää Roomassa ampuu Amor nuolensa nuoreen mieheen ja rakkauden viestin viejänä toimii kaksi kapista piskiä. Se kohtalo mikä saattaa onnellisesti tuoda rakkauden luoksesi, voi lähes samalla spontaanisuudella viedä sen pois. Ja jos kaiken rakentaa viehättävästi ja sympaattisesti valmiiksi, haihtuu se kuin kohtalon oikusta savuna ilmaan. Annina on tarina lunastamattomasta lupauksesta, ja toisaalta lupauksesta joka mitätöi toisen lupauksen - ehkä juuri sen tärkeämmän. 

Jos ensimmäisen tarinan konna oli ihmiskäsi, niin  toisen tarinan konna on kohtalon koura. Koska tarinat ovat lyhyitä, en kerro niistä liikoja, koska ehkä paljastaisin turhan paljon. Teksti ei sinällään ole häiritsevän vanhanaikaista ja olennainen tulee kerrottua, siispä oivallinen kirja. Ei mikään dramaattinen trilleri, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin.

Samuel Josef Agnon - Uskollisuuden vala

Suomentanut: Jussi Aro

Sivumäärä: 135

Painos ja vuosi: 1.painos - 1967

Totisesti minä sanon teille. Samuel Josef Agnon oli israelilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1966. Hänen kirjallisuutensa on englannin- ja hepreankielistä, ja hämmästyttävän paljon teoksia on ilmestynyt myös postuumisti.

Uskollisuuden vala on kertomus meribiologista ja kasvitieteilijästä, joka muuttaa Jaffan kaupunkiin Israeliin. Jaakov Rechnitz on tutkija joka pääsee professoriksi paikalliseen yliopistoon ja hänen arvostuksensa kasvaa huomattavasti. Päivät kuluvat kaikenlaisten vesikasvien ja levien tutkimisessa, ja ehkä kaikki muu elämä jossain määrin kärsii. Hänen ympärillään pyörii useita naisia, joiden suhde Jaakoviin jää epäselväksi. Onko heidän suhteensa jotenkin jopa "eroottinen"? Ainakin he ovat huomattavan epäitsekkäitä ja kärsivällisiä. Aikanaan Jaakov on tehnyt valan - eräänlaisen kihlauksen konsulin tytön Sosanan kanssa, ja näin luvannut rakastaa häntä ikuisesti. Tämä asia nousee kummittelemaan ja muodostaa ikäänkuin tarinan perustuksen. Onko koko elämän kestävää uskollisuutta olemassa?

Kirjailija kuvaa tarinan ihmisiä seikkaperäisesti ja jopa syvällisesti, sen sijaan ympäristöä ei vaivauduta juurikaan kuvailemaan. Ainoastaan lopun sekava ja jopa psykedeelinen vesi-ilma-maa katkelma juoksukohtauksineen tarjoaa unenomaisen kuvauksen ajan ja paikan sekoittumisesta. Mikä on totta ja mikä ei? Ehkäpä tämä on kuitenkin vaikuttavinta kirjassa.

Toki kirjailija yrittää välittää juutalaisuutta ja siihen liittyviä tapoja lukijalle, mutta ehkä ongelma onkin kirjan pituudessa, olisiko massiivisessa suku-kronikassa saanut ilmaistua kertomuksen paremmin - tiedä häntä.

Kirja on mielestäni tylsä. Aihe on kuiva ja pienoisromaaniin ympätty juoni kaikkineen on puiseva, eikä edes kuuden naisen kopla saa tarinaa nousukurssille. Vaikea esittää arviota käännöstyöstä, mutta jotenkin yksitoikkoista luettavaa ainakin kotimaisella kielellä. Hetkittäin tuli mieleen raamatun tekstit, joten ihmekös tuo että alkuteos on hepreankielinen. En tavoittanut kirjan kanssa lukemisen nautintoa.