Harry Martinson - Hyvästi, meri

Suomentanut: Lauri Hirvensalo

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1974

Paljon on maailmassa hyvää jos on pahaakin. Olen viimevuosina lukenut aika paljon ruotsalaista kirjallisuutta, jopa enemmän kuin suomalaista. Tutustunut tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin kirjailijoihin, erityisesti heidän teoksiin. Vaikka pakko myöntää että ainakin itseäni kiinnostaa myös persoona ja tausta. Olen lukenut aiemmin Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat ja Aniaran, jotka olivat kumpainenkin hyviä. En tunne erityisemmin olevani kotona runouden parissa, mutta siinäkin joskus vietän aikaa. Aniara oli tietyllä tavalla ehkä "helpoimmasta" päästä. Jostain olen kuullut että Meriluodon suomennosta on hieman kritisoitukin - tiedä häntä. Päätin nyt tarttua tähän Martinsonin luomiskauden alkupuoliskon teokseen Hyvästi, meri, jonka ostin hiljattain antikvariaatista.

Hyvästi, meri perustuu kirjailijan nuoruusvuosien seikkailuihin maailman merillä ja lukuisissa eri valtioissa. Heti kärkeen täytyy todeta, että kyseinen kirja on jotenkin paljon valoisamman, toiveikkaamman ja positiivisemman oloinen kuin nämä aiemmin lukemani kirjat. Kaipa tätä voisi luonnehtia proosateokseksi ja omaelämänkerralliseksi kirjaksi (vaikka väliin oli ängetty pari runoakin). Toisaalta se on myös ennenkaikkea matkakertomus. Nuori Martinson työskenteli useilla eri laivoilla lämmittäjänä ja keräsi työkokemusta, sekä elämänkokemusta varsin varhain. Nuorimmillaan vain 16-vuotiaana.

Hyvästi, meri on julkaistu 30-luvun alussa, kirjailijan ollessa siis alle 30-vuotias. Hän kuivailee nuoruuden vuosia kuin aikamiehen elämää, hän joutui siis aikuistumaan varsin varhain. Mielestäni kirjn sivuilta ei silti liiemmin paista hänen lapsuuden orpoutensa sen kummemmin. Itselleni tulee mieleen suorastaan jätkien jutut. Näin ollen ilmapiiri on keskittynyt lähinnä työläiselämään. Kuitenkin merenkäynti on saanut verrattain pienen roolin merimieselämän lieveilmiöiden rinnalla, jotka lienevätkin kirjan suola.

Vaikka tarinassa tuodaan julki kenties enemmän maailman nureapuoli, löytyy teksteistä runsaasti maailman eri kolkkien kauneutta ja hyviäkin ihmisiä. Kenties Martinsonin maailmankuva muuttui myöhemmin vuosien saatossa paljon pessimistisemmäksi. Jopa kaikkein vähäisimmillä ja köyhimmilläkin ihmisillä oli tuolloin toivoa ja ainakin itse uskon että monin paikoin sitä on vieläkin. Teollistumista ja teknologisoitumista kirjailija kuvailee varsin negatiivisin sanankääntein, eikä hän katsele kapitalismia järin ylevältä kannalta. Sen sijaan kurinalaisuudessa ja kovassa työssäkin on suuresti itseisarvoa.

Harry Martinsonin varhaisempi kirjallisuus on ainakin tältäosin varsin konstailematonta ja helppolukuista tekstiä. Pakko myöntää että hetkittäin lähti ajatus kuitenkin omille teilleen. Ehkä tämä ei ole suoranainen mestariteos, mutta mielestäni kannattaa lukea jos käteen sattuu. Ehkäpä luen pian myös tuon hyllyssäni odottelevan Nokkoset kukkivat. Harry Martinson jakoi Nobelin kirjallisuuspalkinnon kolleegansa Eyvind Johnsonin kanssa, joka on kuitenkin enemmän omaan makuuni. Hyvä kirja tämä Hyvästi, meri on kuitenkin.

Mikael Niemi - Veden viemää

Suomentanut: Jaana Nikula

Sivumäärä: 298

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 2.painos - 2012

Lukuintoa totaalisesti nuijivaa katastrofikirjallisuutta! Sain viimein tartuttua tähän Mikael Niemen toistaiseksi viimeiseen suomennettuun kirjaan Veden viemää. Jollain hieman sairaallakin tavalla sain päähäni aasinsillan Tuulen viemään, joka pian lukemisen edistyessä väistyi tulvaveden mukana Luulajajoen pärskeisiin. Niemen kirjoja olen lukenut pari aiemminkin ja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli jopa hyvä. Nämä Niemen tuotokset luokittelen kotiseutukirjallisuuden piiriin, koska kuuluvat tuohon Norrbottenin alueen kirjallisuuteen.

Katastrofin ainekset alkavat kasautua rankkojen syyssateiden myötä ja valjastetun Luulajajoen pato natisee liitoksissaan. Pian se murtuukin ja valtavat tsunamimaiset vesimassat pääsevät valloilleen ja nielaisevat kaiken elollisen ja elottoman mukaansa. Tämä taitaa olla tarinan keskeisin ja kantavin voima. Ihmisistä purkautuu esiin sivistyksen kätkemä pahuus ja toisaalta tahto selviytyä vaikka kaiken muun kustannuksella. Avuliaisuuden hetket tärveltyvät primitiivisiin reaktioihin ja kriisin sekottamiiin pasmoihin. Vaikka siltäosin ja kaiketi tämän laatuinen käyttäytyminen olisi hyvin todennäköistäkin, tuntuu kaikki silti jotenkin liian tyylitellyltä ja taiteellisen epäuskottavalta.

Tarinassa esiintyy muutamia keskeisiä henkilöitä, jotka lienevät ruotsalaisia ihmisstereotypioita. Odotin että kirja olisi hauska ja viihdyttävä, mutta omaa lapsellista huumorintajuani kutitti ainoastaan pari ruttupippeli- ja kyykkypissajuttua. Oikeastaan koko kirja koostuu yhteen kasatuista tilanteista joissa on melko rajuja ja yllättäviäkin kohtaamisia. Tuntuu miltei siltä että vesitsunami on vain ihmisten kauan kaipaama syy alkaa elää kuin viimeistä päivää. Voi olla että Veden viemää peilaakin koko Euroopan poliittista ja kansojen välistä kiristyvää tilannetta, josta on ollut ennusmerkkejä nähtävissä jo koko kuluneen vuosikymmenen ajan.

Kuten aiemmatkin lukemani Mikael Niemen kirjat, oli tämäkin melko omalaatuinen (jopa teennäisesti sellainen). Eipä sillä etteikö nämä olisi helppoja lukea, mutta ovat kyllä jotenkin kiusallisen sekavia. Ainakin omasta mielestäni näissä on jokin kummallinen tekotaiteellisuuden leima. Kertakaikkisen uuvuttava ja tylsä kirja, ehkä muutamaa hauskaa poikkeusta lukuunottamatta. Onneksi nämä ovat melko lyhyitä eikä näitä tarvitse joka päivä lukea. Kuitenkin aika suosittuja ovat. Kenties joskus jatkan silti Niemen parissa.

Eyvind Johnson - Kohti hiljaisuutta

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 439

Kustantaja: Arena kirjayhtymä

Painos ja vuosi: 1.painos - 1975

Rakastajat säkkiin ja jokeen. Ruotsin Norrbottenista lähtöisin oleva Nobel-kirjailija Eyvind Johnson ehätti julkaista kirjojaan kuudella eri vuosikymmenellä. Hänen kirjansa ovat melko monipuolisesti erilaisia. Kesällä luin ensimmäiset kaksi nidettä Norrlantilaisesta Olofista ja vähän syksymmällä Kaupunki hohtaa pimeässä. Koska olen tutustunut jo aiemmin hänen varhaisempiin tuotoksiin, niin päätin lukea tämän hänen viimeiseksi jääneen kirjan Kohti hiljaisuutta. Kirjailija Johnson on yksi tärkeimmistä historiallisen romaanin kirjoittajista Ruotsissa 1900-luvulla. Usein aiheet ovat melko epäruotsalaisia.

Kohti hiljaisuutta on kertomus kolmesta eri sukupolvesta, kolmella eri aikakaudella. Päähenkilö lienee Thomas Guenole joka on häämatkalla Sveitsissä rakkaansa Ninan kanssa. Lisäksi seurataan liikemies Robert Guenolen elämää toisen maailmansodan loppuvaiheista hieman sodan jälkeiseen aikaan. Vanhimmasta polvesta vastaa Enghienin herttua joka murhataan 1800-luvun alussa keksityin perustein maanpetturuudesta ja vehkeilystä valtiota vastaan.

Tarinan eri aikakaudet ja teemat lomittuvat keskenään vaikeaselkoiseksi massaksi, joka liikkuu tragedian, historiallisen romaanin, poliittisen romaanin ja eräänlaisen draaman sekamelskassa. Tarinasta ei puutu kateutta, vehkeilyä, eikä liioin intohimoa. Tosin viimeksimainittu on jollain tavalla kieroutunutta. Oikeastaan kaikessa toiminnassa on hyötymisen ja hyväksikäytön leima, eikä kukaan pysty olemaan täysin aidoimmillaan. Näin ollen koko Guenolen sukupuu on vain osa levotonta Eurooppaa, jossa yksilö kärsii milloin yhdessä muiden kanssa kollektiivisesta kasvukivusta ja milloin itsenäisesti esim. rakkauden riivaajista.

Eyvind Johnsonin Kohti hiljaisuutta on myös tarina vangituista. Vaikka tarinan henkilöt ovat vain varhaisimmista sukupolvista vangittuina konkreettisesti, niin jokaisella polvella on selvästyi kokemus vangittuna olosta. Ainakin lukijana koin olevani hyvinkin vangittuna ja matkalla kohti hiljaisuutta. Kirja on siis hyvin raskasta luettavaa ja se on melko haasteellinen hahmottaa kronologisesti ja toisinaan henkilöhahmotkin menevät sekaisin. Aikakudet ja henkilöt pomppivat ja lukuväsymyksestä johtuen alkaa pian rivitkin pomppia silmissä. Voiko ihminen olla siis rakkautensa vanki, sukunsa vanki, valtionsa vanki tai vaikkapa oman epätäydellisen itsensä vanki? Näihin edellämainittuihin kysymyksiin ei tietenkään saa suoraa vastausta, mutta kenties hulppealla mielikuvituksella varustettu lukija voi selvitä tässäkin tarinassa kalkkiviivoille - kenties myös saada jotain.

Kohti hiljaisuutta on tähän mennessä pitkäpiimäisin kirja Eyvind Johnsonilta, eikä ole kaukana kaikista tylsistyttävimmästä lukukokemuksesta. Olisin odottanut kirjailijan kehittyneen hieman toiseen suuntaan, mutta kaipa hänen myöhäinen tyylinsä puhuttelee "syvällisempää" lukijaa. Itse en koe kuuluvani niihin. Joka tapauksessa tämäkin kirjaston kirja on luettu mikä luettu.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka

Suomentanut: Arja Kantele

Sivumäärä: 188

Kustantaja: Johnny Kniga

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Tavallista tarinointia ruotsalaisuudesta. Åke Edwardson on Smoolannista kotoisin oleva ruotsalaiskirjailija. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Göteborgiin sijoittuvista Winter-dekkareista. Hänet on palkittu kotimaassaan useilla eri palkinnoilla. Olen lukenut joitakin Winter-dekkareita ja mielestäni ne ovat olleet ihan kelvollisia. Ainakin itselleni tulee usein mieleen hänen kirjailijakolleegansa Henning Mankell. Kerronta on hyvin saman suuntaista, tosin Edwardson ei ole poliittisesti provosoitunut eikä sisällöllisesti niin kiihkeä. Ostin Läpikulkumatkan eilen, joten luenkin sen siis heti tuoreeltaan.

Läpikulkumatka sisältää ketomuksia ihmisistä ja heidän välisistä sattumuksista, miksei myös suhteista. Kirjailijan luomat ihmiset ovat melko yksinkertaisia ja heidän ajatusmaailmansa on melko maanläheistä. Usein näissä tilanteissa tunteet kiristyy likimain räjähtämispisteeseen, kuitenkaan ehkä laukeamatta viimeiseen ilotulitukseen. Toisinsanoen vaikka kertomukset ja tilanteet kantavat eteenpäin, onnistuu tunnelma latistumaan lähinnä junnaavaksi ja jotenkin seniilin oloiseksi. Tavallisten ihmisten elämä ei tietysti ole todellisuudessakaan kovin kiinnostavaa, mutta kuitenkin tässäkin kirjassa on omat hetkensä. Eihän tämäkään tarina ole tyystin vailla dramatiikkaa, mutta sekin puoli on melko pintapuolista ja arkista. Olisikohan koko elämäkin sinällään "vain" läpikulkumatka?

Jos ajattelen nuita aiemmin lukemiani Edwardsoneja, ei tämä kuitenkaan kovin huono kirja silti ole. Koska Läpikulkumatka on lähinnä arkidraamallinen tarina tai ainakin kooste sellaisista, pystyy siitä(niistä) saamaan tavallaan enemmän irti kuin joistain tusinoittain prässätyistä puolivillaisista dekkareista. Ainakin tässä kirjassa on paljon keskustelua ja vuoropuhelua, joka ainakin osin keventää lukuelämystä. Lauseet ovat niin ikään lyhyitä, vailla sen suurempia pakkojatkumoita. Kirja on siis kelvollinen mutta ei tajuntaa räjäyttävä. Ettei vain olisi kahvirastilla raapaistu?

Ainakin kirjan kansi on siisti ja vähän tuomonen pop-henkinen. Varsinkin pastellivärit loistavat kivasti.

Eyvind Johnson - Kaupunki hohtaa pimeässä

Suomentanut: Eino Heinivaara

Sivumäärä: 256

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1946

Työläiskirjailija ei suuremmin paasaa Jumalasta tai Jeesuksesta. Päätin lainata tämän jo pitkään etsimäni kirjan tuosta suuresta kirjastosta, koska en tätä mistään paikallisesta divarista löytänyt. Olen lukenut aiemmin jo Tulta ja ruusuja, sekä Tällaista on elämäsi -kirjat, jotka olivat kelvollisia - tosin keskenään hyvin erilaisia. Vaikuttaisi siltä että Johnson on uransa alkuaikoina kirjoittanut pitkälti tavallisista ihmisistä ja heidän elinympäristöstään. Kaupunki hohtaa pimeässä on juurikin aihepiiriltään kertomus pohjoisen ihmisistä ja heidän selviytymisestään karussa pohjolassa.

Kaupunki hohtaa pimeässä on kertomus pienestä kaupungista ja sen asukkaista. Kaupunki jonka nimeä ei koskaan mainita sijaitsee ehkäpä napapiirin tuntumassa. Ainakin talvet ovat pimeitä ja lunta on paljon. Eletään siis vuotta 1925 tai 1926 (päättelin postikonttoristin syntymä- ja kuolinajan perusteella). Tarinan pääosassa on opettaja Andersson, joka on pettynyt elämäänsä ja haikailee elämätöntä elämää. Vaikka hänen päivänsä täyttyvät vastuullisesta työstä ja hän nauttii yhteisön arvostusta, tuntuu siltä ettei hän ole saanut elämältään haluamaansa. Andersson olisi halunnut lentää vapaana kuin lintu ja liittyä merenkäviöihin. Ehkäpä opettaja ei olisikaan halunnut mitään suurempaa koulusivstystä, vaan valita ammatin jossa voi olla tuntematon ja vapaa.

Jostakin syystä Andersson ei voi sietää kaupungin kelloseppä Hammaria, joka on kiilaamassa itseään hyvää vauhtia kaupungin eliittiin. Hammar on pärjännyt hyvin bisneksissä, mutta onnettomuus on seurannut häntä perhe-elämässä. Vaikuttaisi siltä ettei sillä saralla ole helpotusta näkyvissä edes tarinan edetessä. Hammar on menettänyt jo aiemmin toisen lapsistaan, eikä tämä toinenkaan Sture oikein saa elämästään kiinni. Yhtä kaikki Hammar on taitava puhuja ja omaa karismaa, joka selvästi vaivaa opettaja Anderssonia. Miksi Hammar uhkaisi opettaja Anderssonia? Vaikka Hammar onkin typerä keppihevosella ratsastava kunnallispelle, on Anderssonin jopa patoutunut katkeruus jotain älytöntä.

Samaan aikaan postikonttoristi neiti Ågren sairastuu keuhkokuumeeseen ja lopulta kuolee siihen. Ågren on koko ikänsä (yli kolmekymppiseksi) etsinyt onneaan tästä pienestä kaupungista, löytämättä sitä kuitenkaan Hän on turruttanut oman elämänsä tyhjyyttä pitkiin työpäiviin ja osallistumalla kunnallispolitiikkaan. Neiti Ågren on ainoa nainen merkittävässä elimessä ja ansaitsee siis yhteisön arvostuksen ja huomion. Siinä missä konttoristin kuolema olisi aiheuttanut esim. Salka Valkassa suuren ns. hengellisen kriisin ja huomion, niin tässä se hoidettiin pienellä palopuheella ankeissa kuoppajuhlissa.

Kaikesta päätellen tämä pieni kaupunki on kuin siirtokunta. Kun talvi saapuu ja erityisesti helmikuu, niin koko kaupunginväki vetäytyy kuoreensa ja vaipuu talvihorrokseen. Johnson kuvaa jopa masentavaksi ilmapiiriä ja henkeä, joka kaupungissa valitsee. Mielestäni se onkin osuvaa, koska olen itsekin tämän pohjoisen talven ja pienen kylän ilmapiirin kokenut. Tarinan uhkakuvat ovatkin realistisesti sisältäpäin tulevia, ei niinkään ulkoa kuten useissa tarinoissa. Suurimmat demonit ja paholaiset asuvat ihmisessä ja yhteisössä itsessään, josta ne sitten kriiseissä ja lamavaiheissa nostavat päätään. Kaupunki hohtaa pimeässä onkin näistä lukemistani Eyvind Johnsonin kirjoista pessimistisin. Ihmiskohtalot ja koko elämän piirit ovat varsin ankeat, eikä niihin mielestäni liioin tule helpotusta edes lopussa.

Kirjassa halveksitaan mielestäni oppineisuutta ja menestystä muutenkin, itseasiassa kukaan kaupungissa ei aidosti tunnu arvostavan toistaan - vaikka onkin jonkinlaista näennäisarvostusta. Kuinka joku joka on jotain, voi sitten tehdä mitä lystää. Toisaalta tämä melko heterogeeninenkin populaatio ei saa aikaan mitään suuremmin positiivista koheesiota, jolla kaupunki tulisi "hohtavammaksi". Tuntuu kuin jokin mystinen tylsistymisen noidankehä ajaisi yksittäisiä ihmiskohtaloita kurjemmille raiteille, syösten lopulta kuolemaan tai täydelliseen tylsyyteen. Itseasiassa minusta tässä tarinassa oli jopa eksistentiaalisia sävyjä.

Kirja on painettu heti sotien jälkeen, joten itse materiaali on melko "epätasalaatuista". Täytyy myöntää että tarina vaikuttaa aika spontaanisti kirjoitetulta, eikä se ole mistään kohtaa epäuskottava. Ehkä kateus poisluettuna on yhteisö melko tunneköyhää ja jopa fakkiutunutta. Tekstin asu palvelee lukukokemusta ja kieli on helppoa ymmärtää. Kaikki tämä tekee tarinasta toisaalta jotenkin taianomaisen. Ehkäpä kaupungin hohde onkin vain pimeässä loistavan kaupungin valoa, tai sitten se on jokin lunastumaton lupaus "ehkä" paremmista ajoista.

Koska kirjasta ei ole suuremmin netissä kirjoiteltu saati bloggailtu, niin haluan mainita Tarukirjan edustavan arvion tästä mielestäni lukukelpoisesta kirjasta.

Vilhelm Moberg - Raskin perhe

Suomentanut: Eino Palola

Sivumäärä: 526

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 1.painos - 1937

Jos vaatii niin pitää myös pystyä. Vilhelm Moberg oli ruotsalainen kirjailija, jonka tuotantoon kuului niin näytelmät kuin romaanitkin. Hän oli Harry Martinsonin ja Eyvind Johnsonin aikalainen ja hänen paras kausi lienee 40-50 luvuilla. Hänen ehkä tunnetuin kirjallinen tuotoksensa on laajahko kirjasarja Maastamuuttajat, joka käsittelee ruotsalaisten muuttoa Yhdysvaltoihin tuhatkahdeksansataaluvun puolivälissä. Vaikka Moberg ei koskaan saanut kirjallisuuden Nobel-palkintoa, niin mielestäni hän on kyllä esim. Martinsonin veroinen kirjailija. Itseltäni löytyy kyllä Maastamuuttajatkin, mutta päätin kuitenkin lukea tämän Mobergin esikoisromaanin Raskin perhe, joka ilmestyi alun perin jo 20-luvulla. Se käsittelee ruotusotilaan perhettä ja elämää, seuraten niitä kolmisenkymmentä vuotta.

Ruotujakolaitos perustettiin Kaarle XI:n toimesta jo 1680 luvulla, ja se oli tavallaan ammattiarmeija. Tässä tietty määrä talonpoikia oli velvollisia kustantamaan ruotusotamiehelle torpan ja pienehkön maatilkun, jolla ruotusotamies elätti itsensä ja perheensä - sodan ja rauhan aikana. Lisäksi valtio maksoi ruotusotamiehelle vaihtelevan suuruista palkkaa, joka oli pienehkö mutta riittävä perheen elatukseen. Ruotujako systeemi jatkuikin melko pitkään ja vasta vuonna 1901 se lakkautettiin, jolloin siirryttiin asevelvollisuusarmeijaan. Tietysti jo aiemmin Ruotsi-Suomessa jouduttiin järjestelmästä luopumaan, koska Ruotsi hävisi sodassa Suomen maa-alueet Venäjälle.

Tarinan keskeinen henkilö on renkipoika Gustav, joka riitautuu isäntäsä kanssa ja lyö tätä suutuspäissään. Hänen täytyy peloissaan karata ja hetken hän luuleekin tappaneensa isännän, mutta pian helpotuksekseen huomaa isäntänsä olevan kunnossa. Tässä yhteydessä Gustav ehkä hieman hätäisestikin värväytyy ruotuväkeen ja saa itselleen uuden sukunimen  Rask, ja muuttaa torppaan numero 132. Kuinka ollakaan hänen renkikaverinsa tästä tietämättään liittyy myös ruotuun ja hänestä tuleekin Raskin pidempiaikainen ystävä ja sotilastoveri (Klang).

Vaikka Gustav oli renkinä varsinainen tappelupukari ja kuumakalle, oli hän silti maineeltaan karski ja kunniallinen mies. Palvelukseen astuessaan ja palvellessaan rykmentissä, hänestä ei voi sanoa moitteen sanaa. Sen sijaan hänen kaverinsa Klang on kaikkea muuta, juoppo ja naisten hakkaaja. Näitä kahta voidaankin verrata useassa kohden ja kaikesta päätelleen Rask onkin pitkälti mies paikallaan. 

Rask menee naimisiin köyhän mutta ahkeran ja luotettavan Iidan kanssa, joka työskentelee saman ruodun eräällä torpparilla. Kyseinen torppari on pitkään havitellut Iidaa itselleen ja joutuu pian vetämään lyhyemmän korren. Tästä kehkeytyykin pitkä juopa Raskin ja torpparin välille, johtuen lopulta melko dramaattisiinkin seurauksiin. Vaikka Rask onkin kunniallinen ja suoraselkäinen sotilas, ei hän kuitenkaan miehenä ja perheen isänä pysty olemaan läheskään niin nuhteeton. Hän haparoi elämässään kaikenlaisin verukkein, yleensä syyllinen on vanha vihtahousu, eli perkele joka miestä vie ja viekottelee. Mies on lopulta heikkona naisiin.

Koska tapahtumat sijoittuvat 1870-1900 lukujen haarukkaan (eli ruotujakojärjestelmän loppu aikoihin), ei Raskin tarvitse koskaan oikeaan sotaan lähteä, vaan lähinnä erilaisille leireille ja sulkeisharjoituksiin. Sotamies Raskille siunaantuukin suuri perhe, jossa koetaan ylä- ja alamäkiä. Tarinassa tutustutaan tavalliseen elämään ja arkeen, mitä haasteita ja vaikeuksia esim. pula-aika tuo tullessaan. Kuinka elämää värittää iloiset ja surulliset perhetapahtumat, ja kuinka vaikeuksienkin kautta on mahdollisuus aina selvitä. Kirjan pääteemoja lienevät miehinen mustasukkaisuus, naisellinen kateus ja yleinen halpamaisuus.

Kuvassa Vilhelm Moberg kuusikymmentäluvun loppupuolella(lähde Wikipedia).

Sotilaselämän kuvailu jää sinällään melko vähäiseksi, mutta toisalta tämä korvautuu melko äijädraamallisillakin käänteillä. Itselleni tulee kirjasta mieleen F. E. Sillanpään teksitit. Kirjan hahmot ovat intohimoisia ja järjestävät melko näyttäviäkin kohtaamisia. Erityisesti tulistumista ja raivontunteita esiintyy melko seikkaperäisestikin ja toisaalta osaamattomuus kohdata vaikeita tilanteita. Aika huonosti kouluttamattomat ihmiset osaavat hallita tunteitaan ja tekojaan. Raskin perhe on erittäin hyvä ja maanläheinen kirja, joten uskoisin että se puhuttelee valtaosaa suomalaisistakin lukijoista (vielä tänäpäivänäkin). Vilhelm Moberg pääsee lähelle tavallista ihmistä ja elämää, eikä monellakaan elämänalueella jätä lukijaansa kylmäksi. Ehkä ihmiset ovat jopa hieman karikatyyrisia, joskaan ei ihan mauttoman överisti. Kirjailija itse vietti elämänsä viimeiset vuodet alakuloisena ja selvästi masentuneena, johon hän lopulta menehtyikin vuonna 1973.

August Strindberg - Mustat liput

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 285

Kustantaja: Gummerus

Painos ja vuosi: 2.painos - 2006

Aidosti ja oikeasti erilainen kirja. August Strindberg (1849-1912) oli ruotsalainen kirjailija ja taidemaalari, joka oli ehkäpä yksi kuuluisimmista uudenajan ruotsalaiskirjailijoista maailmalla. Hän oli länsimaalaisittain toisinajattelija, niin yhteiskunnallisesti, taiteellisesti kuin poliittisestikin. Aatemaailmaltaan Strindberg oli lähinnä anarkisti ja sosialisti. Vaikka hän ei ollut mitenkään poikkeuksellisen pitkäikäinen, ehti hän luoda taidetta aika monipuolisesti. Olen törmännyt useissa lukemissani kirjoissa mainintaan Strinbergistä, siis muissakin kuin ruotsalaisissa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän luomisvaiheen loppukauden romaanin Mustat liput.

"Luin Mustien lippujen oikovedoksia... Aloin pelätä että tämän kirjan julkaiseminen on rikollista ja että se pitäisi vetää takaisin.. Kauhea kirja se on!"

- August Strinberg

Kirjan tarina alkaa professori Stenkålin kummituspäivällisiltä, jossa nautitaan yleellisesti kymmenen ruokalaijia kaikilla mausteilla. Kaupungin kerma on saapunut juoruilemaan ja panettelemaan juhlille lähinnä toisiaan, mutta myös muita. Strindberg ei säästelee lukijaa pistävältä lähinnä taiteilijaporvareita kyräilevältä ja nälvivältä tekstiltään, jossa ei jätetä varaa epäselvyyksiin. Tarinan edetessä keskittyy kertomus herra Zachrikseen, joka on piinannut lähes kaikkia kanssaihmisiään tavalla jos toisella. Kaiken huipentumaksi hän piinaa myös vaimonsa kuoliaaksi, tavalla joka on lähes epäinhimillistä. Herra Zachris kuvittelee olevansa maailman napa ja unohtaa itsekeskeisyydessään jopa itsensä, sekä oman hyvinvointinsa. Kuinka tässä yltäkylläisyyden alingossa käy, kykeneekö tämä uusi turmeltunut sukupolvi selviytymään ylipäätään kalkkiviivoille asti? Tarinassa esiintyy useitakin persoonallisia henkilöhahmoja, joten aika ei käy lukiessa pitkäksi.

Mustat liput on käsittääkseni täynnä kyynisyyttä, mustaa huumoria ja tavallaan myös itseironiaa. Kaiketi taiteilija Strinberg upottaa myös itsensä näiden muiden taiteilijoiden ja säätyläisten mukana. Vaikka nykypäivänä kirja onkin jo varsin kesy, otettiin se vuonna 1907 vastaan melkoisen kohun saattelemana.

Kaiken rohkean solvauksen keskellä reviisori pitää lukijoilleen oivallisia tosin raskassoutuisia kemian ja fysiikan luentoja. Näissä pohdinnoissa käydään läpi myös alkemiaa ja metafysiikkaa. Seuraavassa katkelma hänen sepitelmistään.

Nyt minä palaan kultaan!

 Kaikista rikkikiisuista voidaan saada kultaa, mutta kultaa ei voida rikkiraudassa osoittaa kullan muodossa, sitä ei voida nähdä mikroskoopissa eikä erottaa mekaanisin keinoin. Mutta jos reagenssit tulevat mukaan silloin kun rikki on poistettu, silloin ilmaantuu kulta. Eikö meillä siis ole oikeus päätellä, että kultauute on synteesi eli että kultaa tehdään aina? On olemassa pari lukua, jotka tukevat tätä olettamusta. Kuningasvedellä, jota käytetään kullan >>liuottamiseen>>, on molekyylipaino 196, joka on kullan atomipaino. Rautavihtrillillä, jota käytetään kullan saostamiseen, on Berzeliuksen mukaan sama harvinainen molekyylipaino eli 196. Mutta myös rautakloruulilla, jota muodostuu kun rautarikkimalmia liuotetaan kuningasveteen, on luku 196. Eikö tästä näytä voivan ilmetä, että metallia voidaan valmistaa sen liuotus- ja saostusreagensseista, jos siis näillä molemmilla on sen molekyyli-(atomi-)paino?

Vaikka Mustat liput on hetkittäin varsinkin aluksi aika tylsämielisestikin kirjoitettu, on se mielestäni loppupeleissä ihan mukiin menevä kirja. Jotenkin tuntuu siltä että kirjailija hakee tarkoituksella tiettyä omalaatuisuutta. Omituista kyllä nämä reviisori osiot eivät rikkoneet kokonaisuutta tilkkutäkiksi, vaikka näinkin olisi voinut käydä. Helposti luettavaa kirjallisuutta, jos unohtaa muutaman ähkyteoreettisen julistuksen.

Bengt Pohjanen - Kristalliarkki

Kirjailija: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 224

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen

Painos ja vuosi: 1.painos - 1987

Kulttuurista tarinointia Meänmaasta. Olen vuosien saatossa tutustunut oman alueeni kulttuuriin ja historiaan suurella mielenkiinnolla. Koska meillä Torniolaaksossa on aika värikäs ja vaiherikas historia ja erityisesti lähihistoria, niin sitä käsittelevää kirjallisuuttakin on helposti löydettävissä. Varsin monet tuntevat Mikael Niemen kirjallisuuden ja erityisesti Populäärimusiikkia vittulajänkältä -kirjan, joka on viety myös teatterin näyttämölle. Sen sijaan todellinen Meänmaan sanansaattaja Bengt Pohjanen on ehkä vähän tuntemattomampi esim. Etelä-Suomessa, vaikka hän on laatinut muun muassa Meänkielen kramatiikin. Olen lukenut Pohjasen kirjoja jo 90-luvun alussa, joten tunnen hänen tuotantoaan joten kuten. Tämän Kristalliarkki -kirjan olen lukenut joskus 20 vuotta sitten ja täytyy myöntää että muistikuvat kirjasta olivat hieman erilaiset. Pohjasen tuotanto käsittelee Torniolaakson kulttuurihistoriaa ja erityisesti korpelalaisuutta, joka oli lähinnä kolme kymmentä luvulla vallinnut lestadiolaisuuden alalahko. Toki aihepiirejä on paljon muitakin, mutta tämä on ehkä mielenkiintoisin ja erikoisin.

Kristalliarkki on ilmeisesti Oskar Leanderin muistelmiin pohjautuva kirja korpelalaisuudesta ja sen lieveilmiöistä. Kirjassa käsitellään myös tuolloisia sattumuksia ja myös poliittista ilmapiiriä, joka oli varsinkin toisen maailmansodan alla alati muuttuvassa tilassa. Kuten muuallakin, niin myös Torniolaaksossa alkoi kansallissosialismi nostaa päätään. Näihin ryhmittymiin liittyi lähinnä kommunisteja, jotka ajoivat ns. köyhän asiaa ja potivat herravihaa. Toisaalta myös kommunisteilla oli vahva jalansija tuolloin molemmin puolin rajaa. Tämän vuoksi (tai ainakin jäänteenä) esim. Kolarin kunnassa on vielä nykyäänkin vahva vasemmisto.

Korpelalaisuus oli liikkeenä aika huonosti tunnettu, varsinkin muualla Suomessa ja Ruotsissa. Vaikka liikettä pidettiin omituisena ja jopa pelottavana, oli sen juuret lähtökohtaisesti lestadiolaisuudessa. Ähtäriläistä Toivo Korpelaa pidetään liikkeen isänä, mutta se kehittyi pidemmälle lähinnä paikallisten saarnamiesten vuoksi. Näistä tässä kirjassa mainitaan ainakin Martinson, joka hallinnoi lähinnä Laulumaan aluetta. Korpelalaisuus ulottui myös Suomen puolelle, lähinnä Kolarin Sieppijärven kylään. Ruotsin puolella mainitaan useita kyliä ja pitäjiä, jotka ovat itselleni hyvinkin tuttuja. Kaartinen, Jarhoinen, Pajala, Matarenki yms.

Yllättäen kirjassa vähätellään Toivo Korpelan osuutta uskontapahtumien kulkuun. Näitähän olivat esim. Mooseksen virsi, joka oli lähinnä litania kirjosanoja. Lisäksi nämä alasti toilaamiset ja joukko hysteriaan asti ulottuvat seksuaaliset seurat. Merkillisin tapaus lienee kuitenkin kristalliarkki, jonka piti ilmestyä Luossajärven jäälle maaliskuussa 1935. Ajankohtaa siirrettiin kesälle 1937, mutta arkkia ei tietysti koskaan nähty. Ihmiset ehtivät luopua omaisuudestaan ja heittäytyä toimettomaksi. Näinpä tämä kiihkein siipi korpelalaisia ajoi lahkon kriisiin ja pian se hävisikin. Sotien jälkeen korpelalaisuus yritteli vielä nostaa päätään, mutta ei saanut suurempaa merkitystä. Korpelalaisuudessa oli myös piirteitä kommunismista, koska ilmeisesti seuroissa yritettiin syöttää kuulijoille myös stalinismia. Muitakin erikoisia tapoja ja uskomuksia seuroihin liittyi, mutta en jaksa alkaa niitä tässä käsittelemään. Ainakin kirjan mukaan näitä asioita on todennäköisesti myös mystifioitu ja liioiteltu, kuten yleensäkin uskonlahkoja ja asioita joita ei kunnolla tunneta. Kerrotaan että seuran porukka olisi muun muassa säikytellyt kuokkavieraita vetämällä poronsarvet päähän ja juoksemalla perässä samalla huutaen kovaan ääneen.

Muistikuvani Kristalliarkki -kirjasta olivat jotenkin selkeämmät. Nyt kun luin kirjan se tuntui hieman sekavalta ja rikkonaiselta. Vaikka aihepiiri oli hienosti käsitelty ja ymmärrettävissä, niin kuitenkin esim. ajan kulku kirjassa ainakin itselleni jäi epäselväksi. Mikä tapahtui 30-luvulla ja mikä 50-luvulla? Näistä lukemistani Pohjasen kirjoista se tarjosi kuitenkin eniten informaatiota korpelalaisuudesta käytännössä, mitä se oli silloin heille (ihmisille) jotka elivät sitä. Koska tarinat ovat tavallaan perimätiedollisia tai ainakin jonkin henkilön kertomia, kannataa niihin jättää sopivasti taiteellista ja kulttuurista "ilmaa". Bengt Pohjanen on tehnyt suuresti työtä Meänmaan kulttuurin eteen, joten suuri kiitos hänen elämäntyölleen jo nyt. Toivottavasti tämä loistava taiteilija ja persoonallisuus tarjoaa vielä jatkossakin kertomuksia ja tarinoita.

Kuvassa Pajalan keskusta talvella 2001. Olen itse ottanut kuvan. Kunnan sivukylissä esiintyi korpelalaisuutta 20-40-luvuilla.

 Olen blogannut myös seuraavat kirjat: Konin hinta, Korpelan enkelit.

Henning Mankell - Syvyys

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 396

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2005

Kun Ruotsi valmistautuu ensimmäiseen maailmansotaan. Afrikkassa osan vuodesta nykyisin asuva dekkarikirjailija Henning Mankell tarttuu näköjään myös hänelle vieraampiinkin aiheisiin, kuten tässä ruotsiksi vuonna 2004 ilmestyneesä kirjassa Syvyys. Olen lukenut jo varsin paljon Mankellin kirjoja ja olen alkanut niihn tavallaan kyllästymään, vaikkakin itselläni on kaikesta päätellen niihin jonkinlainen viha ja rakkaussuhde. Hänen "suorasukainen" tyylinsä on ainakin itseäni alkanut ärsyttää. Mankell on kuitenkin yksi parhaiten myyneistä ruotsalaiskirjailijoista täällä Suomessa, joten kaupallisessa mielessä häntä lienee turha vähätellä.

Syvyys kertoo ruotsalaisesta meriupseeri Lars Tobiasson-Swartmanista (kauhea nimihirviö), joka palvelee Ruotsin merivoimissa ensimmäisen maailmansodan (johon Ruotsi ei osallistunut) alla ja sen aikana. Lars on turvallisesti naimisissa, mutta perheen lisäys on antanut odottaa itseään. Kaikki hänen urallaan tuntuu olevan reilassa ja hän on mies parhaasta päästä. Lars saa pestin merensyvyyden tarkistusmittauksiin Ruotsin saaristomerelle, johon hän lähtee tykkivenemiehistöineen. Ilmeisesti hänen pään sisältönsä ei ole aivan kunnossa tai ainakin siellä on paljon käsittelemättömiä tunneasioita, jotka alkavat torpata hänen nousukiitoaan. Ongelma saa ainakin aluksi hänen kauan sitten kuolleen isän kasvot ja Larsin hermot tuntuvat reistailevan lisääntyvässä määrin. Lisäksi Larsia raivostuttaa hänen tuntemansa alemmuus vaimonsa hienostosukua kohtaan, jota muistutellan aina kiusallisilla ja pitkästyttävillä vuotuisilla "perheillallisilla". Lopulta pitääkin miettiä onko vaimo alun alkaenkaan sopiva?

Ongelmien kulminaatiopiste lienee eräällä luodolla tapahtuva kohtaaminen nuoren leskirouvan kanssa, josta käynnistyy jopa harhaisuuteen ulottuva valheiden ja luotujen kuvitelmien leikki. Tässäkin tarinassa Mankell osaa mässäillä ihmisten heikkouksilla ja kypsymättömyydellä, ja kuinka yllättävästi tähän(kin) rooliin istuu mies miehekkäässä ja kunniallisessa ammatissa. Lukijalle jää kivasti aikaa lukea siitä kuinka alas tullaan kovalla ropinalla. Tarinan naiset ovat vaihtelevassa määrin vahvoja ja itsenäisiä, mikä on näissä Mankellin kirjoissa jo tuttu tavaramerkki. Upseerissa kussakin on paljon vikoja, joita ruvetaankin eräässä käänteessä ruotimaan oikein olan takaa. Kenellä vika päässä ja kenellä fysiikassa. Kiintiö juoppokin tarinasta löytyy, mutta yllättäen hän ei ollut suomalainen.

Itse tarina joka pitkälti keskittyy miehisiin kuvioihin on jotenkin Mankellille vieras, tai ainakin itselleni jää lukiessa sellainen tunne. Toisaalta hänen draaman kehittelyn taito on kieltämättä hyvä, joskin läpeensä asenteellinen ja jopa paasavan sävyinen. Hetkittäin teksti vaikutta jopa vimmaiselta, ikään kuin hän olisi itse joutunut juonen petoksen kohteeksi. Syvyydessä tarjotaan jonkinverran nippelitietoa merentutkimuksessa kätettävästä tekniikasta ja asioista, jotka on tosin helposti saatavissa netistä tai tietokirjallisuudesta. Teksti on sen verran löysää ja helppolukuista, että kirjan ehättää lukea parissa illassa. Kirja on kaiketi pohjimmiltaan rakkausromaani. Jostakin syystä nämä Mankellin draamalliset kirjat saavat nykyisin itseni pahalle tuulelle, pitäisi ilmeisesti lukea useamminkin. Kaikessa subjektiivisuudessaan odotettua Henning Mankellia.

Eyvind Johnson - Tällaista on elämäsi

Suomentanut: Väinö Hämeen-Anttila - Werner Anttila

Sivumäärä: 310

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 2.tarkastettu painos - 1976

Kiertelin tuossa torniolaaksolaisilla kirppareilla ja löysin tämän Eyvind Johnsonin Tällaista on elämäsi -kirjan. Koska hinta oli vaivaiset 20 senttiä päätin ostaa matkaan ja saman tien myös lukea sen. Olen aiemmin lukenut Tulta ja ruusuja, josta olen myös kirjoittanut blogiini. Tällaista on elämäsi on hieman erikoinen tapaus, koska en tiedä onko kirjassa todellakin kaksi ensimmäistä osaa neljä osaa käsittävästä kokonaisuudesta. Minusta kirja on siihen aivan liian lyhyt. Tämä kirjasarja on siis omaelämänkerrallinen romaani, joka kertoo norrlantilaisesta Olofista ja hänen vaiheistaan alkaen vuodesta 1914. Alkuperäiskielinen sarja käsittää siis seuraavat osat, joihin liitetty tiettävät suomennokset;

                 
                       - Nu var det 1914 (1934) suom. Elettiin vuotta 1914
                       - Här har du ditt liv! (1935) suom. Tällaista on elämäsi!
                       - Se dig inte om! (1936) suom. Älä katso taaksesi
                       - Slutspel i ungdomen (1937) suom. ?

Eyvind Johnson(wikipedia)

Koska ajelin tuossa kesälomalta kotiin päin Ruotsin puolta, päätin siinä Luppion kohdalla että kirjoittaisin muutaman sanan kirjailijasta ja hänen synnyinseudustaan. Eyvind Johnson syntyi Bodenissa Norrbottenissa vuonna 1900 ankeisiin olosuhteisiin, koska hänen perheeseen synytyi kuusi lasta ja he kaikki joutuivat asumaan pienessä "mummon mökissä". Kirjailija lähti käytännössä jo lapsena töihin kaupunkiin samalla kiinnostuen kirjoittamisesta. Hän yrittikin kirjailijan uraa jo 1920-luvulla, kuitenkaan itseään elättämättä. Tämän jälkeen hän lähti Eurooppaan ja kirjoitteli sieltä ruotsalaisiin lehtiin. Ennen niin sanottua historiallisten romaanien aikaa Johnson kirjoitti synnyinseudustaan, politiikasta ja työväen ongelmista. Koska kirjailija itsekin oli nähnyt lapsuudessaan köyhyyttä, pyhitti hän kokonaisen kirjojen sarjan (Romanen om Olof) kertoessaan omaelämänkerrallisen tarinan. Valitettavasti hänen tuotantoaan ei ole kovinkaan paljon suomennettu, mutta muutamia kirjoja onneksi löytyy. Kirjailija on kuollut jo vuonna 1976, mutta hänen kirjansa ja tarinansa elävät yhä tänäkin päivänä. Itselläni on kuitenkin sellainen tunne, että Johnson on jäänyt suurelle yleisölle hieman tuntemattomaksi.

Kuvassa edustava maisema Norrbottenista Luppiovaaran päältä kesäkuussa 2014. Taka-alalla häämöttää Torniojoki.

Ajaessani ympäri kaunista Norrbottenia olen useita kertoja aikonut pysähtyä tai piipahtaa Bodenissa katsomassa Eyvind Johnsonin kotimökkiä, mutta toistaiseksi en ole saanut aikaiseksi. Nähtävästi tämä on yleisemminkin jonkinlainen vetonaula tai matkailukohde Björkelundissa, jota voi vapaasti käydä katsomassa. Lisäksi jos on kiinnostunut enemmänkin, niin kaupungilla voi seurata ns. Eyvind Johnsonin jalanjälkiä ja oppia kirjailijasta lisää. Kokonaisuus ainakin itseäni kiinnostaisi kovasti, koska onhan Johnson alueemme ainoa Nobel-kirjailija.

Kansitaidetta Tällaista on elämäsi!

Eletään siis vuotta 1914 ja Olof niminen nuorimies pakkaa reppunsa ja lähtee pois kotoa maailmalle. Koska leipä oli tuolloin tiukassa myös vauraassa Ruotsissa, niin erityisesti pohjoisessa joutui jo varhain elättämään itsensä raskaissa töissä. Näitä olivat esim. tukkimetsässä tai tukkisavotassa työskenteleminen. Tukkihommissa oli paljon vaaratekijöitä, koska esimerkiksi kaatuvien puiden alle saattoi jäädä tai tärvellä itsensä työkaluilla (kirveet, sahat ja parkkuuraudat). Saattoipahan joku joskus hukkuakin. Näissä hommissa Olofkin aloitti uransa, työskennellen lisäksi sahoilla ja rautateillä. Vaikka Olof ei kerro tarinaa minämuodossa, ei hänen keskeisyys jää mitenkään epäselväksi.

Kirjailija kuvailee värikkäästi jätkien elämää ja joukossa hersyvää juttua - jossakin mielessä jopa huumoriakin. Teksteissä kuvastuu oivallisesti eletty ajankohta, koska esim. joukossa viljeltiin juttua, joka olisi tänä päivänä suorastaan rasistista. Vaikka kirja kertoo ankeista olosuhteista, ei kieli ole silti mitenkään ankeaa, päin vastoin - pikemminkin monijuonteista ja lukemaan kannustavaa. Erityisesti Johannasta kertovassa luvussa on paljon runoja, jotka ovat itseäni hieman vaivaannuttavia. En ole koskaan ollut innostunut rakkautta koskevasta runoudesta, mutta näissä on eittämättä jotain erityistä. Ehkä runot ovat kuitenkin jotenkin lapsellisen oloisia. Tarinoiden siivin käydään pohjoisessa aina Napapiirin pohjoispuolella, jopa Jällivaarassa asti - joten tuskinpa Torniolaakson maisemat ovat täysin vieraita kirjailija Johnsonillekaan.

Tarinan edistyessä kasvaa Olof niin fyysisesti kuin henkisestikin ja lopussa poika on miestynyt elämän karujen realiteettien edessä. Jos hän ei ole suoranaisesti masentunut, niin ainakin hän on vakavoitunut ja määrätietoistunut. Kirjat on kirjoitettu sotien välisenä aikana, jolloin koko maailma oli muutosten kourissa ja epävakaisessa tilassa. Olof ja työmiehet pohtivat sotaa ja sen seurauksia - tuleeko sota (ensimmäinen maailmansota) vielä Ruotsiinkin? Tällaista on elämäsi on loistava ja maanläheinen ajankuvaus, jonka jatko-osat olisi kiva lukea.

Nelly Sachs - Israelin kärsimys

Suomentanut: Aila Meriluoto

Sivumäärä: 164

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1967

 

Tarinoita kollektiivisesta kärsimyksestä. Aikoinaan vuonna 1966 valittiin kaksi Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa, Samuel Josef Agnon ja Nelly Sachs. Tutustuin jo aiemmin tuohon ensimmäiseen ja nyt on sitten jälkimmäisen vuoro. Nelly Sachs on siis saksalaissyntyinen juutalaiskirjailija, joka tunnetaan lähinnä runoilijana. Ennen sotia Sachs pakeni Ruotsiin natsivainoa, joka olisi epäilemättä (kuten monen muunkin kohdalla) koitunut hänenkin kohtalokseen. En löytänyt kirjailijalta muita suomennettuja teoksia kuin tämän Israelin kärsimys, joka ei nimellänsä kuulostanut kovin keveältä lähestyä.

 

Israelin kärsimys koostuu yhdestä näytelmästä ja kahdesta runoelmasta. Aiheet käsittelevät juutalaisten kärsimystä ja vaiheita lähinnä sotien aikana ja sen välittömissä jälkimainingeissa. Näytelmässä Eeli käsitellään nuoren miehen (pojan) kuolemaa enemmän tai vähemmän sodan vuoksi. Näytelmä olisikin varmasti tunteita herättävä näyttämöllä, jos se on sitä myös kirjana. Itse en vain pääse oikein tarinan kiemuroihin täydellä teholla mukaan. Eeli on siksi tuskaista ja rankkaa tekstiä ettei se ole oikein tällaista keskikesän luettavaa. Kuoleman asunnoissa ja Tähden pimennys ovat runoelmia jotka eivät ainakaan itselleni avaudu. Runot lienevät pitkälti symboolisia ja niissä eletään voimakkaasti kielikuvissa, joten runouden ystävät saattavat näistä pitää.

 

Vaikka Israelin kärsimys tuli ajettua hieman puolivaloilla, niin ainakin näytelmäkirja vaikutti edustavan oloiselta. Ei ehkä kilpaile hyvien kesädekkareiden kanssa, mutta jos on runouden ja laatukirjallisuuden ystävä - saa tästäkin varmasti jotain irti. Itse odotin kirjalta paasaavaa ja junnaavaa tunnelmaa, enkä ainakaan sen suhteen tuntenut pettymyksen häivääkään.

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru

Suomentanut: Joel Lehtonen

Sivumäärä: 382

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 5.painos - 1976

Sopivaa herralle jos duunarillekin. Selma Lagerlöf (1858- 1940) on epäilemättä yksi ruotsalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä naiskirjailijoista. Hän oli aikanaan ensimmäinen ruotsalainen ja samalla ensimmäinen nainen joka sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänet tunnetaan Suomessa laajemmin lastenkirjoista, lähinnä Peukaloisen retkistä - josta on myös ilmestynyt jopa paremmin tunnettu televisiosarja. Lagerlöf oli melko tuottelias kirjailija ja suuri osa hänen kirjoistaan löytyy suomennettuna. Internet kertoo paljon tietoa kirjailijasta ja hänen elämästään, josta saa vaikutelman että hän oli voimakas hahmo ja samalla myös naisten asioiden puolestapuhuja. Päätin lukea hyllystäni löytyvän kirjan Gösta Berlingin taru, joka on kirjailijan esikoisteos ja useat pitävät sitä hänen merkittävimpänä työnään.

Gösta Berlingin taru on jaettu kahteen noin parisataa sivua käsittävään osaan, jotka on omituisesti nimetty "edelliseksi ja jälkimmäiseksi" osaksi. Lagerlöf on kirjoittanut kirjan saagaksi, joka käsittää yksittäisiä toisiinsa kytkeytyviä taruja ts. lukuja 1820-luvun Värmlannista. Näiden keskeisenä hahmona esiintyy virkaheittopappi Gösta Berling, joka on ominaisuuksiltaan kristillisesti "ei toivottava" henkilö. Miehen heikkouksiin kuuluu runsaan ryyppäämisen lisäksi lihan heikkous, joka nouseekin tuhovoimaltaan päälimmäiseksi opetukseksi. Mutta vaikka Gösta omaa runsaasti huonoja ominaisuuksia, käsittelee kirjailija häntä jotenkin armeliaasti. Kuvaukset ovat osin säälintäyteisiä ja osin vain superinhimillisiä. Toisaalta itse ainakin ymmärrän kirjan myös kristillisyyttä ja näennäismoraalisuutta arvostelevana, liberaalimman elämän puolestaveisuuna. Tarinoissa esiintyy myös skandinaavinen tarusto peikkoineen ja eläinhahmoineen, jotka edustaakin näissä neutraalimpaa tai sitten vain symboolisesti kantaaottavampaa osaa. Vaikka paljon hyvää kirjasta olenkin kuullut, pidän kuitenkin yllätyksenä tarinan vaikuttavuutta. Kieli on mahtipontista ja hohdokasta, eikä itse tarinoissakaan sisällöllisesti ole moittimista. Itse asiassa kirjaa olisi voinut paisuttaa jopa laajemmaksikin, joka olisi kuitenkin ollut toisaalta tarpeetonta. Huomasin että valtaosassa tarinoita on pessimistinen pohjavire.

Nämä sympaattiseltakin tuntuvat tarut esittelevät laajan henkilöhahmogallerian, joihin sisältyy yhteiskunnallisesti hyvinkin erilaisessa ja -arvoisessa asemassa olevia ihmisiä. Molemmat äärilaidat edustavatkin ehkä keskeisintä ja mielenkiintoisinta roolihahmoantia. Yksi mieleen painuvimmista hahmoista on ehdottomasti noita-akka voimakkaine taikoineen, jonka kohdalla viitataan myös suomalaisuuteen(joka ei välttämättä ole miellyttävää ja viestii ehkä ruotsalaisten tuollosista asenteista). Toisaalta hienosto esitellään koppavina, laiskoina ja joutilaisuudesta nauttivina luokkaerojen paisuttelijoina. Oman - itselleni hieman epäselväksikin jäävän "kavaljeerien" ammattikunnan sijoittaisin johonkin yhteiskunnan keskiluokan ja alaluokan välimaastoon. Edellämainitut ovat entisiä ammattisotilaita, kulkijoita ja yksi virkaheitto pappi. Kuitenkin hyvyyttä ja pahuuttaa piisasa tasapuolisesti säätyyn katsomatta.

Gösta Berlingin tarussa esitellään naisen asemaa kattavasti ja kirjailijalle täytyy antaa tunnustusta siitä, että hän esittelee oman sukupuolensa niin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Näin ollen ihmisyyden kuvaus sinällään onkin tarinan vahvinta antia. Kuten monessa muussakin maineikkaassa kirjassa, niin tässäkin naiset rakastuvat renttuihin. Kaiken lisäksi nainen on tässäkin tarinassa sijaiskärsijänä.

Vaikka kirja onkin kokoelma hieman romantisoituja saagoja, löytyy niistä kosolti yhteiskuntakritiikkiä ja toisaalta kertomuksia tavallisista ihmisistä. Mielestäni kirja on monilta osin omaa luokkaansa ruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Koska Joel Lehtosen suomennos on  vuodelta 1926, olisi sitä (ehkäpä) aika tarkastaa ja päivittää tälle vuosituhannelle. Ei sillä että tämä ajoittain korostunut"loihe lausumaha" -kieli hirveästi ainakaan itseäni olisi häirinnyt, mutta esim. Buddenbrookien uusi käännös oli freesi ja helppolukuinen - kun sitä vanhempaan vertasin. Kyllä tästä Gösta Berlingin tarusta pitää kuitenkin kahdeksan ja puoli antaa kouluarvosanaksi.

Sjöwall & Wahlöö - Terroristit

Suomentanut: Margit Salmenoja

Sivumäärä: 332

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 4.painos - 2005

Aina ajankohtaisia ja päivänpolttavia aiheita. Sjöwall & Wahlöön komisaario Beck-sarja on legendaarinen ja ehkäpä tunnetuin dekkarisarja Euroopassa - ainakin Pohjoismaissa. Näistä kirjoista tehdyt elokuvasarjat ovat tuoneet lisää tunnettavuutta ja tehneet hahmot tunnetuksi myös kirjoja lukemattomille ihmisille. Alun perin tämä sarja on kirjoitettu vuosien 1965-1975 välisenä aikana ja kirjat on suomennettu epäjärjestyksessä. Ostin likimain kaikki nämä kirjat vuonna 2005 kun tästä saatiin aika järjestyksessä oleva painos, tosin minulta jäi puuttumaan kolme kirjaa. Mies joka hävisi savuna ilmaan, Bussimurha ja tämä Terroristit. Näin ollen ostin hiljattain käytettynä tämän sarjan päätösjakson Terroristit paikallisesta kierrätyksestä. Kirja on sivumäärällisesti paksumpi kuin muut lukemani, eli yli kolmesataa sivua. Kirjasarjan kirjoittaminen päättyi Per Wahlöön kuoltua vuonna 1975, mutta Maj Sjöwall jatkoi kirjailijan uraansa vielä tämän jälkeenkin ja on vielä nykyäänkin aktiivisena.

Terroristit on kirja joka valaisee kylmän sodan aikaista maailmaa ja sen ongelmia.  Ruotsiin on tulossa valtiovierailulle amerikkalainen kuvernööri ja tämä aiheuttaa pään vaivaa Ruotsin poliisivoimille, kuinka turvajärjestelyt saataisiin aukottomiksi ja vierailu turvalliseksi. Tähän ongelmaan pureutuu kommisaario Beck ja hänen jo tutuksi tullut lähipiirinsä. Toiminnan keskiössä saa suuren roolin Gunvald Larsson, joka hoitaa tonttinsa taattuun fyysiseen tapaansa. Eikä merkityksessä jää paljon vähäisemmäksi muutamat muutkaan Beckin luottohenkilöt. Kirjoille tyypillisesti paljastetaan myös Beckin henkilökohtaisia ongelmia ja sosiaalisia kiemuroita, joilla henkilöistä saadaan rakennettua inhimillisempiä ja epätäydellisempiä. Toisaalta kirjailijaparivaljakon pureva kyyninen kritiikki "kansankotia" ja alati lisääntyvää kapitalismia kohtaan paljastaa myös heidän tuolloiset tarkoitusperät kansalaisten valistamisessa. Jotenkin tähän sarjan viimeiseen osaan on ladattu ehkä eniten kritiikkiä ylipäätään maailmanmenoa kohtaan. Kirjassa on kuitenkin jo hieman väsähtänyt tunnelma ja se keskittyy huomattavsti enemmän konttoreissa lonimiseen ja viranomaiskeskusteluihin kuin aiemmissa osissa. Itse kiinnitin huomiota Gunvald Larssonin ikään, joka tässä kirjassa olikin jo miltei viisikymmentä vuotta. Filmatisoinneissa Larsson on alun alkaen huomattavasti nuorempi. Näin ollen Beck ja Larsson ovatkin miltei samaa ikäluokkaa. Muutenkin ulkonäkökysymykset poikkeavat melkoisesti tästä näyttelijä kaartista, joka sittemmin on tullut tunnetuksi. Vaikka kirjan juoni tarjoaa pohtimista ja muutamia hauskojakin koukkuja, vaivaa siinä jotenkin koko ajan suurten linjojen tuoma ähky. Itseasiassa hieman tämä viimeinen muistuttaa jopa Bond-seikkailua, kaikkine pommeineen ja kiikaritähtäimineen.

Lopulta kirja ei juurikaan poikkea perus toimintakirjoista. Idea on rakentunut jokseenkin kauaksi perus dekkarimateeriaalista, joten kirjalta on tuha odottaa perinteistä salapoliisipläjäystä. Tarina lokalisoituu ajallisesti hetkeen ennen Suomen järjestämää ETYK-kokousta (1975), joten olisko niin että tuolloin oli muotiakin nämä massiiviset turvatoimia vaatineet tapahtumat ja tämä oliskin yksi kirjallinen tilaus tuolloiselle maailman tilanteelle. Nykyaikana terrorismi on muutunut jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi ja tavalliseen ihmiseen kohdistuvaksi, tuolloin iskettiin merkittäviin ihmisiin hanakammin. Yhtä kaikki Terroristit on hieman erilainen Beck-tarina, mutta liekö tuo sitten huono vai hyvä asia. Jotenkin hieman kaupallisemman oloinen kuin muut Beckit. Suomennos on alkuperäinen ja siinä ei sinänsä moittimista. Olen lukenut kaikki muut Beckit, paitsi Bussimurhan ja Mies joka hävisi savuna ilmaan. Useat näistä olivat hyviä ja Roseanna oli ehkä paras. Tämä kyseinen kirja oli yksi huonoimmista Beckeistä, ei voi mitään.

Hieman vailinaista Beck kokoelmaa.

 Kiitos lukijoilleni - tänään meni 10000 rikki.

Henning Mankell - Kadonneiden miesten metsä

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 157

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2007

Olipas kyllä piittaamatonta räjähteiden käyttöä! Päätin taas vaihteeksi tarttua Henning Mankellin kirjaan ja koska hyllystäni löytyi tämä pienoisromaani Kadonneiden miesten metsä, osui valintani siihen. Kirja on kirjoitettu jo vuonna 1978 ja julkaistu vuotta myöhemmin. En tiedä miksi tämä suomennos ilmestyi vasta muutama vuosi sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat seitsemänkymmentäluvun loppupuolelle ja Pohjois-Ruotsiin. Kaksi turhautunutta miestä päättää matkustaa Sundsvallin pohjoispuolelle Kiurujärvelle, jonka rannalla sijaitsee eräänlainen rangaistuslaitos. Laitos oli toiminut aiemmin lähinnä rattijuoppojen sijoituspaikkana ja lopettanut toimintansa joskus 60-luvulla. Mankell kuljettaa lukijansa autenttisiin tunnelmiin kauniin korpiluonnon keskelle, parhaisiin norrlantilaismaisemiin. Poliisimestari ja First Harold saavat seurakseen myös pari muuta kumppania. Nämä neljä henkilöä luovat tarinan, joka ei mielestäni ole tyypillisintä Mankellia. Tarina on eräänlainen pakotarina, jossa miehet hakevat etäisyyttä ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Näissä kuvioissa etsitään yhteiskunnan kipupisteitä ja podetaan todennäköisesti jonkinlasta "ikäkriisiä". Tämä kaikin puolin pikkunätti kirja muistuttaa hieman Torgny Lindgrenin tuotoksia, joskin paljon selkeämmin ja maan läheisemmin kerrottuna. Kadonneiden miesten metsä ei ole ehtinyt saavuttaa kirjailijalle tyypillistä vasemmistolaishapatusta, jolloin lukuelämys ei muodostu poliittisesti korruptoituneeksi ja "sietämättömäksi". Vaikka miehet eivät kykene olemaan täysin riitelemättä ja nujakoimatta, muodostuu tunnelma kuitenkin aika seesteiseksi. Lukuelämyksestä kehkeytyy saman tyylinen kuin Italialaisista kengistä, hienotunteinen ja draamallinen paketti.

Vaikka kirja on melko vähäeleinen ja tapahtumaköyhä, löytyy juonessa sen verran itua että motivaatiota lukemiseen riittää. Itselläni kului pari iltaa sinikeltaisissa tunnelmissa. Ei ihan perus kioskikirjallisuutta kuitenkaan. Kirja-aitta toivottaa hauskaa joulua kaikille lukijoille.

Pär Lagerkvist - Ahasveruksen kuolema

Suomentanut: Eila Pennanen

Sivumäärä: 122

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1960

Jumala ei asu käsin tehdyssä temppelissä. Kiertelin syksyllä paikallisessa kierrätyskeskuksessa ja löysin sieltä tämän Pär Lagerkvistin Ahasveruksen kuoleman. Tutustuin jo aiemmin kirjailijan tuotantoon parilla pienoisromaanilla, jotka olivat mielestäni kelvollisia. Ilmeisesti miehen paraatilaji olikin nämä lyhyet ja ytimekkäät pienoisromaanit, joissa käsiteltiin uskonnollisia teemoja maallisella otteella.

Ahasveruksen kuolema on eräänlainen seikkailu sielun sopukoihin ja elävään uskoon. Tarina käynnistyy muukalaisesta, joka saapuu toiviomatkalaisia kuhisevaan majataloon. Tämä ehkä jopa paheenpesä kätkee huomaansa porttoja ja entisiä rikollisia, unohtamatta myös hengenmiehiä. Muukalainen saapuu siis majataloon pakoon rajuilmaa ja tutustuu vakavamieliseen ja vähäsanaiseen mieheen, joka alkaa kertoa miehelle elämäntarinaansa. Myös miehen prostituoidulta vaikuttava elähtänyt, mutta kuitenkin kauneutensa sälyttänyt naisystävä valottaa räväkästi (kuin jätkät konsanaan) miehen viimaikaisia käänteitä. Tämä kulkurimies on kokenut hiljattain henkisen ja hengellisen kokemuksen, joka on saanut hänen päänsä pyörälle. Kuljettuaan aiemmin ruton ja sodan runtelemilla mailla, hän oli törmännyt merkilliseen mökkiin, jossa oli levännyt riutunut nainen. Tämän naisen käsissä ja jaloissa oli ristiinnaulitun merkit (stigmat) ja kaiken lisäksi paljastui että nainen oli hiljattain kuollut. Vainajaa valvoi rakkikoira, joka lyöttäytyikin miehen matkaan tämän palatessa tien päälle.

Muukalainen sattuikin otolliseen aikaan tapaamaan tämän Tobias -nimisen miehen, joka yrittää kovasti itsetutkistella sieluaan ja uskoaan. Vaikka Tobias yrittää kovasti uskoa Jumalaan, ei hän siihen kuitenkaan kykene. Näky ristiinnaulitusta vahvistaa kuitenkin hänen käsitystään toiviomatkan tarpeellisuudesta - ehkäpä hän tekisi sellaisen johonkin paikkaan. Jostakin käsittämättömästä syystä Tobias potkaisee häntä seuranneen rakkikoiran hengiltä ja tästä muodostuu tarinan käännekohta. Tämä koiran kuolema onkin verraten raadollinen (jopa groteski) kuvaus kirjan muuhun tarinointiin nähden. Niinpä muukalainen, Tobias ja hänen naisystävänsä lähtevät matkalle kohti tuntematonta.

Mielestäni Ahasveruksen kuoleman keskeisinä teemoina voi pitää individuaalin uskon ja elämän punaisen langan löytämistä. Löytääkö kukaan kuitenkaan oikeasti yhtä ja ainoaa Jumalaa jota kaikki kansat ja ihmiset palvovat - keskeistä maailmanskontoa. Palvovatko kaikki hyvää, vai joutuvatko jopa höynäytetyksi? Toisaalta pahalla on potentiaalia muuttua hyväksi ja hyvällä pahaksi. Voiko kukaan löytää elämän syvällisimpiä asioita saati vastauksia savuisesta ja nuhruisesta yömajasta? Ainakin jos ihminen itse kokee sovittavansa elämänsä synnintaakan yhdellä täsmällisellä asialla tai esimerkiksi matkalla, on todennäköistä että ihnminen voi kohdata ikuisuuden paremmalla mielellä. Kirja oli kaikessa lyhyydessään ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen. Tuskinpa kukaan ehtii kyllästyä reilun 120 sivun lukemiseen, vaikka aihe olisikin puuduttava.

Bengt Pohjanen - Korpelan enkelit

 Kirjailija: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 172

Painos ja vuosi: 1.painos - 1989

Populaarikirjallisuutta Kehä III:n sisäpuolella asuville medianomitaiteilijoille. Bengt Pohjasen kirjallisuus käsittelee usein korpelalaisuutta. Pohjanen on syntynyt Torniolaaksossa Pajalan Kassan-kylässä ja tuntee teologiaa, koska hän on opiskellut sitä aikanaan. Korpelalaisuus - siis tämä lestadiolaisuuden sivujuonne on ollut kiellettyjen puheenaiheiden piirissä pitkään, jopa 1980-luvulle asti. Aihetta on aikanaan sivunnut kirjailija Timo K. Mukka kirjoissaan, joita pidettiin härskeinä ja provosoivina.

Korpelan enkelit kertoo kahdesta kirjailijasta Olofista ja Larsista, jotka alkavat selvittää korpelalaisuutta ja erityisesti saarnaaja Toivo Korpelan vaiheita. He tekevät matkoja Ähtäriin Toivon synnyinsijoille ja haastattelevat hänen aikalaisiaan. Saarnaaja Korpela kuului aikanaan vanhoillislestadiolaisliikkeeseen, josta hänet erotettiin epäsiveellisten ja seksuaallisviritteisten saarnojen vuoksi. Toivo oli sotia nähnyt mies ja tähänkin aikaan teksteissä matkataan. Korpela kuoli yksinäisenä vanhenevana miehenä Ähtärissä 1960-luvun alkupuolella.

Korpelalaisuus oli vanhollislestadiolaisuuden sivujuonne, jossa perinteinen usko vääristyi ja mieli kieroutui haureuden teille. Kouluttamattomat ja syrjässä asuvat ihmiset oli helppo kiihottaa viettien perään viinan ja karismaattisen puheen avulla. Mooseksenvirsi olikin korpelalaisten lanseeraama härski ja paljon puhuva osa näitä pakanallisia orgioita. Lopulta paikalla hyörivätkin poliisit, sosiaaliviranomaiset ja psykiatrit. Mielisairaalan ovet paukahtelivat Piteån osasto viisvitosella. Ihmiset lahjoittivat pois omaisuutensa ja odottivat kristalliarkkia saapuvaksi, johon mahtuisi 666 uskon sisarta ja veljeä. Tietä pelastukseen ei koskaan saapunut ja aikataulua yritettiin venyttää myöhempään ajankohtaan.

Rakenteeltaan kirja on esseitä, dokumentteja ja keskusteluja. Ehkäpä osa kirjan viehätystä onkin  totuuden ja fiktion sekoittuminen, voiko tästäkään kirjasta saada lopullista totuutta Torniolaakson tapahtumista vuosien 1920-1940 välillä. Läsnä hengessä oli liha ja veri - lopulta kuolema.

Seuraavassa pari irrallista ja edustavaa lainausta.

"Vasta täällä hautausmaalla tajusin, että kaunokirjallinen demonistranskendentaalinen totuus aina kumoaa aidon relatiivisen tiedon; siis sen mitä tavallisesti pidämme tietona ja tieteenä."
s.162
Tässä lauseessa viitataan aitoon metafysiikan ja salatieteen henkeen.

"Muista, että hengen suuruutta on; sitä oli Korpelassakin; jos sitä ei käytetä oikein, se tuhoaa ihmisen, varsinkin suuren hengen kantajan; ja kaikki, jotka joutuvat hänen kanssaan tekemisiin."
s. 171

Historia on täynnä karismaattisia henkilöitä ja agitaattoreita. Varsin usein tätä kykyä aletaan käyttää väärien tarkoitusperien toteuttamiseen. Sitten alkaa joukossa tyhmyys tiivistymään.

Mielestäni  Korpelan enkelit on hyvä kirja. Vaikka hetkittäin kirja onkin sekava, voittaa nämä selkeät vaiheet lukukokemuksen huimasti plussan puolelle. Kirjan paksuus ei päätä huimaa, joten vaikka aihe ei iskisikään niin sen kyllä jaksaa lukea. Mielestäni Konin hinta oli kuitenkin parempi kirja.

Verner Von Heidenstam - Karoliinit

Suomentanut: Martti J. Raitio

Sivumäärä: (231+250) 481

Painos ja vuosi: 1.painos - 1927

Vaikenevat kunnian kentät. Verner Von Heidenstam on yksi suurista ruotsalaisista runoilijoista ja kansalliskirjailijoista. Hän kirjoitti useita historiallisia romaaneeja, joista useimmat ovat suomennettuja. Sen sijaan suomennettuja runoja en kirjastosta löytänyt. Kirjailija oli aikanaan myös Ruotsin akatemian jäsen ja hänet palkittiin Nobelin palkinnolla vuonna 1916.

Karoliinit on kahteen osaan kirjoitettu historiallinen sotaromaani, joka sijoittuu Suuren Pohjan sodan aikaan vuosille 1700- 1721. Jotta kirjan sisältö avautuisi lukijalle paremmin, kannattaakin perehtyä tuohon aikaan ja tuolloisiin kansojen vaiheisiin. Karoliinit on nimitys Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n sotajoukoille, jotka olivat lähinnä jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Parhaimmillaan heillä oli käytössä kanuunoita, haupitseja ja mörssäreitä. Karoliinien univormut olivat siniset keltaisin liepein ja päässä heillä oli kolmikolkkahatut. Tuolloin jo vanhan aikaiset peitset toimivat lähitaistelutilanteissa miekan ohessa ja olipahan krenatöörillä pistimetkin.

Karoliinit -kirja alkaa oikeastaan jo Kaarle XI:n kuolemasta vuonna 1697. Koska hänen kruununperijänsä Kaarle XII:n on vain hieman toisella kymmenellä, oivaltavat muiden maiden kuninkaat tässä oivallisen sauman maan valtauksiin. Heidenstam loihtii lukijan aikamatkalle Suuren Pohjan sodan tiimellykseen ja onnistuu tässä varsin hyvin. Jonkin verran historiaan perehtyneenä voin todeta kirjan juonen noudattelevan varsin orjallisesti todellisia historian tapahtumia. Narvan taisteluita käydään läpi melko rajallisesti, mutta esim. Pultavan taistelua jossa Ruotsin sotaonni kääntyi - ruoditaan kaunokirjallisesti varsin perusteellisesti. Teksteissä saa hyvän käsityksen sotastrategioista, varusteista ja eväistä. Miesvahvuudet ovat kartalla useissa kahakoissa ja esimerkiksi kuninkaan tappion jälkeinen matka Turkkiin on kerrottu omaperäisellä historiallisella tyylillä. Mielenkiintoinen lisä on myös Emanuel Swedenborgin esiintyminen eräässä episodissa - hän oli ilmeisesti jonkinlainen kuninkaallinen neuvonantaja.

Itse kiinnitin huomiota naisen asemaan, joka ei tuolloin ole ollut järin kaksinen. Ryöstämistä, alistamista ja pakkonaittamista. Yllättävän osuvasti Karoliineissa nousee esille sodan julmuus ja yhteiskuntien haavoittuvuus. Toisaalta mies on pitkälti toisensa veroinen ja arvoinen kuulasateen yllättäessä. Tuolloin piti seisoa pystyssä ja ottaa vastaan se mitä tuli.

Verner Von Heidenstam oli kirjoitustensa perusteella varsin kansallismielinen taiteilija ja hän haluaakin korostaa Ruotsin kunnian aikoja ja sen valtakautta historiassa. Kuitenkin hänen asenteissa heijastuu eräänlainen kansan vallan arvostus, joka paljastuu kuninkaan ja kansan etujen vastakkainasettelussa. Oliko kuitenkin kuningas Kaarle XII:n sotainto vain oman edun ja kunnian tavoittelua kansan kustannuksella? Kirjailija onkin ehkä jollakin tasolla tasavaltalaismielinen ja ilmeisesti nationalistinen, koska hän kirjoittaa sodasta ihannoivaan ja ylistävään sävyyn. Toisaalta tapahan oli varsin tavallinen romantiikan ajan kirjallisuudessa(kauneutta voi nähdä miltei missä tahansa).

Karoliinien aikakausi päättyi Kaarle XII:n saadessa kuulan ohimoonsa Norjassa vuonna 1718 ja tuolloin oli sotaväestä vain rippeitä jäljellä. Heidenstam käsittelee tätä ajanjaksoa haikeudella ja surumielisyydellä, ikään kuin tämä olisi ollut eräänlainen "kaiken loppu". Rauhan solmimiseen ei kirjan sivuilla suuremmin vaivaa nähdä ja tylsääpä tuo taitaisi sotakirjassa ollakin.

Kirja on yllättävän hyvää suomenkieltä jopa tämän päivän mittapuulla. En joutunut juurikaan miettimään sanoja ja sanontoja. Alussa oli katkelmia riimittelevästä jermuilusta joka sinällään oli huvittavaa. Karoliinit on yleissivistävä kaunokirjallinen teos joka on helppoa ja kiinnostavaa luettavaa. Suosittelen kirjaa historiallisista romaaneista pitäville. Erinomainen kirja.

Henning Mankell - Daisy Sisters

Suomentanut: Outi Knuuttila

Sivumäärä: 651

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Naisasiamiehen sielun salat. Henning Mankellin kirja Daisy Sisters on taas osoitus kirjailijan monipuolisuudesta. Tämä jo vuonna 1982 ilmestynyt kirja on vahvasti feminismiin kallellaan ja paljastaa kirjailijan todelliset karvat. Tuleekin mieleen että olisko kirjailijan kannattanut pysytellä poissa kaupallisilta markkinoilta ja säilyttää tämä idealistinen vasemmistolainen naiskirjallinen tyylisuunta. Vaikka kirja menee tietysti pitkälti överiksi, on se mielestäni oivalinen ja mielipiteitä kirvoittava. Jos teksti ei olisi niin asenteellisesti saastunutta ja ilmeistä, olisi sitä voinut luonnehtia jopa kaunokirjallisuudeksi(ainakin hetkittäin). Siispä itse asiaan.

Tarina käynnistyy sotavuonna 1941. Elna ja Vivi ovat kirjeenvaihtokavereita, he asuvat eri paikkakunnilla ja erilaisissa perheissä. He päättävät lähteä pyöräilemään kesäloman ajaksi kotimaansa Ruotsin maisemiin. Koska Ruotsi ei osallistunut toiseen maailmansotaan, saattoi maassa liikkua jotakuinkin vapaasti. Pohjoisessa Norjan rajalla tapahtuu kuitenkin niin, että nuori sotamies raiskaa Elnan ja hän tulee raskaaksi.

Elna pitää lapsensa ja kastaa tytön Eivoriksi. Vaikka tyttö ja äiti eivät koskaan tapaa miestä, käy hän kummittelemassa Eivorin mielessä jossakin vaiheessa. Kirjan painopiste siirtyy nopeasti Eivoriin ja hänen tulevaan elämäänsä. Tarina etenee muutaman vuoden jaksoissa harpaten säännöllisesti joitakin vuosia ylitse. Henning Mankellille tyypillinen vasemmistolainen asenne ja kirjoitustyyli tulee tässäkin kirjassa tutuksi. Itse pidän kirjailijan tavasta kuvata ruotsalaista yhteiskuntaa melko kriittisesti, ja pikkutarkasti. Maisemat ja ihmiset ovat keskeisessä asemassa, mutta agressiivinen poliittinen henki syö jotenkin uskottavuutta.

Parempaa yhteiskuntaluokkaa ylenkatsotaan ja halveksutaan, kuitenkin samalla haluttaisiin tulevalle polvelle  osa tästä paremmasta kakusta. Surkea ja kaikin puolin onneton elämä periytyy äidiltä tyttärelle, vaikka kuinka yritetään rimpuilla itsenäisiksi. Jotenkin tuntuu että opiskelujen puute ajaa ihmisen tyhmiin ratkaisuihin ja sylistä syliin. Kirjailija käyttää aina myös kiintiö suomalaisia, kuten tässäkin kertomuksessa esiintyvää Liisa Taipiaista. Taipiaista - mikä helvetin sukunimi sekin on? Usein nämä suomalaiset kuvataan tyhminä, juoppoina ja ahkerina. 

Kirjan miehet ovat väkivaltaisia ja stereotyyppisiä, lapsellisia ja alkukantaisia. En tiedä kertooko kirja jotain tekijänsä sielunelämästä, mutta jos kertoo niin kirjailija on epäilemättä jokaisen naisen ystävä ja sellaisena pysyykin. Jos lukija ei kyllästy hengästyttävän paasaavaan kerrontaan, voi hän oppia jotain ruotsalaisuudesta. Tästä kirjasta ei ole paljon sanottavaa. Itse en pidä kirjaa juuri kummoisena, mutta tulipahan tämäkin luettua.

Bengt Pohjanen - Konin hinta

Kirjoittanut: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 183

Painos ja vuosi: 1.painos - 1990

Vistoa meinikiä Tornionlaaksossa. Bengt Pohjanen on nykyisin haaparantalainen kirjailija ja herrasmies. Hän on aiemmin urallaan opiskellut papiksi ja sittemmin väitellyt Tukholman yliopistosta tohtoriksi aiheenaan Antti Hyryn kirjallisuus. Pohjanen on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja hän on ansioitunut myös kääntäjänä, lähinnä suomesta ruotsiksi. Kirjailija on syntynyt Kassan kylässä Pajalassa ja ajaa Meänkielen asemaa Ruotsissa ja tietysti myös Suomessakin. Arvostan häntä ja olen ylpeä omasta tornionlaaksolaisuudestani.

Konin hinta on pienoisromaani joka on kirjoitettu hyvin persoonalliseen tyyliin. Se on kertomus 50-luvun lopun Tornionlaaksosta ja lähinnä joppauksesta. Elämä ja joppaus oli tuolloin sotien jälkeisenä aikana kansalaisten ja hurttien(pilkkanimitys tulli- ja rajamiehelle) välistä hippaa. Kirja on kirjoitettu jokivartisella mielenlaadulla ja hirteishuumorilla. Vaikka kansan pitäisi luottaa viranomaisiin, käy tässäkin kertomuksessa hyvin ilmi se, ettei tavallinen rahvas ole samalla viivalla viranomaisen kanssa. Luottoa riittää enemmän jopa poliisiin, joka on tässäkin kertomuksessa kylän miehiä. Kuitenkin esimerkiksi yhteen hiileen puhalletaan hädän hetkellä ja jokainen on tavallaan "korpilain" alainen - kaveria ei jätetä. Eikä ilman suruja ja itsemurhia ole Torniolaaksossakaan selvitty, varsinkin kun heikkeneviä hermoja on hoidettu viinaa läträämällä. Vaikka kaikkea ikävääkin tapahtuu, vallitsee nuuskakairassa silti rauhallinen elämän tahti.

Tapahtumien keskiössä on eräs tapaus jossa epäillään hevosen salakuljetusta Suomesta Ruotsiin. Totuus jää kuitenkin arvoitukseksi, koska vääriä valaehtoisia lausuntoja annettaan puolin ja toisin. Käräjäsalissa istuu monenlaisia kirjaviakin persoonallisuuksia, joita Pohjanen mielestäni oivallisesti kuvailee. Ja kalliiksihan käräjät tulevat, kun vastakkain on hurtan ja kansalaisen välinen ylpeys. Kaiken kaikkiaan kirja onkin oivallinen kuvaus Tornionlaakson kulttuurista ja ihmisistä. Yllättäen korpelalaisuutta ja uskovaisuutta kirjassa kuvataan niukasti, toisin kuin kirjailijan tuotannossa yleensä. Itse mietin myös sitä kuinka paljon omaelämänkerrallinen tarina on, koska paljolti puhutaan minusta ja velipojasta? Luulen että kirja on kombinaatio fiktiota ja tosielämää. 

Lukijana sain myös nauttia muutamista itselleni tutuista meänkielen sanoista, vaikka kirja olikin kirjoitettu pikemminkin jäykähköllä suomenkielellä. Kuitenkin tuotos on reteä, rento ja aito. Ehkä jonkun verran on karrikointia, mutta sehän kuuluu asiaan. Mielestäni Bengt Pohjanen on tässäkin kirjassaan onnistunut oivallisesti, eli minun mielestäni hauskaa lukemista.