Suomentanut: Kai Kaila
Sivumäärä: 127
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1975
Voi voi tuota paljon parjattua lehdistöä. Kipakkasanaisena yhteiskuntakriitikkona Heinrich Böll seurasi aikaansa ja pyrki takertumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Ilmiselvästi Böll hallitsi satiirin ja sarkasmin kaltaisen huumorin ja tyylin, koska tämä toimittajahengessä kirjoitettu Katharina Blumin menetetty maine osuu pilkkaansa ja kovaa. Olen itsekin miettinyt nykymediaa ja sen luotettavuutta. Jos seuraa esimerkiksi lukuisia nimeltämainitsemattomia verkkojulkaisuja, niin juttujen taso ei päätä huimaa. Toisaalta lehdistön kannattaa kirjoittaa niin kauan kun yleisö lukee ja maksaa. Niin sanottu kohujuttu myy aina, niin tänään kuin tuolloin 70-luvulla.
Heti aluksi haluaisin kuitenkin kommentoida kirjan ulkoasua, joka on mielestäni harhaan johtava. Itse olisin ajatellut että kirja voisi olla jonkun suomalaisen naiskirjailijan draama tai rakkauskertomus.
Tarinassa nuori nainen joutuu rikosepäillyksi ja lehdistö otta homman huostaan ennen aikojansa. Katherine Blumista tehdään lehdistössä mustamaalaava kuva ja tällä mässäillään useissa liitteissä. Häntä epäillään rikollisen suojelemisesta ja muutenkin alhaisesta moraalista, hänen lainkuulijaisuutensa asetetaan epäilyksen alaiseksi. Samalla tapausta yritetään selvittää poliisin toimesta ja muutenkin saada juridisesti luotettava kuva. Yhteiskunta suhtautuu nuoren naisen tapaukseen hyvin asenteellisesti ja valtaosa onkin valmis ristiinnaulitsemaan suoriltaan - ilman suurempia selvityksiä. Tämän vuoksi nainen saa hyökkäyksiä myös tuntemattomiksi jääviltä tahoilta. Ennen tapausta Blum oli siis kuin kuka tahansa tuntematon henkilö, joka vain (käsittääkseni) sattumalta joutui epäilyttävään ja epäsuotuisaan tilanteeseen. Toisaalta tämä hullunmylly ajaa sitten Blumin todelliseen rikokseen, joka sävyttää jutun paradoksaaliseksi sekamelskaksi.
Kirjassa esiintyy paljon eri henkilöitä ja täytyy oikein ajatella ettei pakka mene sekaisin. Itse tekstikin on hyvin toimittaja henkistä, jossa luetellaan paljon aikoja ja paikkoja - siis hyvin dokumentaarista tekstiä. Ilmeisesti kirjan juoni onkin lainattu todellisesta elämästä, hieman karrikoiden ja värittäen. Mielestäni tarina on sekava ja jotenkin puuduttava, eikä siinä ole paljonkaan jäljellä varhaisen tuotannon ytimekkyydestä. Ilman riemastuttavia yksittäisiä hauskoja piikkejä olisikin lukukokemus ollut aika neutraali jos ei jopa hieman negatiivinenkin. Esimerkiksi Katharina Blumin kommentti poliisikuulusteluissa koskien kirkkoa ja Blumin ajankäyttöä on hauska;
"Joskus istuin myös kirkossa, en uskonnollisista syistä, vaan koska siellä on rauhallista, mutta viime aikoina naisia on alettu puhutella kirkoissakin eivätkä sitä tee vain maallikot." s. 45
 |
| Kuvassa Heinrich Böll (Otavan kirjaston Suojaverkko -kirjan kansiliepeessä) |
Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin ihan luettava ja opettavainen tarina siitä, että jos mediaväki tahtoo jonkun möyhentää - niin se tekee sen varmasti ja menestyksellä. Tietämättömästä lukjasta jopa tyylikkäästi. Jos vertaan näitä kahta lukemaani Böllin kirjaa, niin Aseveljet oli kaikin puolin parempi. Hyllystäni löytyy vielä Otavan kirjaston julkaisemat Suojaverkko ja Nainen ryhmäkuvassa, ehkäpä nämäkin vielä joskus (todennäköisesti) luen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti