Eyvind Johnson - Tällaista on elämäsi

Suomentanut: Väinö Hämeen-Anttila - Werner Anttila

Sivumäärä: 310

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 2.tarkastettu painos - 1976

Kiertelin tuossa torniolaaksolaisilla kirppareilla ja löysin tämän Eyvind Johnsonin Tällaista on elämäsi -kirjan. Koska hinta oli vaivaiset 20 senttiä päätin ostaa matkaan ja saman tien myös lukea sen. Olen aiemmin lukenut Tulta ja ruusuja, josta olen myös kirjoittanut blogiini. Tällaista on elämäsi on hieman erikoinen tapaus, koska en tiedä onko kirjassa todellakin kaksi ensimmäistä osaa neljä osaa käsittävästä kokonaisuudesta. Minusta kirja on siihen aivan liian lyhyt. Tämä kirjasarja on siis omaelämänkerrallinen romaani, joka kertoo norrlantilaisesta Olofista ja hänen vaiheistaan alkaen vuodesta 1914. Alkuperäiskielinen sarja käsittää siis seuraavat osat, joihin liitetty tiettävät suomennokset;

                 
                       - Nu var det 1914 (1934) suom. Elettiin vuotta 1914
                       - Här har du ditt liv! (1935) suom. Tällaista on elämäsi!
                       - Se dig inte om! (1936) suom. Älä katso taaksesi
                       - Slutspel i ungdomen (1937) suom. ?

Eyvind Johnson(wikipedia)

Koska ajelin tuossa kesälomalta kotiin päin Ruotsin puolta, päätin siinä Luppion kohdalla että kirjoittaisin muutaman sanan kirjailijasta ja hänen synnyinseudustaan. Eyvind Johnson syntyi Bodenissa Norrbottenissa vuonna 1900 ankeisiin olosuhteisiin, koska hänen perheeseen synytyi kuusi lasta ja he kaikki joutuivat asumaan pienessä "mummon mökissä". Kirjailija lähti käytännössä jo lapsena töihin kaupunkiin samalla kiinnostuen kirjoittamisesta. Hän yrittikin kirjailijan uraa jo 1920-luvulla, kuitenkaan itseään elättämättä. Tämän jälkeen hän lähti Eurooppaan ja kirjoitteli sieltä ruotsalaisiin lehtiin. Ennen niin sanottua historiallisten romaanien aikaa Johnson kirjoitti synnyinseudustaan, politiikasta ja työväen ongelmista. Koska kirjailija itsekin oli nähnyt lapsuudessaan köyhyyttä, pyhitti hän kokonaisen kirjojen sarjan (Romanen om Olof) kertoessaan omaelämänkerrallisen tarinan. Valitettavasti hänen tuotantoaan ei ole kovinkaan paljon suomennettu, mutta muutamia kirjoja onneksi löytyy. Kirjailija on kuollut jo vuonna 1976, mutta hänen kirjansa ja tarinansa elävät yhä tänäkin päivänä. Itselläni on kuitenkin sellainen tunne, että Johnson on jäänyt suurelle yleisölle hieman tuntemattomaksi.

Kuvassa edustava maisema Norrbottenista Luppiovaaran päältä kesäkuussa 2014. Taka-alalla häämöttää Torniojoki.

Ajaessani ympäri kaunista Norrbottenia olen useita kertoja aikonut pysähtyä tai piipahtaa Bodenissa katsomassa Eyvind Johnsonin kotimökkiä, mutta toistaiseksi en ole saanut aikaiseksi. Nähtävästi tämä on yleisemminkin jonkinlainen vetonaula tai matkailukohde Björkelundissa, jota voi vapaasti käydä katsomassa. Lisäksi jos on kiinnostunut enemmänkin, niin kaupungilla voi seurata ns. Eyvind Johnsonin jalanjälkiä ja oppia kirjailijasta lisää. Kokonaisuus ainakin itseäni kiinnostaisi kovasti, koska onhan Johnson alueemme ainoa Nobel-kirjailija.

Kansitaidetta Tällaista on elämäsi!

Eletään siis vuotta 1914 ja Olof niminen nuorimies pakkaa reppunsa ja lähtee pois kotoa maailmalle. Koska leipä oli tuolloin tiukassa myös vauraassa Ruotsissa, niin erityisesti pohjoisessa joutui jo varhain elättämään itsensä raskaissa töissä. Näitä olivat esim. tukkimetsässä tai tukkisavotassa työskenteleminen. Tukkihommissa oli paljon vaaratekijöitä, koska esimerkiksi kaatuvien puiden alle saattoi jäädä tai tärvellä itsensä työkaluilla (kirveet, sahat ja parkkuuraudat). Saattoipahan joku joskus hukkuakin. Näissä hommissa Olofkin aloitti uransa, työskennellen lisäksi sahoilla ja rautateillä. Vaikka Olof ei kerro tarinaa minämuodossa, ei hänen keskeisyys jää mitenkään epäselväksi.

Kirjailija kuvailee värikkäästi jätkien elämää ja joukossa hersyvää juttua - jossakin mielessä jopa huumoriakin. Teksteissä kuvastuu oivallisesti eletty ajankohta, koska esim. joukossa viljeltiin juttua, joka olisi tänä päivänä suorastaan rasistista. Vaikka kirja kertoo ankeista olosuhteista, ei kieli ole silti mitenkään ankeaa, päin vastoin - pikemminkin monijuonteista ja lukemaan kannustavaa. Erityisesti Johannasta kertovassa luvussa on paljon runoja, jotka ovat itseäni hieman vaivaannuttavia. En ole koskaan ollut innostunut rakkautta koskevasta runoudesta, mutta näissä on eittämättä jotain erityistä. Ehkä runot ovat kuitenkin jotenkin lapsellisen oloisia. Tarinoiden siivin käydään pohjoisessa aina Napapiirin pohjoispuolella, jopa Jällivaarassa asti - joten tuskinpa Torniolaakson maisemat ovat täysin vieraita kirjailija Johnsonillekaan.

Tarinan edistyessä kasvaa Olof niin fyysisesti kuin henkisestikin ja lopussa poika on miestynyt elämän karujen realiteettien edessä. Jos hän ei ole suoranaisesti masentunut, niin ainakin hän on vakavoitunut ja määrätietoistunut. Kirjat on kirjoitettu sotien välisenä aikana, jolloin koko maailma oli muutosten kourissa ja epävakaisessa tilassa. Olof ja työmiehet pohtivat sotaa ja sen seurauksia - tuleeko sota (ensimmäinen maailmansota) vielä Ruotsiinkin? Tällaista on elämäsi on loistava ja maanläheinen ajankuvaus, jonka jatko-osat olisi kiva lukea.

Nelly Sachs - Israelin kärsimys

Suomentanut: Aila Meriluoto

Sivumäärä: 164

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1967

 

Tarinoita kollektiivisesta kärsimyksestä. Aikoinaan vuonna 1966 valittiin kaksi Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa, Samuel Josef Agnon ja Nelly Sachs. Tutustuin jo aiemmin tuohon ensimmäiseen ja nyt on sitten jälkimmäisen vuoro. Nelly Sachs on siis saksalaissyntyinen juutalaiskirjailija, joka tunnetaan lähinnä runoilijana. Ennen sotia Sachs pakeni Ruotsiin natsivainoa, joka olisi epäilemättä (kuten monen muunkin kohdalla) koitunut hänenkin kohtalokseen. En löytänyt kirjailijalta muita suomennettuja teoksia kuin tämän Israelin kärsimys, joka ei nimellänsä kuulostanut kovin keveältä lähestyä.

 

Israelin kärsimys koostuu yhdestä näytelmästä ja kahdesta runoelmasta. Aiheet käsittelevät juutalaisten kärsimystä ja vaiheita lähinnä sotien aikana ja sen välittömissä jälkimainingeissa. Näytelmässä Eeli käsitellään nuoren miehen (pojan) kuolemaa enemmän tai vähemmän sodan vuoksi. Näytelmä olisikin varmasti tunteita herättävä näyttämöllä, jos se on sitä myös kirjana. Itse en vain pääse oikein tarinan kiemuroihin täydellä teholla mukaan. Eeli on siksi tuskaista ja rankkaa tekstiä ettei se ole oikein tällaista keskikesän luettavaa. Kuoleman asunnoissa ja Tähden pimennys ovat runoelmia jotka eivät ainakaan itselleni avaudu. Runot lienevät pitkälti symboolisia ja niissä eletään voimakkaasti kielikuvissa, joten runouden ystävät saattavat näistä pitää.

 

Vaikka Israelin kärsimys tuli ajettua hieman puolivaloilla, niin ainakin näytelmäkirja vaikutti edustavan oloiselta. Ei ehkä kilpaile hyvien kesädekkareiden kanssa, mutta jos on runouden ja laatukirjallisuuden ystävä - saa tästäkin varmasti jotain irti. Itse odotin kirjalta paasaavaa ja junnaavaa tunnelmaa, enkä ainakaan sen suhteen tuntenut pettymyksen häivääkään.

J. G. Ballard - Auringon valtakunta

Suomentanut: Jussi Nousiainen

Sivumäärä: 336

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1985

Eheästi kirjoitettua tarinaa rikkonaisista asioista. J. G. Ballard oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan lähinnä dystopian tyyppisistä tieteiskirjoista. Koska kirjailijan lapsuus ajoittuu toisen maailmansodan ajan Kiinaan, on tästäkin aiheesta syntynyt kirjallinen tuotos. Ballard vietti vanhempineen kolme vuotta japanilaisten internoimana ja tämä toimikin innoittaja Auringon valtakuntaan, joka on kuitenkin todennäköisesti valtaosin fiktiota. Päätin siis lukea kyseisen teoksen vaimoni haasteena ja tämäkin oivallinen Otavan kirjaston kirja löytyy omasta kirjahyllystä.

Auringon valtakunta on tarina murrosikäisestä Jimistä, joka elää Shanghain liepeillä sotatoimialueella neljäkymmentä luvun alkupuolella. Tarinassa perhe joutuu erilleen ja kelvollinen, osin jopa luksuselintaso romahtaa lähes kivikaudelle. Pienen pojan silmin sotanäyttämö esittäytyy kummallisena, eikä ehkä niinkään pelottavana. Jim joutuu selviytymään nälkäkuoleman partaalla erilaisten puolisotilaallisten ja sotilaallisten ryhmien keskellä useita vuosia, etsien samalla äitiä ja isää. Lukijalle avautuu oivallisen mielikuvituksellisesti luotu maisema ja tarina, josta ei puutu vaarallisia käänteitä. Kuinka tällaisessa ympäristössä ihminen voi selviytyä elossa ja täysissä järjissään? Keskeisenä tehokeinona käytetään hetkiä joissa aika tuntuu lähes pysähtyvän ja usein näiden hetkien teemana on joko välillisesti tai välittömästi kuolema. Jim pohtii kuihtuvien ihmisten ja kuolinkamppailuiden avulla sotaa ja sen vaikutuksia. Korjaako kuolema nälän luihistunein sormin vai pistimen avulla - vai kenties räjähteen hajoittamana? Ainakin Jim juotuu kasvamaan aikuiseksi hyvin nopeasti.

Ballard esittelee usein japanilaisten ja liittoutuneiden käyttämää sotakalustoa, siis lähinnä ilmavoimia. Siviileihin kirjailija suhtautuu Jimin kautta suurella mielenkiinnolla. Sodan runtelema kaupunki ja sen lähiö ovatkin erinomaisia paikkoja tutkia siviilien elämää, eikä aina ole selvää kuka on sotilas ja kuka on "laina vaatteissa". Vaikka sodan ja ihmisen raakuus pysäyttää tässäkin kirjassa useaan otteeseen, niin silti kirja on kirjoitettu melko kepeällä ja dokumentoivalla kynällä. Itse asiassa kirja muistuttaa paljolti J. M. Coetzeen kirjaa Michael K:n elämä, joka sijoittui samoihin aikoihin - mutta Etelä-Afrikkaan. Kirjoitusasussaan Auringon valtakunta ja J. G. Ballard onnistuu säilyttämään tietynlaisen poikamaisuuden, kuten sopiikin odottaa. Aivan viihdyttävää luettavaa ja rankasta sisällöstään huolimatta melko helppoa.

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru

Suomentanut: Joel Lehtonen

Sivumäärä: 382

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 5.painos - 1976

Sopivaa herralle jos duunarillekin. Selma Lagerlöf (1858- 1940) on epäilemättä yksi ruotsalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä naiskirjailijoista. Hän oli aikanaan ensimmäinen ruotsalainen ja samalla ensimmäinen nainen joka sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänet tunnetaan Suomessa laajemmin lastenkirjoista, lähinnä Peukaloisen retkistä - josta on myös ilmestynyt jopa paremmin tunnettu televisiosarja. Lagerlöf oli melko tuottelias kirjailija ja suuri osa hänen kirjoistaan löytyy suomennettuna. Internet kertoo paljon tietoa kirjailijasta ja hänen elämästään, josta saa vaikutelman että hän oli voimakas hahmo ja samalla myös naisten asioiden puolestapuhuja. Päätin lukea hyllystäni löytyvän kirjan Gösta Berlingin taru, joka on kirjailijan esikoisteos ja useat pitävät sitä hänen merkittävimpänä työnään.

Gösta Berlingin taru on jaettu kahteen noin parisataa sivua käsittävään osaan, jotka on omituisesti nimetty "edelliseksi ja jälkimmäiseksi" osaksi. Lagerlöf on kirjoittanut kirjan saagaksi, joka käsittää yksittäisiä toisiinsa kytkeytyviä taruja ts. lukuja 1820-luvun Värmlannista. Näiden keskeisenä hahmona esiintyy virkaheittopappi Gösta Berling, joka on ominaisuuksiltaan kristillisesti "ei toivottava" henkilö. Miehen heikkouksiin kuuluu runsaan ryyppäämisen lisäksi lihan heikkous, joka nouseekin tuhovoimaltaan päälimmäiseksi opetukseksi. Mutta vaikka Gösta omaa runsaasti huonoja ominaisuuksia, käsittelee kirjailija häntä jotenkin armeliaasti. Kuvaukset ovat osin säälintäyteisiä ja osin vain superinhimillisiä. Toisaalta itse ainakin ymmärrän kirjan myös kristillisyyttä ja näennäismoraalisuutta arvostelevana, liberaalimman elämän puolestaveisuuna. Tarinoissa esiintyy myös skandinaavinen tarusto peikkoineen ja eläinhahmoineen, jotka edustaakin näissä neutraalimpaa tai sitten vain symboolisesti kantaaottavampaa osaa. Vaikka paljon hyvää kirjasta olenkin kuullut, pidän kuitenkin yllätyksenä tarinan vaikuttavuutta. Kieli on mahtipontista ja hohdokasta, eikä itse tarinoissakaan sisällöllisesti ole moittimista. Itse asiassa kirjaa olisi voinut paisuttaa jopa laajemmaksikin, joka olisi kuitenkin ollut toisaalta tarpeetonta. Huomasin että valtaosassa tarinoita on pessimistinen pohjavire.

Nämä sympaattiseltakin tuntuvat tarut esittelevät laajan henkilöhahmogallerian, joihin sisältyy yhteiskunnallisesti hyvinkin erilaisessa ja -arvoisessa asemassa olevia ihmisiä. Molemmat äärilaidat edustavatkin ehkä keskeisintä ja mielenkiintoisinta roolihahmoantia. Yksi mieleen painuvimmista hahmoista on ehdottomasti noita-akka voimakkaine taikoineen, jonka kohdalla viitataan myös suomalaisuuteen(joka ei välttämättä ole miellyttävää ja viestii ehkä ruotsalaisten tuollosista asenteista). Toisaalta hienosto esitellään koppavina, laiskoina ja joutilaisuudesta nauttivina luokkaerojen paisuttelijoina. Oman - itselleni hieman epäselväksikin jäävän "kavaljeerien" ammattikunnan sijoittaisin johonkin yhteiskunnan keskiluokan ja alaluokan välimaastoon. Edellämainitut ovat entisiä ammattisotilaita, kulkijoita ja yksi virkaheitto pappi. Kuitenkin hyvyyttä ja pahuuttaa piisasa tasapuolisesti säätyyn katsomatta.

Gösta Berlingin tarussa esitellään naisen asemaa kattavasti ja kirjailijalle täytyy antaa tunnustusta siitä, että hän esittelee oman sukupuolensa niin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Näin ollen ihmisyyden kuvaus sinällään onkin tarinan vahvinta antia. Kuten monessa muussakin maineikkaassa kirjassa, niin tässäkin naiset rakastuvat renttuihin. Kaiken lisäksi nainen on tässäkin tarinassa sijaiskärsijänä.

Vaikka kirja onkin kokoelma hieman romantisoituja saagoja, löytyy niistä kosolti yhteiskuntakritiikkiä ja toisaalta kertomuksia tavallisista ihmisistä. Mielestäni kirja on monilta osin omaa luokkaansa ruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Koska Joel Lehtosen suomennos on  vuodelta 1926, olisi sitä (ehkäpä) aika tarkastaa ja päivittää tälle vuosituhannelle. Ei sillä että tämä ajoittain korostunut"loihe lausumaha" -kieli hirveästi ainakaan itseäni olisi häirinnyt, mutta esim. Buddenbrookien uusi käännös oli freesi ja helppolukuinen - kun sitä vanhempaan vertasin. Kyllä tästä Gösta Berlingin tarusta pitää kuitenkin kahdeksan ja puoli antaa kouluarvosanaksi.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa I Swannin tie (Combray)

Suomentanut: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Sivumäärä: 245(liitteineen)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1968

Nuoren mielen tunnemyrskyssä. Marcel Proust on yksi arvostetuimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen tuotantoonsa suhtaudutaan melko ristiriitaisestikin ja esim. tämä kirjasarjan ensimmäinen osa suomennettiin vasta viisikymmentävuotta ilmestymisen jälkeen. Kadonnutta aikaa etsimässä on kolossaalinen kymmenen kirjaa käsittävä sarja, joka sisältää miltei 3700 sivua. Aikanaan Proust kirjoitti kirjat pikkuhiljaa vuosien saatossa (1908-1922) ja todennäköisesti tämä onkin hänen elämäntyönsä. Aiheissaan kirjailija koskettelee ajalleen vähemmän suosittuja ja miltei tabujakin puheenaiheita. Teksteissä vilisee henkilöhahmoja joille on olemassa todelliset esikuvat, ja todellisiakin ajan hahmoja omilla nimillään niistä on löydettävissä (esim. Anatole France ja Victor Hugo). Tarkoitukseni on siis lukea koko Kadonnutta aikaa etsimässä sarja, joten on siis luontevaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Kommentoin lukemisiani todennäköisesti siis jatkossakin.

 

Kuvassa keikaroiva ja velmuileva poikajoukko vuodelta 1894. Alimpana itse Marcel Proust. Lähde Wikipedia.

Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäinen osa Combray käsittää nuoren pojan intensiivisiä havaintoja suvustaan ja perheestään Combray nimisessä paikassa Ranskassa. Nimetön nuorimies kärsii unettomuudesta ja elää murrosiän kasvuvaihetta. On vaikea sanoa kuinka normaalikoppaisia hänen ajatuksensa ja pakkomielteensä ovat, mutta äiti ja muutkin naiset tuntuvat olevan keskeisessä asemassa hänen fantasioissaan. Veikkaisinpa että neuroottinen mielenlaatu saattaisi tulla kysymykseen. Kieltämättä hänen tarkat havaintonsa ovat mielenkiintoisia ja syvällisiäkin, erityisesti estetiikan suhteen ne ovat hyvin vivahderikkaita ja jopa analyyttisiä. Pojan terävänäköisyys esimerkiksi isovanhempien suhteen on hämmästyttävää ja samalla tunnemaailman monimutkaisuus jopa ahdistavaa. Tokihan osa näsitä pojan ajatuksista vaikutti itsellenikin lapsuudesta tutuilta, mutta enpä voi myöntää olleeni näin "kompleksinen". Itseäni ilahdutti erityisesti ympäristön, kuten luonnon, maiseman ja ylipäätään säätyläiselämän kuvaaminen.

Koska loput ovat usein kirjojen parhaiten mieleen painuvia osia, korostui tässäkin tarinassa loppua kohti lisääntynyt surumielisyys ja niinpä Proust alkoi kuljettaa viimeisillä sivuilla tarinaansa menneessä aikamuodossa. Tästä voisikin heittää arvauksen että tarinan poika ei välttämättä kokenut yhtä hohdokkaina Combrayn jälkeen realisoituneita tapahtumia.  Swannin tie (combray) -kirjaa voisi luonnehtia hyvinkin pitkään ja tapahtumia voisin tähän referoida, mutta lienee parempi idea jos sen itse lukee. Allekirjoittaneelle oli yllätys että kirja oli kuitenkin melko helppo lukea.

Marcel Proustin kieli on rasittavan koukeroista ja monimutkaisen tuntuista. Lauseet ovat pitkiä ja raskaasti rytmitettyjä. Lisäksi kapaleet ovat pitkiä, eikä selkeitä kappalejakoja edes ole. Käytännössä teksti on siis likimain yhtenä pötkynä. Itseäni ei huojentanut loppuliitteissä olevat referaatiot sivujen tapahtumista. Vaikka Swannin tie (Combray) oli melko raskasta luettavaa, niin mielestäni kirja oli lukukelpoinen ja hyväkin. Jos mielii lukea tämän kirjan ja (luultavasti) ymmärtää sitä, kannattaa olla selkeässä ja hyvin levänneessä mielentilassa. Voin hädin tuskin kuvitella sitä urakkaa, johon kääntäjät ovat antautuneet teosta suomentaessaan. Epäilemättä Kadonnutta aikaa etsimässä on yksi maailmankirjallisuuden keskeisistä teoksista.

Camilo José Cela - Mehiläispesä

Suomentanut: Leila Ponkala

Sivumäärä: 272

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1989

Varjoisilta kujilta kahvilan lämpöön ja viihteeseen. Kaikenlaisten syiden vuoksi en ole päässyt pitkään aikaan blogiani kirjoittamaan, mutta päätin viimein jatkaa Nobel-tavoitteen toteuttamista. Olen jonkin verran lukenut viimeaikoinakin latinokirjallisuutta, joten tuntuu luontevalta jatkaa samoilla linjoilla ja tarttua hyllystäni löytyvään Camilo José Celan kirjaan Mehiläispesä. Kirjailija oli espanjalainen lahjakkuus ja monitaitaja. Hän on opiskellut muun muassa lääketiedettä, filosofiaa ja kirjallisuutta. Vaikka vapaustaistelioista voidaan olla montaakin mieltä, on tämä Espanjan sisällissodan veteraani kyllä kannuksensa ansainnut. Cela oli siis Francon kannattaja ja näin ollen äärioikeistolainen, tämä ei tosin ilmeisesti ole vaikuttanut Nobel-palkinto lautakuntaan, joka on tunnetusti suosinut vasemmistolaishenkisiä kirjailijoita. Kuitenkin mies muistetaan sorrettujen ja köyhien ystävänä, silti ja kaikesta huolimatta myös kansallismielisenä. Itse kiinnitin myös huomiota taiteilijan ansioihin, jotka ovat merkittäviä esim. myönnettyjä palkintoja tarkasteltaessa. Toisaalta hänen uransa on myös hämmästyttävän pitkä, lähes kuusikymmentä vuotta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat dona Rosan kapakkaan, toisin sanoen ilmeisesti "Mehiläispesään". Keskeisin henkilö on itse ansaitusti kapakan rähjäävä emäntä dona Rosa, joka toimii yhteen kasaavana ja toisaalta myös hajottavana voimana. Vaikka kahvilan tunnelma on tavallaan seesteinen, onnistuu sen rikkomaan kaiken aikaa monenlaiset dramaattisetkin kohtaamiset ja jopa ilmi riidat. Illan ja yön mittaan korostuvat kaupungissa rehottavat voimat, kuten prostituutio, epärehellisyys ja jopa väkivalta. Väistämättä alkaa lukijana pohtia ihmisten yhteiskunnallista asemaa ja lisääntyvää moraalista ja juridistakin rappiota. Paljon opiskelleena miehenä Cela ohjaa lukijansa suureltaosin keskeisten (tuolloisten) yhteiskunnallisten ilmiöiden äärelle, eli ajallisesti toisen maailmansodan vuosiin ja kansalaisissa vellovaan tyytymättömyyteen. Vaikka Espanjan onnistui pysytellä pitkälti poissa sotanäyttämöltä, on ongelmat - kuten muuallakin taloudelliset ja inhimilliset. Täytynee muistaa että koko maailma eli sodan varjossa.

Mehiläispesä voisikin olla periaatteessa koko espanjalainen yhteiskunta, kaikkine lieveilmiöineen. Mielestäni kirja toimii myös jopa satiiriin asti ulottuvan huumorin avulla, eikä lopulta synkimmätkään tarinat kuljeta lukijaansa murheen alhoon. Yksittäiset kohtaamiset luovat omat tarinansa kirjan sisällä ja nämä toimivat yleiskuvaa värittävänä kantavana voimana. Itse en oivaltaisi kirjaa yhtenä punaisena lankana, vaan lukuisina joko tiukasti tai hieman löyhemmin toisiinsa kytkeytyvinä lankoina. Kuudennessa luvussa kirjailija heittäytyy jopa holtittoman hauskaksi ja leikittelee surullisen vakavilla aiheilla löysin rantein ja irvailee lukijalle lähes kaikilla kirjassa esiintyvillä aiheilla. Ilmeisesti tämä luku on ollut aikanaan se niitti joka tuomitsi kirjan sensuurin ikeeseen.

Tämä Camilo José Celan pääteoksenakin pidetty kirja on yllättävän kevyttä luettavaa, vaikka aihepiiri onkin raskaammasta päästä. Kapakan kohtaamisissa on jopa teatraalisia aineksia ja huolimatta ajan köyhyydestä on tunnelma hetkittäin jopa pompöösiä (liekö latinohenkeä). Kirjaa lukiessa ei itselleni tullut heti ensimmäiseksi mieleen espanjalainen kirjallisuus, pikemminkin jotain jopa englantilaista.  Camilo José Cela sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1989 ja hän kuoli 85 vuotiaana vuonna 2002. Yhtä kaikki Mehiläispesä on yksi parhaita lukemiani kirjoja, en voi muuta sanoa.

Mariano Azuela - Tulta alhaalta

Suomentanut: Matti Rossi

Sivumäärä: 137

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Unohtumattomia ihmiskohtaloita. Mariano Azuela (1873-1952) oli meksikolainen lääkäri ja kirjailija. Hän on maailmalla yksi tunnetuimpia Meksikon sisällissodan kuvaajia, mutta Suomessa ehkäpä hieman tuntemattomampi. Kirjailija on saanut joitakin kansallisia tunnustuksia ja näin ollen häntä voi pitää kansalliskirjailijana. Päätin siis lukea Tulta alhaalta joka löytyy omasta kirjahyllystä.

Tulta alhaalta on oivallinen kertomus Meksikon sisällisodasta ja sen ihmiskohtaloista. Teksteissä yhdistyy luontevasti fakta ja fiktio, muodostaen näistä taidokkaan ja mielenkiintoisen kudelman. Vaikka tarina on monilta osin aika karkeakin, yhdistyy niihin useita herkempiä ja vivahteikkaampia juonteita. Azuela tutustuttaa lukijansa useisiin persoonallisiin henkilöihin, jotka elävät uskottavasti sodan käänteissä ja antavat vaikuttavan panoksen tarinaan. Jos Demetrio Macias on lukutaidoton mutta urhoollinen taistelija, niin vastapainoksi Camilla on viaton ja viehättävä maalaistyttö. Kuinka sitten Helmikana kaikessa kataluudessaan muodostaa oman pienen tragedian. Ainakin itse viihdyin Azuelan kirjan parissa ja uskon että moni lukija pitää hänen maanläheisestä, mutta värikkäästä tyylistään. 

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa yhdistyy Aazuelalle tyypillinen nopeasti vaihtuva karkea, mutta aistikas tyyli(näissä säihke ja tuhru yhdistyvät).

"Demetrio Maciasille maistuu Jaliscon kirkas tequila mutta ei samppanja, joka kuohuu ja kuplii kattokruunujen kimaltelevassa loisteessa.

Ravintolan pöydissä istuu mullan ja savun likaamia hikisiä miehiä joilla on julma parta ja pörröinen hiuskuontalo ja vaatteina törkyiset risat."

Azuela: Tulta alhaalta s.72

Vaikka Tulta alhaalta ei ole pituudessaan päätä huimaava, on se silti sisällöltään mielestäni täysimittainen romaani. Azuela ei viipyile suuresti ohikiitävissä hetkissä, vaan lataa täydeltä laidalta konstailematta ja kovaa. Kirja on oivallinen hetki tutustua meksikolaiseen kirjallisuuteen, jos ei siihen ole vielä tehnyt tuttavuutta. Itse pidin kirjasta kovasti.