perjantai 28. helmikuuta 2014

John Galsworthy - Forsytein taru

Suomentanut: Tyyne Tuulio
Sivumäärä: 528+533 (1061)
Kustantaja: Tammi
Painos ja Vuosi: 11.painos - 1976



Suoraviivaista ja tehokasta kuin saksalainen jalkapallo. Galsworthy-kuukausi alkaa lähestyä loppua ja sain viimein selätettyä tämän kirjailijan pääteoksen Forsytein taru. Kirja sisältää tavallaan kirjasarjan, joka on kirjoitettu parinkymmenen vuoden aikana 1906-1922. Tarinalle on olemassa myös suora jatko-osa Nykyaikainen komedia, joka seuraa kolmannen sukupolven vaiheita vielä tätäkin myöhemmin. Forsytein taru on paksu kahden kirjan paketti (yli tuhat sivua), jossa riittää luettavaa ja pohtimistakin.

John Galsworthy on kirjoittanut oivallisen saagan ylemmän keskiluokan suvusta, joka kunnioittaa niitä samoja arvoja kuin muutkin "paremmat" ihmiset Englannissa vuosina 1880-1920. Täytynee muistaa että tämä ajanjakso käsittää buurisodan ja ensimmäisen maailmansodan, jotka laittoivat tavallisia arkipäivän arvoja uusiksi. Lisäksi ihmisten käyttöön tarjoitui paljon uusia teknisiä vempaimia, kuten esim. autot ja puhelin.

Forsytein suku - joka tässä yhteydessä käsittää muutaman perheen, kuitenkin tarinan kannalta lähinnä kaksi perhettä, eli Jolyon Forsyte nuoremman ja Soames Forsyten perheet. Vaikka kertomus aluksi keskittyy myös ns. ensimmäiseen polveen, eli Jolyon Forsyteen, James Forsyteen, Ann Forsyteen ja Timothy Forsyteen, ovat näiden roolit melko vähäiset. Koska Timothy elää yli satavuotiaaksi, niin hän luonnollisesti saa tilaa myös myöhemmässä vaiheessa.

Keskeisimmässä roolissa on Soamesin ja Irenen surullisiakin piirteitä omaava avioliitto, jossa mikään ei oikein natsaa kohdalleen. Koska yhteisön painostus on kovaa ja arvot ovat konservatiiviset - eikä lakikaan anna armoa, joutuu rouva Forsyte kärsimään miehisestä omistusoikeudesta vuosikaudet. Tässä onkin mielenkiintoista pohtia yhteisön ja yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien merkitystä. Toisaalta mikä on ihmisen vastareaktion merkitys ja rakentuuko hetken mielijohteesta syntynyt suhde degeneroituvaksi painajaismaiseksi noidankehäksi? Epäilemättä kirjailija kritisoi yhteisöllisiä ahtaita institituutioita ja tuolloisia (älyttömiäkin) lakeja, jotka palvelivat lähinnä rikkaita ja omistushaluisia miehiä.

Soames Forsyte ei ehkä edusta parhainta liikemiestyyppiä, mutta hänellä on rahan keräämisen taito. Mies on taiteen ihailija ja siksi hän sijoittakin rahansa taiteeseen. Vaikka taide on sinällään aika suhdanneherkkää, onnistuu hän elämään perityn rahan turvin lähinnä koroilla. Ilmeisesti Soames on luotettavan sorttinen mies ja tämä onkin ainoa hyvä puoli hänessä. Huonoja puolia on yllin kyllin. Hän on esimerkiksi vainoharhaisen mustasukkainen ja omistushaluinen, joka johtunee huonosta itsetunnosta ja hankalasta luonteesta. Ehkä hän on tavallaan kasvanut Jolyon nuoremman varjossa, ja tähän varjoon hän tulee syvemminkin vajoamaan kirjan edetessä.

Soamesin vaimo Irene Forsyte on professorin tytär ja lähtökohtaisesti varaton. Heidän välillään ei ole mielekästä puhua missään vaiheessa rakkaussuhteesta ja tämä käy lukijalle pian selväksi. Juopa pariskunnan välillä kasvaa suhteettomaksi erinäisten tapahtumien myötä, eikä rakkaudeton vaimo pysty olemaan avioliitossaan luotettava. On vaikea sanoa kuinka paljon itseinhoa nainen potee uskottomuudestaan, mutta luulen että hän on lähinnä sinut asian kanssa. Ihminen ei voi mitään tunteilleen.

Jolyon Forsyte nuorempi on taiteilija ja osaa siis ajatella asioita paljon luovemmin. Näin ollen hän onkin ymmärtäväinen rakkausasioissa ja pitää Soamesia lähinnä tyrannina. Akvarellimaalailun lomassa myös Jolyon onnistuu hämmentämään soppaa ja onkin yksi keskeisiä hahmoja kirjassa.

Sekä Soames että Irene onnistuu lisäämään sukua tahoillaan ja tästä kehittyykin mielenkiintoinen ja eteenpäin suuntautuva juoniverkko. Kohtaavatko Irenen poika Jon ja Soamesin tytär Fleur toisensa ja jos kohtaa niin mitä siitä seuraa? Yllättävää ja rienaava on se että Jon muistuttaa ehkä enemmän Soamesia kuin Ireneä ja Fleur enemmän Ireneä kuin Soamesia. Yhtä kaikki tämä lienee ainoa huumorinkukka jonka itse kirjasta bongasin, joten itse en pitänyt kirjaa "hauskana".

Jollakin tasolla kirjailija Galsworthy paljastaa olevansa enemmän liberaalien arvojen kannattaja, vaikkakin hän syöksee onnettomiin seurauksiin myös vapaa-ajattelijat. Onkin vaikea sanoa kumpi on enemmän lopulta vahvoilla, moderni vai perinteinen ajattelu. Jos vertaan Forsytein tarua aiemmin lukemiini Galsworthy-kirjoihin, on tämä jotenkin kliinisesti kirjoitettu. Kirjassa on jotain samaa kuin Thomas Mannin Buddenbrookeissa. Esimerkiksi varallisuuden merkitys on keskeisessä asemassa ja peritty raha on tärkeää. Toisaalta samanlaista kuolemalla herkuttelua kuten Buddenbrookeissa ei kirjassa esiinny, sen sijaan kuolema vierailee vihjailevasti ja koreilevasti. Kun tutkii Forsyteja ja Buddenbrookeja, huomaa pian että kummassakin suvussa ihmiset ovat oman itsensä karikatyyrejä.

Ilmeisesti kirjilija on tarkoittanut Forsyteilla yleisemminkin tiettyä englantilaista yhteiskuntaluokkaa, eli pyrkyrimäistä ylempää keskiluokkaa. Vaikka kirja on kokolailla saippuaoopperaa, on siinä silti oivallista ihmissuhdesatiiria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tarinan tekstiasu ei ole häiritsevän koukeroista, joten lukeminen on joutuisaa ja sujuvaa. Pitkä mutta kannattava lukusavotta.

4 kommenttia:

  1. Forsytein taru on hieno kirja, olipa mukava lukea bloggaus siitä. Olen lukenut sen vuosia sitten, ja pidin myös tv-sarjasta, jossa miespääosassa oli Damian Lewis (tehtiin joskus 2000-luvun alussa). Enpä tiennytkään, että tälle on myös jatko-osa. Osallistun Jokken kirjanurkan Nobel-haasteeseen (johon sinä saisit näillä bloggauksilla hienon saldon, aika paljon on nobelisteja näkynyt blogissasi viime aikoina :)), Forsytein taru ja Nykyaikainen komedia olisivat ihania kirjoja siihen haasteeseen. Ehkäpä otan tästä projektin itselle jossain vaiheessa vuotta. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista. Olen joskus käynyt Joken sivuilla ja huomioinut hänen loistavan blogin osuvine kommentteineen. Kyseinen blogaaja löytää kirjoista olennaisen. Luen säännöllisesti myös sinun blogia, usein selailen puhelimella esim. linja-automatkoilla. Aloitin tämän nobelkirjailijaurakan kesällä 2012 jolloin löin leikkimielisen vedon vaimon kanssa siitä, että ehtisin lukea vähän kaikkia suomennettuja nobelisteja heinäkuun loppuun 2014 mennessä. Näyttää siltä että häviän tämän vedon, mutta ehkä ennätän vuoden vaihteeseen mennessä - tiedä häntä. Galsworthy on itselleni yllätys siinä mielessä että pidän näistä kirjoista, vaikka en ole kyseisen kirjallisuuden suurimpia kuluttajia. Itselläni on miltei koko suomennettu tuotanto hyllyssä, syystä jota en oikein itsekään tiedä. Tietääkseni puuttuu ehkä 3-5 kirjaa. Forsytein taru-sarjaa en ole nähnyt, mutta toki jotain mainoksia siitä. Lewis oli muistaakseni esim. Taistelutuovereissa, joten tuttu näyttelijä on. Suosittelen kyllä nuita Galsworthyn kirjoja, aivan kelvollisia ovat jos jaksaa hieman vanhempaa kieltä lukea.

    VastaaPoista
  3. Luin tämän juuri kuukausi sitten, ja sain kipinän lukea Galsworthyn muutakin tuotantoa, sen verran lujasti ihastuin tähän. En ole pitkiin aikoihin jaksanut keskittyä mihinkään näin laajaan teokseen, joten oli mukavan virkistävää kun joka ilta monen viikon ajan pääsi uppoutumaan samojen henkilöiden elämään. Pidin tässä erityisesti henkilökuvauksesta ja siitä, miten vuosisatojen murroksessa ajat muuttuivat hiljalleen. Esim. avioliittolait eivät tuohon aikaan olleet ihan niitä reiluimpia.

    Minäkin voin muuten suositella uudempaa sarjaa, muistaakseni se oli hyvä. Vanhempikin sarja on, mutta sitä en ole nähnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Oivallinen kirja oli. Tämä oli vaimoni lukuhaaste, vaikka olisin varmaan sen muutenkin lukenut. Omenapuu oli myös hyvä kirja, vaikka olikin hieman melankolinen.

      Poista