maanantai 6. heinäkuuta 2015

Uutinen

Hei kaikki, jotka olette seuranneet puolisoni Mr Rainfoldin kirjallisuusblogia. Kirjallisuus, kirjat ja lukeminen ovat olleet meidän yhteinen harrastuksemme ja jopa intohimo. Lauantaina elämä sai uuden käänteen, kun puolisoni kuoli käsivarsilleni hänelle rakkaimmassa paikassa, kesämökillä Lapin yöttömässä yössä. Kiitokset kaikille rakkaani ajatuksia seuranneille.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos

Suomentanut: Anna-Liisa Sohlberg
Sivumäärä: 270
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1944


Tunnemaailman tuholainen. Ranskalaisessa kirjallisuudessa ainakin itselleni on tullut tutuksi melko omituiset kirjailijat, jotka viihtyvät ihmisten pään sisällä ja tekevät kaikenlaisia psykologisia kirjallisuustaiteellisia maalauksia. Luin jo tuossa aiemmin Francois Mauriacin Pyhän suudelman, joka oli muistaakseni oivallinen (joskin inhorealistinen) kuvaus täydellisen epäonnistuneesta suhteesta ja avioliitosta. Koska löysin tämän Täydellisyyden kudoksen jokunen aika sitten kierrätyksestä, päätin lukea sen tässä heinäkuun kynnyksellä. Näitä kirjavanhuksia näkee silloin tällöin kulkumassa ja yleensä ne ostankin, erityisesti jos hinta on esim. vain 0,20€. Francois Mauriac on siis näitä kenties vähemmän tunnettuja nobelisteja. Hänen tuotantoa on suomennettu muutaman teoksen verran ja useimmat painokset ovat vanhoja.

Täydellisyyden kudos on 1900-luvun alkuun sijoittuva kertomus vaikealuonteisesta naisesta ja hänen kärsivästä lähipiiristään. Brigitte Pian on paremmista piireistä lähtöisin oleva katolinen vanhapiikamainen äidintekele, joka piinaa kahta lapsipuoltaan ylitsepursuavan hurskauden ja tunneköyhyyden varjossa. Naisessa on pelottavaa ja jopa outoa kiihkomielisyyttä, jonka tuhoisan vaikutuksen hedelmiä lukija saa "viihdyttävästi" lukea melkein kolmesataa sivua. Vaikka naisen toiminta onkin omalla tavallaan persoonallista, löytyy siitä jotain aikaan ja paikkaan sitoutumatonta stereotyyppisyyttä.

Ennen pitkää alkavat Brigitten kulissit rakoilla ja hänen tunnemaailmansa tervehtyä. Tämä taas hämmentää kohdetta itseään. Voiko paatunut ihminen löytää jostain syvältä sisältään tunteen, jota ei ole ainakaan näennäisesti ollut koskaan olemassa. Voiko kyynisimpäänkin noidansydämeen kätkeytyä rakkaudensiemen? Useinhan kuitenkin lopulta kaikki hyvä tapahtuu liian myöhään.

Mauriacin luoma Brigitte-hahmo yrittää kutoa itselleen farisealaista villapaitaa, tässä kuitenkaan onnistumatta. Kun saa muutaman ehjän silmän aikaiseksi, purkautuvat ne pian ja muutama lisääkin. Pakko myöntää että Mauriac osaa herkutella ihmisten alhaisimmillakin tunteilla kiitettävästi ja karikatyyriin asti ulottuva häijyyden psykologinen moniulotteisuus kokee jopa jonkinlaisen kumulaation. Keskeisimpiä teemoja ovatkin kateus, omahyväisyys, vallanhimo ja toisen alistaminen.

Kirjoitustyyliltään Francois Mauriac muistuttaa aiemmin lukemiani ranskalaisia kirjailijoita, esim. Martin du Gardia, ja Romain Rollandia. Sen sijaan sisällöllisesti enemmän Victor Hugoa ja Marcel Proustia. Kaikesta huolimatta en oikein ollut sinut kirjan kanssa. Jotain itseäni stimuloivaa teksteistä puuttui, joten nähtävästi yksi paha noita ei vielä hyvää kirjaa tee. Ei tämä surkea ollut, mutta vähän väljähtänyt ja aikansa elänyt.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Alistair MacLean - Navaronen haukat

Suomentanut: Timo Martin
Sivumäärä: 265
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 5.painos - 1968


Schmeisserit laulamaan. Päätin pitkästä aikaa palata poikavuosien lukemiston pariin ja tarttua Alistair MacLeanin kirjaan. Olen muutamia näitäkin lukenut, mutta en millään muista luinko tämänkin jo aikoinani. Ainakin Saattue Muurmanskiin ja Karhusaari ovat tuttuja, jotka muistan lukeneeni. MacLeanin kirjat ovat pullollaan seikkailua ja henkeäsalpaavaa vauhtia, joka pitää otteessaan loppuun asti. Näitä kirjoja on siirretty aikoinaan myös valkokankaalle ja muistaakseni ne olivat myös ihan kelvollisia. Suosikkejani niistä on ehdottomasti Kotkat kuuntelevat ja nämä Navaronet. Kirjailija palveli toisen maailmansodan aikana brittien laivastossa ja hyödynsi sotakokemuksiaan kirjoissa. Koska MacLeanin kirjoittajanlahjat olivat myös ilmeiset, niin lopputuloksena syntyi tukku uskottavia ja arvostettavia sotakirjoja. Ilmeisesti herra MacLeanilla oli myös raskaita harrastuksia, koska hän kuoli vain 64 vuotiaana. Päätin siis lukea tämän Navaronen haukat ja palata taas sotakirjojen pariin.

Navaronen haukat sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja Jugoslaviaan, jossa partisaanit käyvät epätoivoista mutta väkipäistä taistelua saksalasia vastaan. Länsiliittoutuneiden (lähinnä amerikkalaisten ja englantilaisten) värväämä pieni iskujoukko saa salaperäisen tehtävän Bosniaan, jonka ainakin näennäisenä tarkoituksena on pelastaa motitettu sikäläinen vastarinta divisioona. Edellisestä tehtävästä väsyneet miehet lähtevät sopivasti nuristen, mutta velvollisuutensa tuntien jo lähtökohtaisestikin itsemurhalta vaikuttavaan tehtävään.

Navaronen haukat on jatko-osa Navaronen tykeille ja on luettavissa myös omana itsenäisenä tarinanaan. Keskeiset sankarit ovat siis tuttuja jo aiemmalta ajalta, mutta silti jaksavat täräyttää mukavasti toimintaa kehiin. Musitan katsoneeni tämän elokuvana aiemmin ja ainakin jonkinverran huomasin eroavaisuuksia. Esimerkiksi sillan räjäytystekniikassa ja keskeisten hahmojen painotuksissa. MacLeanin kirjoitustyyli on varsin yksinkertaista ja toisaalta toimivaa, joten en ihmettele että se on kirvoittanut useiden elokuvien tuottamiseen. Hänen toteava ja koruton tapa rakentaa tarinaa ja juonta kuljettaa lukijaa reipasta tahtia kohti (helposti ennakoitavaa) loppua.  

Vastaavanlainen työkalu "schmeisser" laitetaan tarinassa usein laulamaan (kuva wikipedia).


Pureututmatta suuremmin juoneen ja henkilöhahmoihin, voi todeta kirjan olevan sopivaa kesälukemista. Jostain syystä sotakirjat (vaikkakin ovat rankkoja aiheiltaan) ovat melko leppoisaa luettavaa, varsinkin jos ne ovat rakentuneet seikkailuhenkisesti. Itse alan usein etsiä asiavirheitä, joka on sinällään typerää koska nämä ovat usein sekoitus faktaa ja fiktiota. Mielestäni Navaronen haukat on legendaarinen sotakirja, joka on ehkä jo hieman "vanhanaikaista" luettavaa. Silti jaksan näitäkin (näköjään) yhä lukea. Toisaalta aika moni on jo nämä lukenutkin, joten ei muuta kun uudelle kierrokselle.

torstai 25. kesäkuuta 2015

E. L. Doctorow - Vesilaitos


Suomentanut: Kalevi Nyytäjä
Sivumäärä: 292
Kustantaja: Tammi
Painos ja vuosi: 2.painos - 1996


Rutkasti älyä ja ripaus hulluutta. Päätin sujauttaa lukemista mukaan mökkireissulle. Usein olen ottanut matkaan jotain perin amerikkalaista, ja niin kävi nytkin. Koska hyllyssäni on pari E. L. Doctorowia, ajattelin että tämän hetki on tällä kertaa. Doctorow on pitkän linjan kirjailija, tosin harvakseltaan julkaissut. Hän on julkaissut n. pari kirjaa kymmeneen vuoteen, joten teoksia on kertynyt hieman toistakymmentä. Kirjailija on varsin palkittu ja suosittu, joten odotukseni Vesilaitoksen suhteen olivat korkealla.

Vesilaitos sijoittuu Amerikan sisällissodan jälkimaininkeihin ja New Yorkiin, jossa toimittaja McIlvane yrittää selvitellä Pembertonin perheen sotkuja. Nuorempi Pemberton on oivaltanut että hänen lurjusmainen kuolleeksi luultu keinottelija-isä onkin elossa. Pian poika Martin katoaa ja McIlvnane alottaa melko sekavaksi osoittautuvan urakkansa, jossa kaivetaan New Yorkin pohjamudatkin perusteellisesti. Tarina vilisee omituisia tapahtumia ja ihmisiä, joihin ei lukijana oikein pääse sisälle. Poliisipäällikkö Donne on kovilla linjoilla ja pyrkii virkavallan edustajana osoittamaan kaapinpaikan, kovempiakin otteita käyttäen.

Vesilaitoksen mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti lahjakas lääkäri Sartorius, joka on venyttänyt etiikkaa ja moraalia tieteen nimissä. Mies on eittämättä multitalentti ja erittäin potentiaalinen keksijä lääketieteen saralla. Hänen toimiaan ei kuitenkaan katsella pelkästään hyvällä, varsinkin kun hän on katkaissut ylimielisyyttään välinsä muuhun lääkärikuntaan. Sartorius on myös ylempi upseeri ja sotasankari, joten hän on kehittänyt paljon kenttäkelpoisia hoitomenetelmiä. Sen vuoksi häneen kohdistuu myös paljon kollegiaalista kateutta. Sartoriuksen osa ei lopulta ole mairitteleva, joskin monet muutkin nerot (jo aiemminkin) ovat jakaneet likimain saman kohtalon.

Vesilaitos oli itselleni kaikesta huolimatta pettymys. Doctorowin tapa kirjoittaa on jotenkin verkkaista ja eksyy hetkittäin harhapoluille. Itselläni oli huomattavia keskittymisongelmia kirjan suhteen. Voi olla että en ollut itsekään parhaimmillani, mutta tarina ei ollut tarpeeksi stimuloiva ja puhutteleva. Vaikka Vesilaitos käsitteleekin tärkeitä teemoja kuten tieteen etiikka ja Yhdysvaltojen lähihistoria, en voi kehua lukukokemusta. Oikeastaan kirjasta bloggaaminenkin tuntui hankalalta, kun en oikein löytänyt sopivia särmiä. Toki ymmärrän että Doctorow on laatukirjailija ja kenties yksi tärkeimpiä yhä eläviä amerikkalaiskirjailijoita. Mutta minkäs teet. Taidan silti antaa hänelle vielä toisen mahdollisuuden, ehkäpä jo ensivuoden puolella.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Suomentanut: Tuula Saarikoski
Sivumäärä: 192
Kustantaja: Tammi
Painos ja vuosi: 2.painos - 1988


Lihallisen rakkauden kilpajuoksua. Alberto Moravia (1907-1990) on yksi luetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Ne ovat usein eroottisesti sävyttyneitä ja jonkin verran myös kantaaottavia. Hänen kirjoituksiaan on päätynyt myös valkokankaalle mm. Jean-Luc Godardin ja Vittorio De Sican toimesta. Jostain syystä en ole aiemmin tarttunut Moravian kirjoihin, vaikka niitä omaankin hyllyyn on muutama päätynyt. Nyt kuitenkin päätin lukea tämän Sivustakatsojan.

Sivustakatsojan teema on jo lähtökohtaisestikin varsin mehukas. Kysymyksessä on 35 vuotiaan miehen ja hänen isänsä taistelu rakkauden rintamalla samasta naisesta. Nuorimies (Dodo kutsumanimeltään) on mennyt naimisiin Silvian kanssa, mutta asuu silti saman katon alla vanhan isänsä kanssa. Nuori morsian ei ole mielissään ratkaisusta, mutta nielee kaiken sisälleen. Samaan aikaan vanhaherra on joutunut kolariin ja sairasvuoteeseen, joten nuoret joutuvat väkisinkin "isää" hoitamaan. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin Dodo on suunnitellut, vaan hieman yllättäen päin metsää. 

Isä ja poika ovat kumpikin professoreita eri tieteenaloilla, mutta silti he eivät ymmärrä toisiaan. Isä on raudan lujasti luonnontieteiden linjoilla ja etsii selitystä vain konkreettisille fysiikan asioille. Poika taas on ranskankielen ja kirjallisuuden lumoissa ja on käynyt läpi "hipahtavat" kapinalliset kasvuvaiheensa, löytäen lopulta paikan yhteiskunnassa.  Jotenkin he ovat löytäneet toisensa isän kolarin jälkeen ja on tapahtuntut lähentymistä. Kuitenkin vanhat asiat hiertävät kenties liian paljon ja esiin nousee myös seksuaalisiakin vivahteita.

Dodo on pannut merkille isänsä viriiliyden ja huolettomuuden. Isällä kun on suuri "vehje" ja ilmeisesti hän myös empimättä käyttää sitä, kun taas poika itse ei oikein osaa tarttua asiaan "ryhdikkäästi". Jossain vaiheessa vaimo tästä huomauttaakin. Liikaa silittelyä, eikä kunnon retuutusta. Salasuhde pysyy pitkään sellaisena ja vasta varsin myöhään eräs hoitaja-apulainen herättää Dodon todellisuuteen. Avioliitto uhkaa ajautua karille ja kolmiodraaman osapuolet joutuvat itse kukin ajattelemaan asioita tahoillaan.

Alberto Moravia virittää lukijan taajuudelle, jossa uteliaisuus, myötähäpeä ja odotus vuorottelevat sopusoinnussa. Taas kerran jouduin antamaan tilaa kirjailijan taiteeliselle vapaudelle, koska törmäsin muutamiin hieman omituisiin ja käytännössä jopa rikollisiin teemoihin. Dodolla on nimittäin jonkinlainen kierolta vaikuttava kirjallinen fantasia, johon liittyy "neekerinainen" ja pedofilia. Onneksi tämä tapahtuu kuitenkin vain haaveilun tasolla (kaiketi symbolista) ja liittyy hänen kiinnostukseensa voyerismia ja skopofiliaa kohtaan. Todelliset tirkistelyt lienevät luvallisia, joskin arvelluttavia.

Sivustakatsoja on tavallaan helppoakin luettavaa, mutta taas kerran uskon siinä piilevän rinnakkaismerkityksiä. Tarinan tasolla, niin kuin asian ymmärrän on kuitenkin päälimmäisinä teemoina itsenäistyminen, luottamus ja sen menettäminen, läheiset ihmissuhteet ja niiden kompleksisuus, sekä kokemuksen kautta kasvaminen. Vaikka erotiikkaa ja jopa pornoakin on kirjassa merkittävässä määrin, ei se ainakaan itseäni häiritse. Alberto Moravia osaa kirjoittaa aikuiselle (ja vain aikuiselle) lukijalle uskottavaa tarinaa, jossa on kosolti välimerellistä tunnetta ja temperamenttia. Kyllähän tämä ehdottomasti posahtaa "taidekirjojen" ryhmään, joita itsekin jaksan silloin tällöin lukea. Jos olet rohkea ja avaramielinen, saattaa tämä kirja piristää kummasti iltaasi.

Kirjasta on arvio myös Oksan hyllyltä blogissa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine
Sivumäärä: 215
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 1.painos - 1976


Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Gao Xingjian - Vaarin onkivapa

Suomentanut: Riina Vuokko
Sivumäärä: 375
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 2009


Ohitse kiitävä elämäni. Gao Xingjian on kiinalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000. Hän on melko moderniotteinen ja tuulettanut kiinalaista kirjallisuusgenreä. Gaon käskettiin tuhota kirjoituksensa kulttuurivallankumouksen pyörteissä, joten hänen julkaistun tuotantonsa alku ajoittuu vasta 70-luvun lopulle. Pian 80-luvulla hän muutti Ranskaan ja jätti pysyvästi synnyinmaansa.  Kirjailijan tuotantoa on suomennettu kolmen teoksen verran ja päätin lukea tämän omasta hyllystä löytyvän kirjan Vaarin onkivapa.

Vaarin onkivapa sisältää kattavan kokoelman novelleja, jotka on kirjoitettu 80-luvun aikana. Nämä 17 novellia ovat toisistaan täysin erillisiä, mutta tunnelmiltaan ja teemoiltaan yllättävän samansuuntaisia. Lisäksi kirja sisältää kirjailijan loppusanat, joissa hän pitkälti sanoutuu irti omien kirjoitusten vastuupuolesta. Toisin sanoen Gao jättää vastuun sisällöstä lukijalle ja hänen tulkinnalleen.

Gao Xingjianin novellit tutustuttavat lukijan ihmisten elämään muistojen, sekä parhaillaan elettävän elämän kautta. Parhaiten mieleen jäävissä novelleissa eri ihmiset muistelevat haikaillen nuoruuttaan, ihmissuhteita ja ohi menneitä mahdollisuuksia. Aika on ikäänkuin virrannut ohitse ja jättänyt jonkinlaisen tyhjyyden tai ainakin eräänlaisen aukon elämään. Mitä jos olisin valinnut toisin, ja olisiko kaikki nyt ehkä  paremmin? Miksi asiat tapahtuivat niin kuin tapahtuivat? Tuntuu siltä että pienillä asioilla ja tapahtumilla on suuret ja kumuloituvat vaikutukset(jopa kohtalokkaat). Eikä vähiten sattumusten kautta. Toisaalta epäilys siitä että onkohan muistot ylipäätään oikeanlaiset ja ovatko ne ehkä jotenkin kultautuneet tai saaneet ainakin kohtalokkaamman sävyn. Voivatko muistot ylipäätän kadota? Vaarin Onkivapa -kokoelman teemat liikkuvat elämänkaaren, ihmisyyden, rakkauden, pettymyksen ja hauraiden muistojen liepeillä. Herkin askelin ja hennoin jaloin. Konkreettisimmin tämän kokee pidemmässä novellissa Huadou, jossa mies kokee elämänsä syvimmän merkityksen kadonneen hukatun rakkauden myötä. Hän siirtää vastuuta myös naiselle, joka ei osannut virittää pettynyttä kertojaa oikeaan aikaan oikeille taajuuksille. Näin ollen mies on suorittanut pitkälti oman elämänsä.

Tässä hienovireisessä kokelmassa kirjoituksia huomaa helposti keski-ikäistyneen ja kenties kriisiä potevan kirjailijan jopa haikailevan sävyn. Nämä voimakkaitakin tunnessävyjä sisältävät tarinat eivät jätä lukijaansa kylmäksi. Vaikka tarinat eivät sisällä mitään huimia juonikuvioita, kulkevat ne silti viihdyttävästi eteenpäin ja tajoavat seesteisiä lukuhetkiä. Taakse jäänyt aikakin tuntuu ainakin hetkeksi pysähtyvän. Nämä tarinat voi lukea sivu kerrallaan ja mietiskellen. Hetkittäin voi saavuttaa jopa epätodellisia ja utuisia tunnelmia. Vaivattomasti luettavaa ja sisäistettävää tekstiä, joka jättää varaa tulkinnalle. Tämä saattaa olla tyylillisesti kuitenkin kaksiteräinen miekka, jos lukija kaipaa jännitystä ja vauhtia. Itse ainakin tästä pidin. Ehkä luen vielä lisää.