Sinclair Lewis - Babbitt

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 372

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 4.painos - 1976

Pilkka voi sattua omaan nilkkaan. Sinclair Lewis oli aikoinaan ensimmäinen amerikkalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1930). Hänen pääteemojaan olivat  muun muassa  tasa-arvo asiat, tavalliset kansalaiset ja hyvinvointivaltion kehitys(kaikkine lieveilmiöineen). Mielenkiintoista kirjailijassa on se ettei hän kuitenkaan ilmeisesti koskaan ollut itse onnellinen ja niinpä hän kuolikin raskaan elämän uuvuttamana ennen aikojaan. Vaikka Lewisin kirjoja on myyty miljoonia kappaleita, ei hän kuitenkaan ole tunnetuimmasta päästä amerikkalaisia kirjailijoita - ainakaan Suomessa. Tuossa tarkastellessani hänen tuotantoaan löysin suomennettunakin useita kirjoja. Koska hyllyssäni on levännyt jo pitkään hänen pääteoksensa Babbitt, päätin lukea sen suurin odotuksin (myönnettäköön).

Babbitt on kertomus tavallisesta amerikkalaisesta paremman keskiluokan miehestä, joka asuu perheineen kasvavassa kuvitteellisessa Zenithin kaupungissa jossain päin keskilänttä. Vaikka George Babbitt on nouseva tähti bisnestaivaalla, elää hänen sisällään kasvava tyytymättömyys. Röyhkeys ja ylenkatse alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan on tyypillistä tälle pyrkyrimäiselle ja itseriittoisalle sielulle, joka yrittää vimmatusti olla parempi kuin ehkä onkaan. Kaikkeen mihin mies tarttuu pitää olla liitettynä ylevä ajatus, korkea moraali ja voimakas heteromiehen hengellinen usko. Paljastuu kuitenkin aika nopeasti että kulissien takana herra Babbitt on valmis tinkimään monestakin kaikkien uskomasta periaatteesta. Kaikessa yltäkylläisyydessä piilee kuitenkin yksinäisyys ja vääjäämätön ajan hammas. Ja vaikka Babbitt luulee auttavansa ystäviä ja läheisiään, ajaa hän heidät pikimiten syvempään suohon kuin olisi voinut kuvitella. Sinänsä hyvin stereotyyppinen perhe-elämä tarjoaa myös muhkeita ja koomisia lukuhetkiä. Miestään palvova vaimo, joka on mustasukkainen ja marttyyrisyyteen vaipuva. Poika joka ei ilmiselvästi halua täyttää vaativan isän asettamia tavoitteita ja odotuksia, sen sijaan syöksyy pahelliseen nuorisoelämään. Isän kateus poikaansa ja hänessä ruumiilistuvaan vapauteen on käsin kosketeltava. Ovatko proletaaritkaan ihan läpeensä mädännäisiä ja voiko köyhäkin olla onnellinen? Näitä ja muitakin asioita joutuu kiinteistövälittäjä Babbitt miettimaan pistäessään elämäänsä risaiseksi. Voiko hän kuitenkin kääntää kelkkansa ennen kuin on liian myöhäistä?

Sinclair Lewis onnistuu kutomaan hauskan parodioivan kuvan amerikkalaisesta pintaliitoelämästä ja pyrkyrimäisestä poroporvarista. Kuitenkin jossain vaiheessa aivan kuin vaivihkaa astuu kuvioihin myös surullinen ja alakuloinenkin tunnelma. Kuinka yhden ihmisen silmin nähty maailma on monisävyisenä ja koomisenakin "ahdistava". Elämän kuvioiden ympärillä on monia puristavia ja yksilön vapautta uhkaavia tekijöitä. Amerikkalainen unelma on siis täydellisesti toteutuvana pelkkä utopia jo pelkästään senkin vuoksi että rajut ja itsekkäät tavoitteet jättävät jälkeensä savuavia raunioita. Kysymys kuuluukin että kauanko herra Babbitt jaksaa elää kulissielämää vastoin omaatuntoa ja raudan lujaa järkeä. Siksipä kirja on pohjimmiltaan kahden perimmäisen ideologian kamppailua, familismin ja individualismin. Kumpi voittaa - sen saa lukija päätellä. 

Sinclair Lewis (kirjan sisäkannessa)

Mielestäni kirja on yksi parhaimmista lukemistani satiirisista kirjoista, varsinkin kun se kuvailee nousukaselämää jota itse ainakin suuresti vierastan. Amerikkalaisen oman aikansa yhteiskunnan kuvaus ekonomistiselta ja sosiologiselta kannalta on huomattavan sivistävä ja asiapitoinen, kunhan sen tietysti antaa asettua omaan taiteelliseen konseptiinsa. Kuinka kylmiäkin asioita voi käsitellä ivallisella, mutta asiallisen luovalla lämmöllä. Hyvä hyvä!

Joseph Brodsky - Joulutähti

Suomentanut: Jukka Mallinen

Sivumäärä: 98

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1999

Kristillistä joulun henkeä. Koska joulun aikana haluttaa lukea jotain jouluaiheista ja kuitenkin "lyhyempää", päätin lukea tämän Brodskyn Joulutähti -kokoelman. Joseph Brodsky on kirjoittanut lähes jokaisena jouluna runon ja näistä on koostettu suomennettu kirja. Vaikka runoilija ei ole omien sanojensa mukaan kirkon ihminen, kiehtoo häntä joulun aihe ja henki. Kalvinistina Brodsky kannattaa läntistä kirkkokuntaa ja onkin luontevaa että joulu on saanut oman (tosin melko suuren) osansa hänen tuotannossaan.

Joulutähti on kohtalaisen selkeänäkin runokokoelmana aika vaikeaselkoinen ja raskassoutuinen. Jos vertaan kirjaa aiemmin lukemaani Kesksutelu taivaan asujaimen kanssa, myönnän että joulu aiheena on ainakin itselleni "riittämätön". Mielummin lukukokemuksesta tuleekin havainnoiva - ei niinkään harras. Täytyy kuitenkin nostaa hattua miehelle joka näkee vaivaa jokainen joulu kirjoittaa runon. 

Lopuksi kirjailija käy keskustelua Petr Vailin kanssa ja tässä osiossa hän valaisee motivaatioitaan ja uskoaan yleensäkin. Tämän lisäksi Brodsky sivuaa eri aiheita kuten venäläinen kirjallisuus ja Pasternak. Lisäksi kirjailija lausuu muutaman sanan suhteesta vanhaan kotimaahansa ja sen vallanpitäjiin. Oikeastaan itselleni tuo lopun keskustelu oli paljon antoisampi kuin runot konsanaan.

Runoista kiinnostuneille kirja on varmasti lukemisen arvoinen. Itseäni ei juurikaan runot jaksa kiinnostaa ja siinäkin kategoriassa kokoelma ei edusta parhaimmistoa. Myönnän toki että nämä ovat makuasioita, joten mitäpä tuosta sitten. Ainakaan Joulutähti ei edusta perinteisimpää runoutta. Käsittääkseni nämä runot ovat valtaosin venäjänkielellä kirjoitettuja, vaikka uran loppupuolella alkoi Brodsky kirjoittaa myös englanniksi. Itseltäni löytyy myös esseekokoelma Katastrofeja ilmassa, jonka luen ehkäpä tulevan vuoden aikana.

Henning Mankell - Kadonneiden miesten metsä

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 157

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2007

Olipas kyllä piittaamatonta räjähteiden käyttöä! Päätin taas vaihteeksi tarttua Henning Mankellin kirjaan ja koska hyllystäni löytyi tämä pienoisromaani Kadonneiden miesten metsä, osui valintani siihen. Kirja on kirjoitettu jo vuonna 1978 ja julkaistu vuotta myöhemmin. En tiedä miksi tämä suomennos ilmestyi vasta muutama vuosi sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat seitsemänkymmentäluvun loppupuolelle ja Pohjois-Ruotsiin. Kaksi turhautunutta miestä päättää matkustaa Sundsvallin pohjoispuolelle Kiurujärvelle, jonka rannalla sijaitsee eräänlainen rangaistuslaitos. Laitos oli toiminut aiemmin lähinnä rattijuoppojen sijoituspaikkana ja lopettanut toimintansa joskus 60-luvulla. Mankell kuljettaa lukijansa autenttisiin tunnelmiin kauniin korpiluonnon keskelle, parhaisiin norrlantilaismaisemiin. Poliisimestari ja First Harold saavat seurakseen myös pari muuta kumppania. Nämä neljä henkilöä luovat tarinan, joka ei mielestäni ole tyypillisintä Mankellia. Tarina on eräänlainen pakotarina, jossa miehet hakevat etäisyyttä ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Näissä kuvioissa etsitään yhteiskunnan kipupisteitä ja podetaan todennäköisesti jonkinlasta "ikäkriisiä". Tämä kaikin puolin pikkunätti kirja muistuttaa hieman Torgny Lindgrenin tuotoksia, joskin paljon selkeämmin ja maan läheisemmin kerrottuna. Kadonneiden miesten metsä ei ole ehtinyt saavuttaa kirjailijalle tyypillistä vasemmistolaishapatusta, jolloin lukuelämys ei muodostu poliittisesti korruptoituneeksi ja "sietämättömäksi". Vaikka miehet eivät kykene olemaan täysin riitelemättä ja nujakoimatta, muodostuu tunnelma kuitenkin aika seesteiseksi. Lukuelämyksestä kehkeytyy saman tyylinen kuin Italialaisista kengistä, hienotunteinen ja draamallinen paketti.

Vaikka kirja on melko vähäeleinen ja tapahtumaköyhä, löytyy juonessa sen verran itua että motivaatiota lukemiseen riittää. Itselläni kului pari iltaa sinikeltaisissa tunnelmissa. Ei ihan perus kioskikirjallisuutta kuitenkaan. Kirja-aitta toivottaa hauskaa joulua kaikille lukijoille.

Victor Hugo - Kurjat IV (Idylli Plumet- ja Epopeia Saint-Deniskadun varrella)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 476

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1930

Voiko kokoava voima olla myös tuhoava voima? Urakkani Victor Hugon Kurjien seurassa jatkuu tämän neljännen osan merkeissä. Aiemmasta poiketen ainakin tämän neljännen osan kannet ovat erilaista designia aiempiin kolmeen verrattuna. Kaiken lisäksi kirja on huomattavan hunokuntoinen ja sitä lukiessa täytyi noudattaa erityistä hellävaraisuutta, ettei sivut varisseet hiutaleina syliin. Kunhan saan sarjan luettua, niin ainakaan ensimmäiseksi en taida tarttua muihin Hugon suomennoksiin. Kieltämättä kaikessa mielenkiintoisuudessaankin Kurjat savotta on jo nyt ollut melko "rankka".

Tässä neljännessä osassa tarina etenee taas piirun verran ja kulkee hetken jopa limittäin edellisen kirjan kanssa. Mariuksen ja Leivosen (Cosetten) välinen suhde kehittyy ja edistyy eräänlaisen henkisen rakkauden tasolle. Näiden kahden ihmisen suhde kirjassa on keskeisessä asemassa. Jo edellisessä jaksossa vaihdetut katseet ja kiihkeä etsintä on johtanut tapaamisen asteelle. Tapahtuu myös niin että Thenardierin kopla pääsee karkaamaan vankilasta ja aiheuttaa jonkin asteisia levottomia kuvioita rakastavaisten ympärille ja erityisesti rakkaudesta tietämätön Jean Valjean joutuu järjestelemään taas kerran asioitaan. Miten nuori rakkaus selviytyy levottomien aikojen ylitse? Samalla hetkellä(kesällä 1832) joutuu Pariisi taas opiskelijahulinoinnin kouriin ja näihin osallistuu myös pettynyt ja hätiköivä Marius. Jotenkin Marius onnistuu ärsyttämään lipevällä persoonallaan ainakin itseni ja ilmeisesti myös Jean Valjeanin. Yllättävän positiivisen kuvan saan kuitenkin Cossetten lurjussisarpuoli Eponinesta, joka yrittää hämmentää omia tunteitaan seuraten Mariuksen elämää(pitäisiköhän huolestua).

Victor Hugo osoittaa taas tässäkin kirjassa erinomaisen yleissivistyneisyytensä kaikenlaisten nippelitietojen osalta koskien historiaa, kirjallisuutta ja taidetta. Hämmästyttävän tarkoilla poliittisilla pohdinnoilla kirjailija teki aikoinaan oikeutta teokselleen myös valistus mielessä. Vaikuttaa siltä että tarinan lomassa on vaihtelevan mittaisia paasaavia luentoja yhteiskunnasta ja sen epäkohdista, hetkittäin jopa täysin irroitettuna itse juonesta. Lisäksi monin painkoin tulee vaikutelma että kirjan hahmot harjoittelisivat eräänlaista sosiodraamaa.

Keskeisinä teemoina pidän nousevan toiveikkaan ilmapiirin merkeissä rakkautta ja sen lukemattomia tunnesävyjä. Ehkä hieman häiritsevää on kuitenkin häpeilevä ja naivi ote jolla nuoren parin vaatimattomasti edistyvää soidinmenoa kuvataan. Toisaalta oman ikävystyttävän mutta totuudenmukaisen oppitunnin vanhenemisesta ja mustasukkaisuudesta Hugo kiteyttää hyvin Jean Valjeanin hahmoon. Voiko jo elämän vaihtoehdot ja mahdollisuudet menettänyt mies kohdata nuoren ja kukkeimmassa iässä olevan paronin rinta rottingilla ilman häpeän häivää - se jäänee lukijan itsensä nähtäväksi. Ainakin itse jouduin pohtimaan ihmisenä oloa jo sinällään, ollapa nyt yli kuusikymppinen ja auttamattomasti kalkkis. Toivottavasti itse en fakkiudu ja katkeroidu elämään kuten Jean Valjean. Tähän mennessä yksitoikkoisin Kurjat romaani, mutta toisaalta ehkä selkein ja parhaiten hahmottuva.

Pär Lagerkvist - Ahasveruksen kuolema

Suomentanut: Eila Pennanen

Sivumäärä: 122

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1960

Jumala ei asu käsin tehdyssä temppelissä. Kiertelin syksyllä paikallisessa kierrätyskeskuksessa ja löysin sieltä tämän Pär Lagerkvistin Ahasveruksen kuoleman. Tutustuin jo aiemmin kirjailijan tuotantoon parilla pienoisromaanilla, jotka olivat mielestäni kelvollisia. Ilmeisesti miehen paraatilaji olikin nämä lyhyet ja ytimekkäät pienoisromaanit, joissa käsiteltiin uskonnollisia teemoja maallisella otteella.

Ahasveruksen kuolema on eräänlainen seikkailu sielun sopukoihin ja elävään uskoon. Tarina käynnistyy muukalaisesta, joka saapuu toiviomatkalaisia kuhisevaan majataloon. Tämä ehkä jopa paheenpesä kätkee huomaansa porttoja ja entisiä rikollisia, unohtamatta myös hengenmiehiä. Muukalainen saapuu siis majataloon pakoon rajuilmaa ja tutustuu vakavamieliseen ja vähäsanaiseen mieheen, joka alkaa kertoa miehelle elämäntarinaansa. Myös miehen prostituoidulta vaikuttava elähtänyt, mutta kuitenkin kauneutensa sälyttänyt naisystävä valottaa räväkästi (kuin jätkät konsanaan) miehen viimaikaisia käänteitä. Tämä kulkurimies on kokenut hiljattain henkisen ja hengellisen kokemuksen, joka on saanut hänen päänsä pyörälle. Kuljettuaan aiemmin ruton ja sodan runtelemilla mailla, hän oli törmännyt merkilliseen mökkiin, jossa oli levännyt riutunut nainen. Tämän naisen käsissä ja jaloissa oli ristiinnaulitun merkit (stigmat) ja kaiken lisäksi paljastui että nainen oli hiljattain kuollut. Vainajaa valvoi rakkikoira, joka lyöttäytyikin miehen matkaan tämän palatessa tien päälle.

Muukalainen sattuikin otolliseen aikaan tapaamaan tämän Tobias -nimisen miehen, joka yrittää kovasti itsetutkistella sieluaan ja uskoaan. Vaikka Tobias yrittää kovasti uskoa Jumalaan, ei hän siihen kuitenkaan kykene. Näky ristiinnaulitusta vahvistaa kuitenkin hänen käsitystään toiviomatkan tarpeellisuudesta - ehkäpä hän tekisi sellaisen johonkin paikkaan. Jostakin käsittämättömästä syystä Tobias potkaisee häntä seuranneen rakkikoiran hengiltä ja tästä muodostuu tarinan käännekohta. Tämä koiran kuolema onkin verraten raadollinen (jopa groteski) kuvaus kirjan muuhun tarinointiin nähden. Niinpä muukalainen, Tobias ja hänen naisystävänsä lähtevät matkalle kohti tuntematonta.

Mielestäni Ahasveruksen kuoleman keskeisinä teemoina voi pitää individuaalin uskon ja elämän punaisen langan löytämistä. Löytääkö kukaan kuitenkaan oikeasti yhtä ja ainoaa Jumalaa jota kaikki kansat ja ihmiset palvovat - keskeistä maailmanskontoa. Palvovatko kaikki hyvää, vai joutuvatko jopa höynäytetyksi? Toisaalta pahalla on potentiaalia muuttua hyväksi ja hyvällä pahaksi. Voiko kukaan löytää elämän syvällisimpiä asioita saati vastauksia savuisesta ja nuhruisesta yömajasta? Ainakin jos ihminen itse kokee sovittavansa elämänsä synnintaakan yhdellä täsmällisellä asialla tai esimerkiksi matkalla, on todennäköistä että ihnminen voi kohdata ikuisuuden paremmalla mielellä. Kirja oli kaikessa lyhyydessään ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen. Tuskinpa kukaan ehtii kyllästyä reilun 120 sivun lukemiseen, vaikka aihe olisikin puuduttava.

Hanif Kureishi - Esikaupunkien buddha

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 336

Kustantaja:WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1994

Hulvaton ja raikas pop-tuulahdus Lontoon esikaupungeista. Päätin lukea Hanif Kureishia ja koska hyllystäni löytyi tämä Esikaupunkien buddha, sovimme tämän vaimoni kanssa haastekirjaksi. Kirja  on Kureishin esikoisteos omalla nimellään. Aiemmin hän kirjoitteli pornograafista kirjallisuutta Antonia French nimimerkillä. Kureishi on taustoiltaan pakistanilais-englantilainen ja hänen kirjallisuutensa käsittelee lähinnä maahanmuuttoa, rasismia ja rotukysymyksiä. Tästä kyseisestä Esikaupunkien buddha -kirjasta on tehty myös elokuva, jota en ainakaan itse muista nähneeni.

Esikaupunkien buddha kertoo Karimista, hänen perheestään ja ystävistään Lontoon laitamilla. Karim on koulukiusaattu, päämäärätön ja onneton. Kummallinen kasvuympäristö aasialaistaustaisessa yhteisössä tekee yhtälöstä melko sakean ja omalla tavalla vaikuttavan. Perheessä ja sen ympärillä tapahtuu jopa nykymittapuulla ajateltuna varsin "liberaaleja" asioita. Isä lähtee taiteilijaeukon matkaan ja Karim itse homostelee punkkarinuraa rakentelevan Charlien kanssa. Tyttöystävä Jamila luovutetaan pakkoliittoon Bombaysta maahanmuuttavan Changezin kanssa ja näille kehittyy eräänlainen hyväksikäyttöliitto. Saamaton ja ruma Changez on hienosteleva hyvän perheen lapsi, joka yrittää kynsin ja hampain pitää kiinni Jamilasta. Nuori nainen on kiinnostunut kaikista muista paitsi Changezista, jota hän hyväksikäyttää passauttamalla ja orjuuttamalla. Jamilan isä joka on yllättäen paljastunut konservatiiviseksi kotinatsiksi, riutuu lopulta miltei kuoliaaksi väkipäisyyttään ja syömättömyyttään.

Kuitenkin Karim pääsee kuin pääseekin näyttelijäpiireihin ja onnistuu jopa luomaan jonkinlaista uraa. Poika laitetaan omia taustoja irvaileviin rooleihin, joista hän pääsee ilmeisesti oman lahjakkuutensa vuoksi irtautumaan. Samalla hän rakastuu lihallisesti nuoreen kauniiseen Eleonoriin ja pääsee kokeilemaan lähes kaikki kotkotukset kahdestaan ja suuremmassakin joukossa. Pian kuitenkin Karimkin joutuu toteamaan turruttavan ilmiön - kun mikään ei enää riitä. Onko tabuja rikkovalla elämän härskiydellä mitään rajaa? Ainakin todellinen työn teko on paljon epäseksikkäämpää kuin joutenolo ja perverssi haaveileminen

Hanif Kureishi tutustuttaa lukijansa maahanmuuttajien elämään Lontoon lähiöissä. Mielestäni melkein kaikki hahmot ovat kuitenkin uskottavia, tai ainakin siinä rajoilla. Jos tämä on ollut joskus kirjailijan omaa elämää, täytyy myöntää että monessa vellissä on mies keitetty. Luulen että totuutta on sidosteeksi asti, mutta valtaosa on mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten kuultua ja sovellettua. Kirja on hämmästyttävän helppoa ja viihdyttävää luettavaa, täynnä populaari-ilmiöitä ja kehittyvää 70-luvun nuorisokulttuuria. Vaikka tarina kertoo lyhyehköstä ajan jaksosta, onnistuu siitä silti saamaan aika vakuuttavan ja kattavan kuvan Lontoon ja sen esikaupunkien hengestä. Voi olla että tartun piakkoin myös Gabrielin lahjaan, kunhan saan kirjan käsiini.

Halldor Laxness - Salka Valka

Suomentanut: Jyrki Mäntylä

Sivumäärä: 396

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1985

Rumien ihmisten korporaatio. Halldor Kiljan Laxness on ehdottomasti tärkein islantilaisista kirjailijoista. Hänen tuotannostaan on suomennettu useampiakin teoksia ja tämä Salka Valka on suomennettu kahteen otteeseen. Ensin Kristiina Kivivuoren versio ruotsin kielisestä painoksesta vuonna 1948 joka oli typistetty alkuperäisestä n. 60-80 sivun verran. Ja sitten tämä typistämätön Jyrki Mäntylän versio alkuperäiskielisestä vuonna 1966. Koska itselläni on molemmat versiot, päätin aloittaa tästä "perusteellisemmasta" versiosta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat Oseyriin Axlarvuonon rannalle. Nainen ja tyttö saapuvat pohjoisesta pieneen takapajuiseen kylään, jossa he eivät saa varauksetonta vastaanottoa. Koska naisen rahat ovat lopussa, he eivät voi jatkaa etelään vaan heidän on jäätävä paikkakunnalle. Tästä käynnistyy tarina väkipäisestä tyttölapsesta Salka Valkasta, joka yrittää selvitä ja kasvaa naiseksi kylässä - jossa vallitsee miesten maailma. Oseyre on pullollaan Pelastusarmeijan hihhuleita ja rumia kalastajia, jotka eivät erota tyttöjä naisista. Salkan äiti kuolee pian epäselvissä olosuhteissa ja lapsi jää orvoksi. Tyttöä ahdistelee juoppo pedofiiliöykkäri Steinthor ja ilmeisesti jopa raiskaakin tämän, vaikka myöhemmin toisin väitetään. Steinthor tekee katoamistemput ja saapuu vuosien kuluttua ns. muuttuneena miehenä, vastaamatta kuitenkaan koskaan tekemästään rikoksesta. Tässä kohtaa kirjailija on luonut epäuskottavan parisuhde koukeron näiden kahden välille. Kieroutuneen rakkauden kuvioita tulee pien sekoittamaan vätystelevä nuorimies Arnaldur, joka ajaa työläisen asiaa tekemättä kuitenkaan itse päivääkään oikeita töitä. Tarinassa esiintyy useita mielenkiintoisia(tosin fakkiutuneita) persoonallisuuksia, jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän kylän ryhmädynamiikkaan.

Heti kun pelastusarmeija pakkaa kamansa ja häipyy paikkakunnalta, saapuu tilalle proletaarit ja ammattiyhdistysmiehet. Tämä sotkee paikallisia pikkukapitalistisia kuvioita ja aiheuttaa levottomuutta. Vaikka tarina rakentuukin Salka Valkan elämän ympärille, niin suurelta osin se kertoo myös islannin yhteiskunnasta ja poliittisista kuvioista ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Halldor Laxness hallitsee karikatyyrisen ihmiskuvailun jopa hieman liiassakin määrin, koska tämä alkoi ainakin itseäni pidemmän päälle ärsyttää. Merkille pantavaa on muun muassa näiden karismaattisten henkilöiden heikkoudet, kuten juoppous, huorinteko ja jumalan kieltäminen. Nämähän ei monenkaan mielestä ole heikkouksia enää nykyaikana. 

Mielestäni raskaita ja turhia olivat myös ns. hengelliset runot ja aforismit mitä varsinkin alkupuolella ahkerasti viljeltiin. Tulipa aivan mieleen olisiko kirjailija itse kokenut jonkinlaisen kritsillisen herätyksen.

Salka Valka on kirjailijan pääteos ja ilmeisesti suuresti vaikuttanut esim. hänen palkitsemiseen kirjallisuuden Nobelilla. Kuitenkin Laxness itse on kertonut kirjoittamisprosessin vaikeudesta islannin kielen osalta. Koska hän kirjaa kijoittaessaan asui pitkiä aikoja ulkomailla, alkoi islannin kielen taito ruostua (varsinkin luovan kirjoittamisen). Mielestäni kirja on lupaavan alun jälkeen melko tylsä ja hetkittäin jopa lukijaa aliarvioiva. Kuitenkin Salka Valkassa on omat hetkensä, joiden vuoksi sen pystyy lukemaan. Ja se mikä jää puuttumaan mielenkiinnon osalta, korvautuu osin kirjailijan kertojan lahjojen vuoksi. Jos kuitenkin haluat tutustua pelkästään Islannin luontoon, kannattaa katsoa mielummin joku television luontodokumentti.

Herta Müller - Matala maa

Suomentanut: Raija Jänicke

Sivumäärä: 137

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: Keltainen kirjasto 1.painos - 1989

Itkua ja hampaiden kiristelyä sillisalaatin lomassa. Päätin lukea tämän omasta hyllystä löytyvän Herta Müllerin kirjan Matala maa. Kirjailija on tullut itselleni tunnetuksi muutama vuosi sitten saamastaan Nobelin palkinnosta. Täytyy myöntää että en olisi kirjailijaan tarttunut ellei tarkoitukseni olisi lukea kaikkia Nobel kirjailijoita. Müller on romanialaissaksalainen kirjailija ja runoilija, joka on ehkä keskimääräistä tuotteliaampi. Hänen teemasa koskevat lähinnä pientä ja sorrettua ihmistä, usein sodan ja köyhyyden hampaissa.

Matala maa oli itselleni hyvin vaikeasti lähestyttä kirja. Ei pelkästään teemallisesti, vaan myös ilmenevän vaikeaselkoisuuden vuoksi. Tarina kertoo perheestä ja lähisuvusta pienessä kylässä, joka on selviytymässä sota-ajasta. Ilmeisesti kertoja on lapsuudesta aikuisuuteen varttuva tyttö, joka seurailee ympäröivää yhteisöä ja elää omissa fantasioissaan. Jossakin vaiheessa kertomus alkaa hilautua surrealismin puolelle, jossa todellisuus ja kuvitelma juottuu yhdeksi melko aistikkaaksi mössöksi. Koska tunnelma ja yhteisö vaikuttaa agressiiviselta ja puritaaniselta, alkaa pidemmän päälle lukeminenkin tylsistyttää. En ole koskaan jaksanut lukea kirjoja jossa lapset itkee ja ladot palaa (kytemällä).

Matala maa on kirja jolle varmasti lukijansakin löytyy, mutta itselleni oli raskassoutuinen ja vaikka lyhytkin - niin toivottoman pitkäveteinen. Itse en löytänyt mitään kauaskantoista juonta joka olisi koukuttanut lukuhetkiin. Epäilemättä Herta Müllerin kirjallisuus on "taidekirjallisuutta" jonka ei ole takoituskaan avautua yksiselitteisesti. Vaikka kirjailija onkin arvostettu ja tuotanto palkittua, en voi lausua mitään ylistäviä superlatiiveja. Lukee ken jaksaa.

Anja Snellman - Aura

Kirjailija: Anja Snellman

Sivumäärä: 144

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2000

Matkalla kirjallisuuteen ja menneisyyteen. Päätin pitkästä aikaa lukea Anja Snellmanin kirjan ja tartuin tähän hyllystä löytyvään Auraan. Olen aikoinani lukenut muutaman Snellmanin kirjan, ehkä paras niistä oli Pelon maantiede. Vaikka Snellmania pidetään naisasianaiskirjailijana, niin mielestäni hänen tuotantoaan ei voi katsoa pelkästään tältä kannalta. Yllättävän paljon niistä löytyy esim. populaarikulttuuria.

Tarina alkaa sekavasta ja väkivaltaisesta tilanteesta kirjakaupassa, jossa nuori nainen alkaa uhkailla ja huitoa kirveellä asiakkaita. Kirjan kertojalle ilmestyy menneisyys kummittelemaan ja se johtaa aina 20 vuoden taakse aikaan, jolloin hän tunsi pöytälaatikkokirjailijan Aura Aulan (kertojan oppilas). Vaikka kertojakin on yrittänyt saada Auran kirjoja läpi kustantajalle, ei hän ole tässä koskaan onnistunut. Nyt sitten lukijalle paljastuu että Aura on kuollut rintasyöpään ja hänen rakastajattarensa välittää Auran testamenttaamat kirjoitukset kertojalle, joka ei oikein tiedä mitä niille tekisi. Vaikuttaisi siltä että myös kertojalla ja Auralla olisi ollut syvällisempikin suhde, johon viittaa esim. kertojan vihjailut ja kiihkeä yhteydenpito(aikoinaan). Kirjassa käytetään lähteenä Saara Salosen päiväkirjoja, en tosin tiedä missä määrin.

Kertoja vaipuu samassa yhteydessä muistelemaan lapsuuttaan ja mahorkan tuoksuista isäänsä, joka aikoinaan toimi vasemmistolaispomona Suomi-NL seuran organisaatiossa. Nämä kaikki kasautuu epäselväksi mössöksi, josta en ainakaan itse punaista lankaa löytänyt, vaan se pikemminkin läjäytyy eräänlaiseksi kertomuspaketiksi. Muistelujen kautta useissa kohdin käydään myös tuttavallisesti käsiksi klassikko kirjoihin ja viitataan moniin maineikkaisiin kirjallisuuden hahmoihin ja kirjailijoihin. Mielestäni teksti on taiteellista huttua, johon en ilmeisesti kaikessa vajavaisuudessa pääsyt sisälle. Jos vertaan kirjaa muihin lukemiini Snellman-Kaurasiin, niin se ei edusta parasta puolta. Toisaalta kirjassa on vihjailevan eroottinen tunnelma ilman selkeää härskimpää otetta, joka ei välttämättä ole huono asia. Kaiken lisäksi kirjan kannessa on kaksi syleilevää naista (hauska yksityiskohta), ovatko ne nunnia - vai näyttävätkö vain siltä?

Tässäkin kirjassa mainitaan U2:n Bono ja muistaakseni tämä ei ole outoa hänen tuotannossaan. Olisikohan Anja itsekin Bono fani? Itselleni jäi paljon epäselvyyksiä tässä jopa hieman avantgardistisessa teoksessa(tekotaidetta?). Kuitenkin kirja oli ihan luettava, tosin ei ihan parasta lukemistoa. Mielestäni Anja Snellman on yksi tämän ajan tärkeimpiä suomalaisia naiskirjailijoita ja hänen kirjansa ansaitsee tulla luetuksi.

Mo Yan - Seitsemän elämääni

Suomentanut: Riina Vuokko

Sivumäärä: 730

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2013

Käännös uutuus

Kiinalaista kertomakirjallisuutta Mao Zedongilla ja ilman. En ole koskaan aiemmin lukenut kiinalaista kirjallisuutta(häpeä myöntää), joten oli jo viimein aika iskeä kiinni. Päätin lukea tämän isänpäivälahjaksi saamani Mo Yanin kirjan Seitsemän elämääni. Olisin joutunut hetken odottamaan kirjastojonossa, ellen olisi tätä hieman yllättäenkin saanut lahjaksi. Mo Yan on siis tämä vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut herrasmies, jonka kirjallisuutta ei ole aiemmin lainkaan suomennettu. Tyttäreni väitti tätä naisten kirjaksi, ilmeisesti viitaten tuohon "feminiiniseen" kanteen.

Seitsemän elämääni on oivallinen poikkileikkaus sotien jälkeiseen Kiinaan. Tapahtumat lähtevät liikkeelle Maon ajasta ja kuljettavat lukijan nykyaikaan, siis kaksituhattaluvulle. Kirjan keskeisin henkilö Ximen Nao joutuu teloitetuksi mielivaltaisesta syystä, oikeastaan väärinkäsityksen seurauksena. Tästä käynnistyy hänen useita reinkarnaatioita käsittävä matkansa, jonka varella Kiina ja sen kansa kokee valtavia muutoksia. Ximen Nao katselee eläimen näkökulmasta kuinka hänen lähipiirinsä pärjäilee. Kuinka esimerkiksi hänen väkipäinen renkinsä Lan Lian menestyy yksityisyrittäjänä kommuunin puristuksessa, tai kuinka hänen jälkikasvulle nousee hattuun kun kommunismin nyörit alkavat hellittää. Kirjailija onnistuu satiirisen humoristisesti kuvailemaan kansan matkaa ja kaikkia kommelluksia, mihin niin eläimet kuin ihmisetkin joutuvat. Toisaalta kirjailija itsekin kulkee tarinan mukana ja eipä kertoja voi olla parjaamatta itseään kerronnan melskeessä (jopa rasittavuuteen asti). Varsin luontevasti asettuu yliluonnollinen luonnollisen lomaan ja muuttuu käsinkosketeltavan "normaaliksi" - vaikkakin hauskaksi sellaiseksi. Itäisissä uskonnoissa uudelleen syntyminen on osa kokonaisuutta, joten sinällään ymmärrettävää. Jos Mo Yan kritisoi Maon aikaista Kiinaa, niin se tapahtuu varsin sievästi ja maltillisesti. Toisaalta vastapainoksi myös kapitalismi saa oman osansa, eikä ehkä vähäisintä sellaista.

Tarinan toisena kertojana toimii Lan Jiefang, joka on renki Lan Lianin poika. Hän on muun muassa kommuunin johtaja ja sittemin piirijohtaja. Hänen roolinsa tasoittaa tarinaa ja muuttaa sitä loppua kohti vakavammaksikin. Lopulta kirjan tarina onkin aika mutkikas ja synkkä.

Kaiken kaikkiaan voi päätellä että kommunismihallinto, kulttuurivallankumous ja pula-aika koetteli kiinalaisia ja teki heidän elämästään alati muuttuvaa. Sitten kun kuri löystyi ja yhteiskuna antoi sijaa inhimillisyydelle, alkoi tapahtua monenkinlaisia repsahtamisia. Bisnestä, korruptiota, uskottomuutta ja maksullista rakkautta. Aallon murtajana toimi Mao Zedongin kuolema, jonka jälkeen kaikki muuttui pikkuhiljaa liberaalimmaksi. Vaikka Seitsemän elämääni on fiktiivinen tarina(lähinnä maagista realismia), valaisee se Kiinan lähihistoriallisia vaiheita oivallisesti ja viihdyttävästi. Kirjan paksuus ei itseäni liioin haitannut, koska teksti oli nopea lukuista ja tapahtumarikasta. Hämmästyttävän luontevaa ollakseen irrationaalista. Muistaakseni suomalaisessa kirjallisuudessa esim. Veikko Huovinen on harrastanut tätä reinkarnaatiotematiikkaa novellissaan Sielunvaellusta, tosin vielä astetta kepeämmin. Seitsemän elämääni on hyvä kirja, se kannattaa lukea.

Kirja-aitan vuodenvaihde ja uudet haasteet

Kuten kaikille muillekin, koittaa myös Kirja-aitalle uusi vuosi ja uudet haasteet. Olen ahkerasti lukenut niin haastekirjojani kuin muitakin, mutta vaikuttaisi siltä että jään kaikissa haasteissa autamattomasti jälkeen. Tavoitteeni oli lukea sata kirjaa tänä vuonna, mutta siihen en kyllä pysty enkä ehdi. Toinen päätavoitteeni oli lukea ensi kesään mennessä kaikilta suomennetuilta Nobel-kirjailijoilta yksi kirja - tähänkään ei rahkeeni riitä. Vaimon heittämät haasteet niin ikään jää täyttämättä, joten pitänee petrata tulevana vuonna. Siirrän siis tämän vuoden haasteita ensi vuodelle ja toivon että saan ne myös luettua alkuvuodesta.

Olen vuosien jälkeen saanut elvytettyä vanhan lukuharrastukseni ja tästä olen iloinen. Kuluneen puolentoista vuoden aikana on tapahtunut asioita jotka ovat vaikuttaneet ajan käyttööni, muun muassa sairastumisia lähipiirissä. Lisäksi perhe ja työ ovat vieneet aikaa - onneksi positiivisessa mielessä. Koska olen tässä ikää kartuttaessa hieman rauhoittunut ja alkanut viihtyä kotona, ovat myös kirjat löytäneet takaisin tiensä aikatauluihin. Niinpä olen kulkenut kirjakaupoissa ja kierrätyksissä ostelemassa itselleni kirjoja ja löytänyt muutamia mielestäni harvinaisempiakin painoksia. Näistä mainittakoon esim. Gerhart Hauptmannin Atlantis ja John Galsworthyn Ylimys. Koska vaimoni on myös innokas lukija, kuluu kosolti yhteistä aikaamme kirjaharrastukseen. Ilmeisesti lukemisen innostus on tarttunut myös tyttöömme, joka keväällä oppi lukemaan 4-vuotiaana.

Uuden vuoden myötä aloitan taas uusin haastein ja pyrin lukemaan 100 kirjaa ja laadin muutamien keskeisten tavoitteiden listan ennen vuoden vaihdetta. Kiitän lukijoita jotka ovat osittaneet kiinnostusta blogiini ja toivotan uudet lukijat myös tervetulleeksi. Ehkäpä pääsen esim. Nobel-tavoitteessani päämäärään ensivuoden aikana. En jaksa suuremmin kirjoitella tänne blogiini muista kuin lukemistani kirjoista (koska sitä varten tämän perustin), mutta saatan joskus jotain pientä kommenttia laittaa esim. blogiani tai kirjallisuutta koskien.

Rudolf Eucken - Elämän tarkoitus ja arvo

Suomentanut: Lauri Hendell

Sivumäärä:187

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2. painos - 1925

Ulkoisen ja sisäisen maailman dialektiikkaa. Asetin tämän kirjan alunperin lukutavoitteisiini siinä uskossa että löydän sen kirjastosta. Näin ei kuitenkaan käynyt ja menetin jopa toivonikin asian tiimoilta, kunnes törmäsin täysin sattumalta kirjaan kierrätyskeskuksessa. Tätä kirjaa ei usein näe liikenteessä ja liekö sitten jo aikansa elänyt. Jokatapauksessa sain kirjan pilkkahintaan 0,20€ ja voin sen lainata ken haluaa sen lukea. Rudolf Eucken on menneen ajan maineikkaita filosofeja ja hänen suuntauksensa oli henkisyyttä korostava filosofia. Eucken sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1908, eli sata vuotta aiemmin kuin edellinen lukemani kirjailija Le Clézio.

Elämän takoitus ja arvo keskittyy pohtimaan teemaansa muun muassa erilaisten elämänkäsitysten kautta. Näitä löytyy kirjasta muutama, kuten uskonnollinen elämän käsitys, immanenttisen idealismin elämän käsitys ja näitä uudemmat elämänkäsitykset, kuten naturalismin elämänkäsitys. Näihin ei sen suuremmin voi tässä pureutua, mutta avautunee jos vaivautuu kirjan lukemaan(ellei ole tuttuja jo valmiiksi). Vaikka itsellänikin on ollut opinnoissa filosofian kursseja, en tuntenut mitenkään olevani omalla maalla.

Eucken pohtii mm. rakentamiskokeidensa avulla ihmisen suhdetta sisäiseen ja ulkoiseen maailmaan. Mikä on ihmisen rooli sosiaali- ja yksilökulttuurissa, tai esim. mikä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Minkälaisiin johtopäätöksiin Euckenin filosofiassa päädytään yksilöiden elämässä ja niiden kohtaloiden erilaisuudessa. Löysin teksteistä aika pessimistisiäkin(tosin mielenkiintoisia) sävyjä, koskien esim. ihmisen vanhenemista ja sen luomia haitallisia ajatusmalleja. Sen sijaan uskottavuutta heikentää käsittämätön poliittinen subjektiivisuus kirjan s. 129, jossa Eucken ottaa kantaa saksalaisten osallisuuteen ensimmäisen maailmansodan syttymisessä (nurkkapatriotismi).

Mielestäni kirja ei kuitenkaan tarjoa (yllätys yllätys..) täydellistä vastausta kysymykseen mikä on elämän tarkoitus ja arvo. Kirja on oppikirja kirjailijan filosofiaan, joka korostaa henkisyyttä ja näin ollen henkisesti pystyvämpien ihmisten arvoa ja selviytymistä maailmassa. Väistämättä siis tuolloin parempiosaisten ihmisten roolia yhteiskunnassa(taiteellinen ja tieteellinen eliitti). Euckenin tekstit ovat paasaavan sävyisiä, mutta toisaalta ne soljuvat keveästi ikäänkuin "lonkalta". Toisaalta ne eivät pyri esittämään asioita yksinkertaistetusti, jolloin ne avautuvatkin vain asiaan paneutuville ja vihkiytyville lukijoille (eli ei itselleni). Kirjan lukeminen ei ole täysin hukkaan heitettyä aikaa, vaikka sisältö onkin kulkeutunut jo parasta ennen päiväyksen ohitse. Raskain asia kirjassa lienee se, että johdanto ja yhteenveto ovat samanlaista pohdintaa, kuin itse pohdinnallinen osuus. Melko haastavaa ja raskassoutuista luettavaa, ei voi mitään.

J. M. G. Le Clézio - Harhaileva tähti

Suomentanut: Annikki Suni

Sivumäärä: 308

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 2008

Kaukana saavuttamaton vapaus. Jean-Marie Gustave Le Clézio on Nizzassa syntynyt ranskalaiskirjailija. Hänen tuotantonsa on laaja, mutta ei mitenkään kaupallisesti menestynyt. Hänen aihepiirinsä käsittelevät mm. mielenterveyden järkkymistä, lapsuutta, nuoruutta ja matkustamista. Le Clézio on palkittu useilla eri palkinnoilla, lopulta myös Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Hän on yksi arvostetuimmista elossa olevista ranskalaiskirjailijoista.

Harhaileva tähti on verkkaisesti etenevä tarina juutalaisesta Estheristä(Helenestä), joka selviää äitinsä Elizabethin kanssa hengissä natsien vainoista. Elämä kuljettaa heidät Ranskasta juutalaisvaltion kautta rapakon taakse Kanadaan, jossa Esther opiskelee lääkäriksi. Hieman ennen tätä Kibbutislla Esther tulee raskaaksi Jacquesille, joka kuitenkin jo ennen pojan syntymää kuolee sodassa. Kirjassa väläytetään myös palestiinalaistyttö Nezman elämää, jonka merkitys jää kuitenkin vähäiseksi, vain lähinnä solidaarisuusrooliin. Vaikka Esther tuntuu selviävän elämässään, häntä vaivaa koko ajan menneisyyden pelot ja ahdisukset. Päälimmäiseksi nousee isän rooli - isän jota hän jäi odottamaan ja joka ei koskaan palannut. Hänen isänsä joutui monen muun tuttavan mukana natsien ampumaksi. Kuitenkin Esther elää koko ajan muistoissaan, eikä pelkästään ikävissä, vaan myös positiivisissa. 

Traumaattinen ajanjakso sattui Estherin lapsuuteen, eli aikaan jonka olisi pitänyt olla huoletonta. Aistien kautta Esther luo itselleen kauniita kuvia ja yllättävän usein nämä koskevat merta. Tarinassa odotellaan laivaa joka noutaa Estherin ja äidin juutalaisten maahan Israeliin, näin ollen se muodostuukin vapauden symboliksi. Kirjailija onnistuu luomaan lukijalle pienen ryhmän kautta kuvan juutalaisten kollektiivisista kipupisteistä ja tuskan hetkistä. Vaikka kertomuksessa ovat omat synkätkin hetkensä on se mielestäni kuitenkin selviytymistarina. Kuinka ihminen voi selvitä vaikeistakin ajoista? Kyllä voi jos elämänhalua on tarpeeksi.

Elämän polku on tässäkin tarinassa kuin matka jossa vain hetkeksi pysähdytään. Esther ja äiti ovat koko ajan matkalla - onkin vaikea hahmottaa missä vaiheessa pako muuttuu matkaksi sinänsä. Oliko heidän matkansa koko elämän ajan pakenemista, pääsivätkö he koskaan pois tästä oravanpyörästä? Näitä ja montaa muuta asiaa lukija joutuu pohtimaan Harhailevassa tähdessä.

Oivallinen joskin hieman junnaavan tuntuinen kirja. Hetkittäin lähes sietämättömän pitkäveteistä meren ihannointia. Kuitenkin kirjailija onnistuu hämmästyttävällä tavalla ja tunteella kuvailemaan juutalaisuutta, vaikka hän ei itse ole tietääkseni juutalainen. Lisäksi Le Clézio onnistuu paneutumaan tytön ja naisen rooliin luontevasti, joka ei välttämättä ole mieskirjailijoille sydämen asia. Kirja on lukukelpoinen ja tarjoaa niin vastauksia kuin niistä syntyviä uusia kysymyksiäkin.

Victor Hugo - Kurjat III (Marius)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 354

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1929

Määrätietoisuudesta sielun ristiriitoihin. Jatkan Victor Hugon Kurjien lukemista ja olen päässyt siis osaan kolme(lyhentämättömässä versiossa). Nämä kolme ensimmäistä kirjaa ovat muuten yllättävän hyvä kuntoisia kun ottaa huomioon, että ne ovat jo 1920-luvulla painettuja.

On kulunut taas noin kymmenisen vuotta lisää ja eletään Pariisissa. Nuori Bonapartisti-henkinen Marius elää isoisänsä kanssa, hän on jäänyt "orvoksi" äidin kuoltua ja näin ollen joutunut isoisän kasvattamaksi. Kuitenkin yllättäen Marius saa tietää isästään ja siitä että hän haluaisi tavata nuoren miehen. Tästä käynnistyy tarina joka lomittuu hienosti edellisten kirjojen tapahtumien kanssa. Mariuksen isä on maineikas upseeri, jonka jo aiemmin tutuksi tullut herra Thenardier pelasti Waterloon taistelussa. Vaikka Marius ei ehdi nähdä isäänsä hän saa perinnöksi ohjeita, joiden perusteella pitää Thenardieria palvella ja auttaa. Paljastuu kuitenkin erinäisiä syitä jotka luovat läpipääsemättömiä jännitteitä.

Kesti jonkin aikaa että oivalsin myös Cossetten esiintyvän kirjassa, ja ilmestyypä tässä ohessa myös Jean Valjean kuvioihin uudella nimellä. Lopulta Marius on varsin passiivisessa roolissa, lähinnä hän vain seuraa tapahtumien etenemistä.

Päälimmäisinä teemoina kirjassa ovat Mariuksen itsepäisyys, ylpeys ja naiivius. Toisaalta kirja paljastaa myös köyhien ja kerjäläisten joukossa esiintyviä lieveilmiöitä. Ehkäpä Marius joutuu luopumaan sinisilmäisestä suhtautumisesta ja näin ollen tarkastamaan omia liberaaleja asenteitaan. 

Thenardierin kieroutuneen mielikuvituksen rikkaus hakee vertaansa varmasti koko kirjallisuudessa. Sairaan mielen monisäikseiset ideat risteilevät pelkuruuden, raivon ja kyynisyyden ristiaalloilla. Oikeastaan hänen mielen maisemansa kulkee käsikädessä yleisempienkin yhteiskunnallisten ilmiöiden kanssa. Thenardier kaiketi yrittää turruttaa paatuneen mielen luomaa tyhtjyyttä ja kyllästyneisyyttä haalimalla epärehellisesti ja häikäilemättömästi rahaa (ilmiöhän ei ole outo nykyaikanakaan).

Marius on hyvin linjassa aiempien Kurjat -osien kanssa. Tätäkin kirjaa on vaikea arvioida paljastamatta  juonta tarpeettoman paljon. Näistä kirjoista on olemassa supistettu versio, mahtaakohan niistä puuttua jotain olennaista? Yleensä olen kaikkia typistettyjä versioita vastaan, koska jos kirjailija ei ole itse vaivautunut niitä karsimaan - oletan että on mielekästä lukea koko hoito. Nyt kun olen lukenut reilut puolet Kurjista, tuntuu siltä että tarina on paljon ajankohtaisempi mitä ehkä uskoinkaan. Se on lähes ajaton.

Kauko Röyhkä - Kaksi aurinkoa

Kirjailija: Kauko Röyhkä

Sivumäärä: 260

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 1.painos - 1996

Ylevää toimintaa rakkauden rintamalla. Kaikkeen se Kaukokin on ehtinyt, kuten esimerkiksi kyseisellä kirjalla ollut Finlandia-palkinto ehdokkaana. Vaimoni valitsema haastekirja Kaksi aurinkoa on keskeisinpiä tuotoksia ja ilmeisesti aika on viimein kypsä tämänkin kirjan lukemiseen. Taiteilija Röyhkältä ilmestyi hiljattain uusi kirja Poika Mancini, joka on jatkoa Miss Farkku-Suomelle. Tämän vaimoni hiljattain luki ja lausui varovaiset kehunsa. No... saattapi olla sitten suraavana kenties.

Kaksi aurinkoa on kertomus Elis -nimisestä nuoresta miehestä, joka ei pidä ajatuksesta lähteä sotimaan isänmaan puolesta. Hän on viihde taiteilija ja pitää enemmän musisoimisesta ja naisissa juoksemisesta, eipä sillä etteikö tämäkin kiinnostaava olisi. Niinpä Elis kerää kampsunsa ja lähtee Ruotsiin "evakkoon" ja jättää Helsinkiin hänen uuden tyttöystävänsä Tytin. Ruotsissa ei mies välty kommelluksilta ja jää kiinni okkultisen seuran afterpartyissa. Siveettömän käytöksen ja sotilaskarkuruuden vuoksi hänet palautetaan Suomeen, jolloin hän joutuu ns. rangaistuspataljoonaan - rintamalle etulinjaan. Elis onnistuu kuitenkin kunnostautumaan ja pääsee vähän helpompiin hommiin, eli musikantiksi viihdytysjoukkoihin. Tästä kehkeytyy reteä ja ronski(humoristinenkin) tarina sota-ajan Suomesta ja erityisesti asemasotavaiheen sotatoimialueesta. Loppuvaiheessa kirja keskittyy kasvavassa määrin Eliksen soittokaverin Turen elämään, johon kirja lopuksi kulminoituukin.

Naiset edustavat kattavaa osaa tässäkin kirjassa ja heitä kuvaillaan monipuolisesti. Lähes kaikki heistä ovat tämän alati vaihtuvan "poikaporukan" liepeillä ja heidän kanssaan harrastetaan rajuja, jos miltei mauttomiakin akteja. Toisaalta varsin osaavalta vaikuttaa myös tämä parempi puoli, eikä se jää vähimpään osaan tätäkään kirjaa. Yllättävän paljon Röyhkä paljastaa myös miesten haavoittuvuudesta ja ehkä tämä edustaakin rehellisintä puolta tässä tarinassa, joka on muuten lähinnä jonkinlaista fantasiaa. Voimakkaita naispersoonia kuten Tytti ja vaalea turkoosi nainen lähestytään ristiriitaisesti. Upseerit jotka ovat saksalaisia ja suomalaisia kohtelevat naisia esineellistävästi - jopa törkeästi. En osaa sanoa mitä Röyhkä tässä ajaa takaa (ehkä ei mitään), mutta jonkinlainen auktoriteetiviha saattaa olla kysymyksessä. Tokihan sota on paha ja se muuttaa ihmisiä - niin miehiä kuin naisiakin, mutta jotenkin karikatyyrisiä ovat kirjan ihmiskuvat.

Kirjan teksti on jo itsellenikin tutuksi tullutta härskiä ja provosoivaa, mutta toisaalta myös varsin kyynistä. Eliksen kautta avautuu epäilemättä kappale kirjailijan omaakin ajatusmaailmaa. Jos ei tuosta sodasta pääse muuten eroon kuin sotimalla, niin laitetaan sitten haisemaan kunnolla. Navanalusjutut ovat Röyhkän yksi kantavista voimista ja jollakin omituisella tavalla ne ovat jopa kepeitä ja huvittaviakin. Kautta linjan jutut lipuvat mielestäni hieman överiksikin, mutta jos antaa taiteilijan ilmaisuvapaudelle tarpeeksi tilaa, pystyy niitä lukemaan kohtalaisen vaivattomasti. Aika boheemia muusikkomeininkiä ja vapaata seksiä, noinkohan sitä on tuolloinkin ollut? Ehkäpä on ollutkin. Kirjassa päästään sodan melskeeseen vasta loppusuoralla, mutta joitain maistiaisia rintamalinjan upseerikeikaroinnista saadaan toki jo aiemminkin.  Humoristisella tavalla kyynistä tekstiä. Aivan kelvollinen kirja.

Rudyard Kipling - Pedon merkki ja muita kauhuja

Suomentanut: Matti Rosvall

Sivumäärä: 254

Painos ja vuosi: - 1994

Imperialistisia kauhunovelleja. Vaikka kirjailija Rudyard Kipling on tullut tunnetuksi pitkistä romaaneistaan, Viidakkokirja, Kim ja muutama muukin - päätin lähteä tutustumaan häneen hieman eri reittejä. Pedon merkki ja muita kauhuja lähestyy kirjailijan tuotantoa lähinnä klassisen kauhun ja fantasian kautta. Useimmat näistä novelleista on käännetty vasta tähän pokkariin ja luulen että muutenkaan tämä ei ole lukijoille sitä tutuinta Kiplingiä. Kirjailija sai vuonna 1907 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja oli tällöin ensimmäinen englanninkielinen palkinnon saaja. Tässä pehmeäkantisessa pokkarissa on kaksitoista lyhyehköä novellia, joista osa on todella helmiä - osa taas jopa puisevia.

En viitsi alkaa näistä kaikkia käymään läpi, mutta kommentoin muutamaa niistä. Mielestäni parhaimmaksi nousee Aaveriksa(The Phantom Rickshaw 1885), joka kuuluu varhaistuotantoon. Tarinassa nuoren rakastuneen miehen elämä menee sekaisin kun häntä alkaa häiritä kuollut ex-tyttöystävä. Nainen ilmestyy riksa karavaaneineen aina tietyllä reitillä ja vannottaa Jackille ystävyyttä ja rakkautta. Omituista on se ettei muut näe riksoja, vaan huitelevat niiden lävitse ikäänkuin tyhjää vaan. Tässä tarinassa jää lukijalle vastuu päätellä onko kysymyksessä mielen sairaus vai todellinen henkilökohtainen kummittelu. Yllättävän trillerimäinen ja aistikias rymistely, joka ei sinällään tarjoa mitään erityistä ja vangitsevaa. Mieleen tulee englantilainen Hammer Horror elokuvatuotanto, joka voimiensa päivinä tuotti tämän kaltaisia kauhupläjäyksiä. 

Lasten tähden(They 1904) on omituinen ja mielenkiintoinen tarina sokeasta naisesta, joka elää upeassa kartanossa metsän siimeksessä. Hän rakastaa lapsia ja vaikka hän ei itse ole niitä saanut, hyörii hänen ympärillään suuri katras ujomman puoleisia veitikoita. Tarina etenee aavemaisesti ja herättää useitakin kysymyksiä. Ovatko lapset lainkaan eläviä vai ovatko jopa kummituksia? Toiseksi naisen hieman erikoinen uteliaisuus automobiilia kohtaan jää epäselväksi, mikä merkitys tälläkin oli? Itse en oikein tiennyt oliko nainen surullinen vai iloinen. Lasten läsnäolo nostatti itselleni lähennä haikeitakin mielialoja. Joka tapauksessa ehta yliluonnollisilla virityksillä varustettu kertomus. 

Kirjan avannut kertomus Pedon merkki (The Mark of the Beast 1890) ei noussut tarinoista kärkikastiin, mutta tarjosi silti mielenkiintoisen näkökulman ihmissusiin. Mitähän muut mahtoivat ajatella kaverin lisääntyvästä lihan himosta ja taipumuksesta pimeällä hiippailuun. Jotenkin tässäkin tarinassa lukijalle jää paljolti vastuu yliluonnolisuuden kokemuksesta. Itselleni tuli mieleen omituiset paholaisen poismanausriitit, mitä esiintyy roomalaiskatolisuudessa(tosin hieman tuunattuna). Miksi patsaan häväistys johti näinkin karuun muutokseen, joka ei silti kuitenkaan ollut peruuttamatonta. Olivatkohan sankarit syöneet torajyvän saastuttamaa leipää?

Pedon merkki ja muita kauhuja on tasapainoinen mutta hieman yllätyksetön novellikokoelma yli sata vuotta vanhoja sympaattisia (alkupäästään) jopa viktoriaanisia tarinoita. Läsnä teksteissä on Intian siirtomaa vaikutus ja muutenkin globaalimpi henki kuin voisi odottaa. Toisaalta Kipling asui eläessään useammassakin eri maanosassa ja koki elämässään useita vastoinkäymisiä, joten ihmekös tuo. Huomattavaa on että tekstien laatu vuosien saatossa muuttui hienostuneemmaksi ja pohdiskelevammaksi. Niinkin klassinen aihe kuin englannin utuiset nummet eivät juuri esiinny näissä novelleissa, mutta silti riittävän jännittävää ja koukuttavaa. Kannattaa lukea.

Norman Mailer - Alastomat ja kuolleet

Suomentanut: Jorma Partanen

Sivumäärä: 849

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1984

 

 

 

Mitä ihmettä.. onkos tuo jätkä tuossa kannessa John Wayne? Amerikkalaisessa kirjallisuudessa on useitakin sodasta kertovia maineikkaita teoksia. Kuitenkin yksi kirja on sellainen joka nousee usein esille - Alastomat ja kuolleet. Norman Mailer on kaksinkertainen Pulitzer voittaja, nyt jo valitettavasti edesmennyt, mutta luultavasti hänen kirjansa elävät silti vielä sadan vuoden kuluttuakin. Koska sodan ja kauhun kuukausi etenee vääjäämättä kohti loppuaan, piti siis tarttua härkää sarvista ja lukaista tämä sotakaunokirjallinen tiiliskivi. Aikoinaan väitettiin että kirjailija oksentaa tässä sotakokemuksensa päin amerikkalaislukijan kasvoja. Voi olla ehkä niinkin, mutta mielestäni kirja on paljon muutakin jos sitä vaivautuu pohtimaan vähän pintaa syvemmältä. Mailer ei ehtinyt sotamatkallaan osallistua kiihkeimpiin taisteluihin, mutta kuitenkin keräsi kokemusta siinä määrin että sai aikaiseksi tämän kelvollisen sotakirjan. Alastomat ja kuolleet on tilinteko toisen maailmansodan poteneelta amerikkalaiselta sukupolvelta.

 

"Hän oli harvinaisen rohkea sotilas. Rohkea - ja huono. Ihme kertakaikkiaan, että hän jäi henkiin."

Eräs Mailerin rintamatovereista

 

 

Kirjan tarina kuljettaa lukijansa toisen maailmansodan aikoihin ja Tyynellemerelle, jossa amerikkalaiset käyvät sotaa japanilaisten kanssa. Tarun hohtoinen Anopopein saari on japanilaisen divisioonan hallinnassa - on ilmeisesti vuosi 1943. Amerikkalainen divisioona jota johtaa kenraali Cummings, on saavuttamassa kulminaatio pisteen taistelussa saaren herruudesta. Sodan näyttämö on merenrannan ja vuorten välinen viidakkoalue, joka on vaikea kulkuista ja lähes läpipääsemätöntä.Vaikka todellisuudessakin amerikkalaiset operoivat tyynellä merellä, on kirjan tarina sinällään täysin fiktiota. Näin ollen kirja ei täytä historiallisen romaanin kriteerejä.

 

Norman Mailer kuvaa sotaa yksilön, joukon ja ylipäätään sodan näkökulmasta. Kerronta rakentuu lukuihin, jotka jakavat tarinan eri henkilöiden elämän aikaan ennen sotaa ja sodan hetkeen. Mielenkiintoista on sekin, ettei kirjassa ole vain yhtä päähenkilöä tai näkökulmaa. Oikeastaan tarina on hyvin psykologisesti sävyttynyt ja siinä on keskeisessä asemassa sotilaiden välinen hierarkia ja suhteet. Eräs mieleen jäävimmistä suhteista on kenraali Cummingsin ja luutnantti Hearnin välillä. He ovat tavallaan hyvin samanlaisia ja saman veroisia, mutta sodan ajan hierarkia ajaa heidän yhteisen taipaleensa sivuraiteille. Jokaiselle keskeiselle henkilölle on omistettu oma lukunsa jossa pyritään syventämään itse kunkin persoonaa ja taustoja, jolloin saadaan esiin vaikuttimia ja syitä heidän tekemiin valintoihin. Yllättävää mielestäni on sekin, että juutalaisia parjattiin myös jenkkien joukossa, ainakin sotilaiden keskuudessa. Sota on tapahtuma jossa eri yhteiskuntaluokat kohtaavat ja heidän väliset eroavuudet kutistuvat, jolloin esim. yksilön merkitys kokonaisuuden kannalta muodostuu vähäiseksi ja herra voi joutua duunarin hampaisiin. Tässäkin kirjassa mielivaltaa käyttää niin kenraali, kuin kersanttikin. Joskus auktoriteettia käytetään todellisen tavoitteen saavuttamiseen, joskus ihan muuten vaan. Tarinan sotilaat muodostavat mielenkiintoisen ja heterogeenisen ryhmän, jossa purkaantuu ilmiö jos toinenkin. Kaikille sotilaille on kuitenkin eräs yhteinen piirre ja se on pelko. Lisäksi jokaisella vähän erilainen, mutta kuitenkin likimain aina lähes lamaannuttavuuteen saakka yltävä toivottomuus. Usein näissä toimii taustalla jokin vanha trauma, jopa lapsuudesta saakka seurannut tunnevamma.

 

Juoni etenee pitkään melko hidasta vauhtia, mutta jotenkin loppu tulee hieman liiankin rivakasti ja yllättäen. Koko hoito purkautuu ilmoille kuin sublimoituna. Miten käy naistenmies Wilsonille tai esim. raudan lujalle ja häikäilemättömälle kersantti Croftille? Pystyykö Red Valsen haastamaan Croftin, tai selviääkö Coldstein ylipäätään sotaurakastaan? Kuinka käy Gallagherille hänen suuren menetyksensä jälkeen? Näihin ja moneen muuhun tapahtumaan ja kohtaloon johdattaa Mailer persoonalliseen tyyliin lukijansa tässä loistavassa esikoisteoksessaan, josta muodostui eräs tärkeimmistä amerikkalaisista toista maailmansotaa käsittelevistä sotakirjoista. Kieltämättä kirjailija olisi voinut hieman tätä tuotostaan referoida, ilman että sisältö olisi siitä hirveästi kärsinyt.

Oivallinen faktan ja fiktion inhorealistinen sekoitus kahlitsee lukijansa tuntikausiksi löysäämättä otettaan, varsinkin kun kulisseina toimii kaikenlaisia stimuloivia ärsykkeitä tuottava viidakko ja palmuranta. Viihdyttävää luettavaa tämä Alastomat ja kuolleet.



T. S. Eliot - Murha Katedraalissa

Suomentanut: Pertti Nieminen

Sivumäärä: 75

Painos ja vuosi: - 1985

Komedista pystyyn kuivanutta muinaistaidetta. Luin tuossa joskus aiemmin T. S. Eliotin näytelmän Cocktailkutsut, joka oli varsin lukukelpoinen kirja. Päätin täydentää hänen tuotannon tuntemustani tällä Murha Katedraalissa. Täytyy sanoa ettei ollut kaksinen paketti. Tämäkin runonäytelmä olisi mielestäni voinut jäädä syntymättä.

Näytelmä kertoo arkkipiispa Tuomas Becketin kohtalosta. Ympäristönä toimii arkkipiispan talo ja tuomiokirkko vuonna 1170. Ilmeisesti piispa joutuu poliittisen vehkeilyn uhriksi ja tulee murhatuksi katedraalissa, paikassa joka pitäisi olla pyhä ja siksikin turvallinen. Paikalla todistamassa ja tukermassa tätä draamaa on nippu kuorolaisia, sanansaattajia ja kiusaajia. Hampaattomat papit ovat kuin kanalauma, kun paikalle saapuu joukko ritareita aikeinaan riistää Tuomaksen henkiriepu. Vaikka näytelmän teeman pitäisi olla kauhistutava ja goottilainen, niin ei tämäkään puoli allekirjoittanutta lukijaa tavoita. Teatraalisuutta kirjassa piisaa, mutta siinä kaikki. Takakannen teksteissä ylistetään näytelmässä esiintyvää runon henkeä, mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Kaikesta päätellen näytelmä on historiallinen, mutta en tunne aihetta sen syvällisemmin.

Murha katedraalissa on aikansa elänyt ja nykylukijan tavoittamattomissa. Jos itse kuvittelisin meneväni katsomaan tätä paikalliseen teatteriin, ei siitä maksaminen sopisi omaantuntooni. Ilmeisesti Eliot tavoittelee tässä syvällisempiäkin sfäärejä ja voi olla että näytelmäkirjallisuuden ystävä näitä löytääkin. Mielestäni kaikessa jäykkyydessään lähinnä naurettavaa lukemista. Anteeksi Eliotin tuotannon ystäville, jo kuoleille ja myös eläville - ei kiitos.

Mihail Solohov - Ihmiskohtalo

Suomentanut: Leo Holm/Antero Tiusanen ja Ulla-Liisa Heino/Juhani Konkka

Sivumäärä: 285

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Työläiset sodassa ja rauhan aikana. Neuvostoliittolainen kirjallisuus koki omat nousukautensa ja loiston hetkensä ehkäpä juuri toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sosialistisen realismin keskeisimpiin teoksiin lukeutuvat nämä Mihail Solohovin kirjat, joita on suomennettu muutama kappale. Maineikkain kaikista lienee Hiljaa virtaa Don, josta kirjailija sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1965. Myös toinen massiivinen teos Aron raivaajat on paikkansa ansainnut kommunismimyönteisessä kirjallisuudessa, mutta päätin kuitenkin tämän sodan teeman mukaisesti lukea hyllystäni löytyvän Ihmiskohtalo -kirjan. Ihmiskohtalo sisältää nimikkonovellin lisäksi romaanin He taistelivat synnyinmaansa puolesta.

Ihmiskohtalo kertoo karuttoman tarinan Andrei Sokolovista, tavallisesta perheellisestä työmiehestä joka määrätään sotaan fasismia vastaan. Sokolov itse kertoo tarinansa ventovieraalle miehelle. Hyvin tunnepitoinen tarina kuljettaa turvallisesta kodista keskelle saksalaisten rynnäkköä toiseen maailman sotaan, johon Neuvostoliitto antoi eittämättä tuntuvan panoksen kansallissosialismin kukistamisessa. Urhea sotamies Sokolov menettää erinäisten epäonnistenkin kohtalonoikkujen vuoksi koko perheensä, vaimon, kaksi tyttöä ja pojan sodan jumalalle. Kuitenkin tämän kaiken keskellä mies säilyttää malttinsa ja järkensä, hän kestää niinkuin mies. Hän ei ole täysin tunteetonkaan, päin vastoin - paljon tunteva isänmaan ystävä. Joskus on vain hyväksyttävä kohtalonsa mukisematta. Mielenkiintoista onkin huomata kuinka sosialismille flirttailevaa Solohovin teksti on. Toisaalta yhteisen tavoitteen nimissä suuren isänmaallisen sodan aikana ja sen jälkeenkin on propaganda ollut arvossa arvaamattomassa - eteenkin itäblokissa. 

Erityistä herkkyyttä osoittaa Sokolovin ja ventovieraan pojan kehittyvä ystävyys, kuin isän ja pojan välinen suhde. Koska miehellä ei ole enää omia lapsia, antaa hän tilaa vieraalle mutta niin omalta tuntuvalle pojalle. Ihmiskohtalo on surullinen tarina, josta ei jää kovin hyvälle mielelle, mutta se on eräs tarina sodasta ja sen aiheuttamasta tuskasta ja menetyksistä.

He taistelivat synnyinmaansa puolesta on puolestaan pidempi tarina, joka sijoittuu niin ikään toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Kenraali Aleksandr Mihailovisin pesti käynnistyy hänen ollessaan kalaretkellä karppeja ja ahvenia narraamassa. Hän saa kutsun saapua johtamaan joukkojaan ja ilomielin lähtee pitkälle ja arvaamattomalle sotaretkelle. Koska Aleksandr on myös puolueen miehiä, ei hän karsasta lähteä kukistamaan oman maansa kamaralle ehättäneitä fasisteja.
Raskaan alkutaipaleen ja suurten menetysten kuvaukseen keskittyvä kirja ei kenties ole poikkeuksellinen sotakirja. Jalkaväki ja siinä eritoten panssarintorjuntajoukot pitävät puoliaan sitkeästi mittavaa vihollista vastaan töyräällä Donin liepeillä. Vaikka joukko on joutunut ottamaan suuria harppauksia kotiin päin, ei tämä nujerra sotilaiden taistelutahtoa. Tarinat pärskyvät ja jermut kaivelevat poteroita rinteisiin hirteishuumorin säestyksellä. Kukaan ei tiedä tulevasta - ei edes minuutin tai tunnin päähän. Tässäkin kirjassa Solohov pysyttelee miehekkäällä linjalla ja ei malta vähääkään olla moittimatta sotilaan suulla saksalaisia vihollisiaan.

Seuraavassa erään toveri Zvjagintsevin yksin puhelua rintamalta;

"Voi sinua, saksalaista, saksalaista, onnetonta parasiittia! Sinä, vahingollinen konna, olet tottunut koko elämäsi ajan polkemaan vierasta maata,  mutta kunhan siirrämme sodan omalle maallesi, mitä silloin sanot? Täällä meillä sinä käyttäydyt rennosti, jopa liiankin rennosti, tapat sopuisia naisia ja viattomia lapsia, mutta olepa hyvä ja katso, mitkä valtavat määrät poltat viljaa ja miten kevein sydämin hävität kyliämme.. Kuinkahan sinun käykään, kun sota loiskahtaa omalle fritsiläiselle maallesi? Mitä virttä veisaat silloin, sinä saksalainen luutunut sielu? Toisella nuotiolla laulat! Istuessasi ampumahaudoissa sinä pelaat nyt huuliharpulla, mutta silloin unohdat harppusi, nostat kuonosi ylös, katselet tuota kirkasta kuuta ja ulvot rumalla koiranäänellä, koska tuhosi roikkuu niinä aikoina jo niskassasi ja sen sinä vainullasi haistat! Kuinka paljon sinä, saksalainen, olet aiheuttanutkaan meille onnettomuutta, kuinka paljon tehnyt lapsia orvoiksi ja vaimojamme leskiksi, niin paljon, että meidän on ehdottomasti selvitettävä keskenämme välimme. Ainoakaan sotamiehemme ja upseerimme ei tule puhumaan sinulle armeliasta sanaa, ainoakaan sielu ei rukoile puolestasi anteeksiantoa, se on varmaa! Ja minä aion ehdottomasti elää siihen päivään asti, jolloin sota vyöryy sinun pakanallisessa maassasi tulena ja savuna, ja silloin minä katson, millä hihalla sinä, mateleva ja liukas käärme, pyyhit omia kyyneleitäsi. Minun täytyy nähdä se päivä, sillä olen sietämättömän vihainen sinulle ja minulla on halu nujertaa ja rauhoittaa sinut ajasta aikoihin sinun omassa käärmeenpesässäsi, eikä suinkaan täällä, meidän omassa kuvernementissamme..."

Edellä oleva retoriikka on kirjan katkerinta ja synkintä sanailua. Tavallisemmin keskustelut ovat roisin huumorin sävyttämiä mahorkan katkusia juttutuokioita. Toisaalta selvästi osa sotilaista on kärsivällisempiä ja surumielisempiä, kun taas osa on rennompia ja positiivisempia. Kuten aina sodassa, toteutuu Donin varrellakin traagisia kohtaloita ja lojuu kasapäin omien ja vihollisten ruumiita. Vaikka luonto yrittää keskustella kauniilla kielellään sodan kanssa, niin se saa takaisin kovien voimasanojen ryöpyn.
Kirjan keskeisenä teemana ei voi pitää rauhan aikaan saamista, vaan lujaa ja säälimätöntä kostoa. Tämä onkin tietysti yksi kirjallinen näkökulma ja sen ymmärtää siksikin, että se on kirjoitettu artikkeleina reaaliaikaisesti sanomalehtiin sotavuosina. Koska kysymyksessä oli silloiset kansojen vaiheet, niin todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu vahvasti "punakeltaiset" lasit silmillä.

Nämä kaksi tarinaa antavat oivallisen, tosin propagandistisen kuvan neuvostoliitolaisesta kirjallisuudesta sosialistisen realismin aikakaudelta. Ymmärrän että silloinen valtaapitävä koneisto nielaisi mukisematta tämänlaatuisen taiteen, enkä usko että venäjällä fanaattisempi kansanosa vieläkään kulmiansa kurtistelee kieltäytymisen merkiksi. Aina kun on kysymyksessä sankarityöt isänmaan puolesta, luetaan ne tietyllä tavoin ymmärretyksi klobaalimmassakin mielessä. Sotaa ei tarvitse hyväksyä, mutta tietyissä tilanteissa sen pystyy ymmärtämään. Jäädäkkö kasan alimmaiseksi - vaiko päälimmäiseksi? Karuja tekstejä, mutta linjassa muun sotakirjallisuuden kanssa.

Stephen King - Lohikäärmeen silmät

Suomentanut: Tapio Tamminen

Sivumäärä: 324

Painos ja vuosi: 1.painos - 1993

Prinssit ja lohikäärmeet. Stephen King on Mainessa syntynyt yhdysvaltalainen kauhukirjailija, jonka tuotanto on laaja, mutta hieman itseään toistava.  Olen lukenut ehkä jopa kymmeniä Kingin kirjoja sekä novelleja, joista useimmat ovat olleet ihan mukiin meneviä. Päätin lukea tämän Lohikäärmeen silmät siinä toivossa että löytäisin jotain uutta kirjailijasta. Osittain jotain uutta löysinkin, tosin myös vanhaa ja tuttuakin.

Tämä fantasiapainotteinen kauhutarina kertoo Delanin valtakunnasta ja sen kansasta, hallitsioista ja taruista. Keskeisinä hahmoina ovat Kuningas Roland, hänen poikansa Peter ja Thomas. Heidän suhteitaan ja elämäänsä sotkee ilkeä velho Flagg, joka on kummitellut lukuisilla eri nimillä jo useita vuosisatoja. Stephen King onnistuu kutomaan mielenkiintoisen ja viihdyttävän tapahtumien seitin perinteisellä tavallaan, tosin ehkä epätyypillisessä kontekstissa. Perinteisesti fantasiatarinat lepäävät hyvän ja pahan valtataistelussa, eikä tämäkään tarina tee poikkeusta. Koomisesti mieleeni tulee juuri jo ties monnennenko kerran katsomani Tähtien sota elokuvasarja. Näitä kumpaistakin yhdistää esimerkiksi hyvän ja pahan läheiset suhteet - jopa sukulaisuussuhteet. Koska tarinan punainen lanka on kohtalaisen yksinkertainen, ei kannata paljastella suuremmin juonta. Jotenkin jää kuitenkin sellainen tunne että hyvyys on katoavaista ja paha palaa aina takaisin muodossa tai toisessa. Hauska pointti sinällään on se että Randall Flagg niminen henkilö esiintyy myös Musta torni -sarjassa ja ilmeisesti muutamassa muussakin, liekö jotain tekemistä keskenään - vai kierrättääkö King laajemminkin näitä nimiä kirjoissaan muuten vaan? Ainakin usein tarinoiden tapahtumapaikat ovat samoja.

Lohikäärmeen silmät -kirjassa King ei pysty parhaimpaansa, mutta oivallinen välipalakirja se on. Jos vertaan tätä esimerkiksi Kalpeaan aavistukseen tai legendaariseen Painajaiseen, jää se valovuosia jälkeen monessakin suhteessa. Ilmeisesti kirjailija on omimmillaan pelkistetyn kauhu-kirjallisuuden tuottamisessa. Vaikka monet kirjat ovat päässeet valkokankaalle asti, eivät ne ole silti koskaan haastaneet näitä alkuperäisiä kirjoja. Suurin kiitos Kingille siitä, ettei hän yritä liikaa mystifioida ja tekotaiteellistaa kirjojaan - helppoa ja mukavaa luettavaa.

Erich Maria Remarque - Länsirintamalta ei mitään uutta

Suomentanut: Armas Hämäläinen

Sivumäärä: 223

Painos ja vuosi: 10.painos - 1958

Elämänsä pilannut kokonainen sukupolvi. Päätin aloittaa tämän sodan ja kauhun kuukauden Remarquen kirjalla Länsirintamalta ei mitään uutta. Tämä kirjailijan pääteos on klassikko sotakaunokirjallisuudessa ja sitä on verrattu esimerkiksi Hemingwayn tuotantoon. Vaikka se on löyhästi omaelämänkerrallinen, lienee teksti paljolti fiktiota. Tarina kertoo Remarquen ikäluokkaan kuuluvien ihmisten suhteesta sotaan, eli se kertoo sodan runteleman sukupolven tarinan. Länsirintamalta ei mitään uuutta on julkaistu vuonna 1929, jolloin ensimmäisen maailman sodan haavat olivat alkaneet jo parantua. Kirja puolustaa paikkaansa länsimaisessa sotakirjallisuudessa ja herättää tunteita vielä nykypäivän lukijassakin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis ensimmäiseen maailmansotaan ja länsirintamalle, jossa Saksa ja Ranska liittolaisineen käy asemasotaa. Taistelut pysyttelevät Ranskan kamaralla, jolloin sota ei ole saksalaisten kotinurkilla. Saksalainen kiväärikomppania noin 150 miestä taistelee mittavaa ja ylivoimaista vastustajaa vastaan. Keskeinen ja alati harveneva ryhmä käy veret seisauttavia taisteluita ja mies tappiot ovat melkoiset. Täydennyksenä saapuvat alokkaat ovat helppoa tykinruokaa ja viattomat hevoset juoksevat suolet pellolla mylvien tuskissaan.

Tarinen kertoja nuori Paul niminen kiväärimies, jonka nimi paljastuu oikeastaan vasta ensimmäisellä kotilomalla - käy äidin kanssa tunnepitoisia keskusteluja, eikä tämä ole omiaan nostattamaan nuoren miehen taistelutahtoa. Paul menettää tasaisella tahdilla tovereitaan ja huomaa pian olevansa yksin sodassa, jossa ei tunnu voittajia olevan. Lopullinen niitti tapahtuu kranaattikuopassa, johon syöksyy vihollismies hädissään ja pahaa avistamatta. Koska Paul joutuu miehen surmaamaan puukolla, äityy tapahtuma miehen mielessä suunnattomiin mittasuhteisiin. Hetki on paljon puhuva ja siinä käydään inhimillisten ja humaanien tunteiden dialogia sisimmän kanssa. Miksi nuori ihminen joutuu tappamaan toisen ja miksi he ehkä voisivat toisessa ajassa, tilanteessa  ja paikassa olla ystäviä? Vaikka pohjimmiltaan Paul on hyväsydäminen ihminen, niin katkeruus ja pettymys loihtivat hänestäkin esiin pienen kiusanhengen. Koska myös ja varsinkin tuolloin ilmeni sotaväessä simputusta, joutuivat useat tekemään "paskamaisen" aliupseerin käskystä mitä milloinkin(usein vailla järjen häivää).
Sota on raakaa ja julmaa - se kohtelee kaikkia epäreilusti. Lukijalle nousee mieleen kysymys voiko kukaan elää sodan jälkeen tasapainoista elämää? Ehkä näennäisesti, mutta kyllä se epäilemättä on arpensa jättänyt veteraanisukupolveen.

Seuraavassa edustava ja tunnepitoinen lainaus kirjasta;

"Aamu on harmaa; oli vielä kesä kun lähdimme rintamalle ja meitä oli sataviisikymmentä miestä. Nyt meitä palelee; on jo syksy, lehdet kahisevat, äänet ovat väsyneitä: >>yks - kaks - kolme - neljä.>> Ja kolmankymmenenkahden perästä ne vaikenevat. Ja vaikenemista kestää kauan ennen kuin päällikön ääni kysyy: >>Vieläkö ketään?>> odottaa ja sanoo sitten hiljaa: >>Ryhmiin...>> Mutta komento katkeaa ja mies saa vain sanotuksi: >>Toinen komppania>>, ja sitten vaivalloisesti: >>Toinen komppania - ilman tahtia mars!>>.
   Jono, lyhyt jono hoippuu ulos aamuhämärään.
   Kolmekymmentäkaksi miestä."   Sivu 108

Kirjailija kertoo tarinan varjolla lukijalleen useitakin syitä miksi kenenkään ei koskaan pitäisi sotia toisiaan vastaan, näin ollen kirja on pasifistinen. Teksti on teknisesti helppoa lukea, mutta henkisesti kirjan lukeminen saattaakin olla aivan toinen asia. Koska tekstissä ei käytetä juurikaan alatyylin kieltä ja se ei sisällä sen suuremmin armeijaslangia, voi kirjan lukea syvemmässä ymmärryksessä kuka tahansa. Länsirintamalta ei mitään uuutta ei ole lukemistoa herkkähermoiselle. Itse pidin kirjasta...  ja sotaa ihannoivalle lukijalle(jota itse en ole) - se on suorastaan oppikirja.

Eugene O'Neill - Pitkän päivän matka yöhön

Suomentanut: Juhani Siltanen

Sivumäärä: 273

Painos ja vuosi: 1.uudistettu painos - 1989

Ongelmalliset ihmissuhteet. Eugene O'Neill oli yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija. Hän syntyi New Yorkissa vuonna 1888 ja vei aikanaan dramaattisen realismin Euroopasta uudelle mantereelle. Henkilökohtaisessa elämässä O'Neill koki useita epäonnistuneita avioliittoja ja tuli tunnetuksi myös Charlie Chaplinin appiukkona. Hänen kirjojaan on suomennettu useita, mutta valitsin tämän Pitkän päivän matka yöhön, joka on ilmeisesti hänen pääteoksensa. Tämä näytelmä julkaistiin kirjailijan toivomuksesta vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen.

Näytelmä koostuu neljästä näytöksestä joiden tapahtuma paikkana toimii Tyronien perheen merenranta-asunto. Kaikki tapahtumat sisältyvät yhteen päivään, joka kieltämättä tuntuu pitkältä. Roolihahmoja on kaikkiaan viisi. Keskeisin on Herra James Tyrone, josta käytetään lähinnä nimitystä "Tyrone". Koska kaikilla perheenjäsenillä on ongelmia, niin luonnollisesti niitä on myös Herra Tyronella. Hän on parhaat päivänsä nähnyt nahjus ja kitupiikki, joka epäonnistui luodessaan näytteliän uraa. Vaikka hän on ehta saituri on hän silti melko viinaan menevä ja kaikesta päätellen varsin narsistinen. Käy ilmi että hänellä on myös jonkinlaisia herrakerhokytköksiä, joiden silmukoihin muut perheenjäsenet joutuvat likimain hirttymään. Tyronen vaimo Mary on elänyt parhaan elämänsä miehensä varjossa ja tässä samalla menettänyt hermonsa ja henkisen terveytensä. Ilmeisesti rouva on myös pahasti morfiinikoukussa ja ajautunut marttyyrin rooliin. Vanhempi poika James jr - alias Jamie on sen sijaan keskinkertainen runoilija ja siteeraaja, eikä hän ole saamattomuudessaan saanut mitään konkreettista aikaan. Herra Tyrone pitää Jamieta haitallisena heidän nuoremmalle pojalleen Edmundille. Edmund on henkisesti ehkä kaikista tasapainoisin perheenjäsen, mutta hänen alati rapistuva fyysinen tilansa alkaa vaikuttaa myös jaksamiseen. Pojalle uskotellaan että hänen hengitystieoireet ovat kiusallisia mutta melko harmittomia - siis täysin hoidettavissa. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että hän potee jo pitkälle edennyttä keuhkotuberkuloosia. Vaikka perheen asunto on idyllinen ja kauniilla paikalla, ei siinä asuvat ihmiset ole likimainkaan levollisia, saati onnellisia. Kaikki syyttävät toisiaan omasta kurjuudestaan, eikä tunnelin päässä näy valoa. Eikä talossa sompaileva sisäkkö Cathleen pysty juurikaan kuvioita raikastamaan. Vaikka hän yrittää olla Marylle hyvä kuuntelija, menee heidän kanssakäymisensä juopottelun puolelle.

Jostakin syystä itselleni tuli välittömästi mieleen Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema. Ilmapiiri on jotenkin pessimistinen ja kaikki tapahtuu niin fyysisesti kuin psyykkisesti hyvin ahtaassa tunnelmassa. Estradi pimenee ja hiljenee ja esirippu laskeutuu. Ehkäpä juuri toivon puute ja ohi mennyt elämä ovakin kirjassa mieleenpainuvimpia teemoja. Toiseksi - läheisyys ja rakkauskin voivat olla sairastuttavia asioita, jos ei ehdi hoitaa myös oman pään sisältöä. Pitkän päivän matka yöhön on viihdyttävä ja lukukelpoinen näytelmäkirja, jonka lukee parissa illassa.

Hannu Salama - Juhannustanssit

Kirjailija: Hannu Salama

Sivumäärä: 245

Painos ja vuosi: 9.painos - 1990

Reipasta meininkiä. Suomalaisessa kirjallisuudessa on oma ryhmänsä tarinan kertojia, jotka saavat aikaan kohua ja levottomuutta. Eräs näistä on kirjailija Hannu Salama joka tuli kuuluisaksi juuri tällä Juhannustanssit -kirjallaan. Juhannustanssit kärsi 60-luvulla sensuurista, koska tekstien tulkittiin kannustavan nuorisoa Jumalan pilkkaan ja löyhään seksuaaliseen moraaliin. Useat kirjailijat kuitenkin tukivat salamaa tässä oikeuteen asti edenneessä prosessissa - esimerkiksi Väinö Linna ja Mika Waltari näkivät asian enemmänkin taiteen kannalta. Kuitenkin kirjan varhaispainokset tuomittiin hävitettäväksi ja Salama itse sai kolme kuukautta ehdonalaista(hänet kuitenkin armahdettiin).

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tampereelle ja sen ympäristöön - juhannuksen aikaan joskus 60-luvun alussa. Kaupunkilaiset lähtevät viettämään juhannusta maaseudulle ja ottavat mukaansa naisia ja viinaa. Viinan huuruiset ja sekavat toilailut johtavat yhdestä asiasta toiseen - viina on siis viisasten juoma. Kirjan henkilöt eivät ole kovin viisaita, mutta mielestäni kuvastavat hyvin sodanjälkeistä sukupolvea ja orastavaa uudenlaista nuorisokulttuuria. Nuorison keskustelut ovat reteitä ja täynnä puhekielen sanastoa (slangia). Pojan kollit ovat valtaosin köyhällistöä ja kaikessa toiminnassa kalskahtaa rahvaan ääni, karkeus ja toisaalta nuoruuden rohkeus. Jonkin verran tarjotaan myös nuorison ja vanhemman polven ristiriitoja, jotka johtavat eittämättä hankaluuksiin. On myös totta, että Hiltusen saarnat loukkaavat kristillistä väestönosaa - varmasti vielä nykyisinkin. Toisaalta pitää muistaa että jokaisella suomalaisella on myös sanan vapaus. Juhannustansseissa kuvataan mielestäni oivallisesti myös silloisen sukupolven läpikäymää seksuaalisen vapautumisen aikaa, siis tuolloin ja hieman myöhemmin. Pitkälti nuoriso oli tuolloin kuten nykyäänkin turhautunutta ja pettynyttä. Lopussa tarina tarjoaa myös tragediaa, joka on yksitoikkoisen kirjan piristys.

Hannu Salama kirjoittaa Juhannustanseissa varsin raflaavasti ja kansan kielellä, joten ei ihme että se aikoinaan saavutti huimat mittasuhteet(Suomi oli erilainen). Toisaalta tämän kaltainen sensuuri jatkui vielä paljon myöhemminkin, ainakin siten etteivät useat kustannusyhtiöt uskaltaneet ottaa riskejä suoraltakädeltä arempiluontoisten aiheiden osalta.

Kirjailijalla on vasemmistolaistausta ja tämä on helppo huomata. Mielestäni kirja ei kuitenkaan ole suoranaisesti poliittinen, vaan pikemminkin ikäryhmän ja yhteiskuntaluokan elämää käsittelevä. Seksuaalisesta toiminnasta tuli mieleeni muutamia vuosia myöhemmin virinnyt kalifornialainen hippiliike, joka rantautui Suomeenkin joskus 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa.

Joskus kirjaa kohtaan tuntee tietynlaisia odotuksia. Tämä kirja ei yllättänyt, ei negatiivisesti eikä positiivisesti. Aika keskinkertainen ja aikansa elänyt suomalainen klassikko.