John Galsworthy - Forsytein taru

Suomentanut: Tyyne Tuulio

Sivumäärä: 528+533 (1061)

Kustantaja: Tammi

Painos ja Vuosi: 11.painos - 1976

Suoraviivaista ja tehokasta kuin saksalainen jalkapallo. Galsworthy-kuukausi alkaa lähestyä loppua ja sain viimein selätettyä tämän kirjailijan pääteoksen Forsytein taru. Kirja sisältää tavallaan kirjasarjan, joka on kirjoitettu parinkymmenen vuoden aikana 1906-1922. Tarinalle on olemassa myös suora jatko-osa Nykyaikainen komedia, joka seuraa kolmannen sukupolven vaiheita vielä tätäkin myöhemmin. Forsytein taru on paksu kahden kirjan paketti (yli tuhat sivua), jossa riittää luettavaa ja pohtimistakin.

John Galsworthy on kirjoittanut oivallisen saagan ylemmän keskiluokan suvusta, joka kunnioittaa niitä samoja arvoja kuin muutkin "paremmat" ihmiset Englannissa vuosina 1880-1920. Täytynee muistaa että tämä ajanjakso käsittää buurisodan ja ensimmäisen maailmansodan, jotka laittoivat tavallisia arkipäivän arvoja uusiksi. Lisäksi ihmisten käyttöön tarjoitui paljon uusia teknisiä vempaimia, kuten esim. autot ja puhelin.

Forsytein suku - joka tässä yhteydessä käsittää muutaman perheen, kuitenkin tarinan kannalta lähinnä kaksi perhettä, eli Jolyon Forsyte nuoremman ja Soames Forsyten perheet. Vaikka kertomus aluksi keskittyy myös ns. ensimmäiseen polveen, eli Jolyon Forsyteen, James Forsyteen, Ann Forsyteen ja Timothy Forsyteen, ovat näiden roolit melko vähäiset. Koska Timothy elää yli satavuotiaaksi, niin hän luonnollisesti saa tilaa myös myöhemmässä vaiheessa.

Keskeisimmässä roolissa on Soamesin ja Irenen surullisiakin piirteitä omaava avioliitto, jossa mikään ei oikein natsaa kohdalleen. Koska yhteisön painostus on kovaa ja arvot ovat konservatiiviset - eikä lakikaan anna armoa, joutuu rouva Forsyte kärsimään miehisestä omistusoikeudesta vuosikaudet. Tässä onkin mielenkiintoista pohtia yhteisön ja yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien merkitystä. Toisaalta mikä on ihmisen vastareaktion merkitys ja rakentuuko hetken mielijohteesta syntynyt suhde degeneroituvaksi painajaismaiseksi noidankehäksi? Epäilemättä kirjailija kritisoi yhteisöllisiä ahtaita institituutioita ja tuolloisia (älyttömiäkin) lakeja, jotka palvelivat lähinnä rikkaita ja omistushaluisia miehiä.

Soames Forsyte ei ehkä edusta parhainta liikemiestyyppiä, mutta hänellä on rahan keräämisen taito. Mies on taiteen ihailija ja siksi hän sijoittakin rahansa taiteeseen. Vaikka taide on sinällään aika suhdanneherkkää, onnistuu hän elämään perityn rahan turvin lähinnä koroilla. Ilmeisesti Soames on luotettavan sorttinen mies ja tämä onkin ainoa hyvä puoli hänessä. Huonoja puolia on yllin kyllin. Hän on esimerkiksi vainoharhaisen mustasukkainen ja omistushaluinen, joka johtunee huonosta itsetunnosta ja hankalasta luonteesta. Ehkä hän on tavallaan kasvanut Jolyon nuoremman varjossa, ja tähän varjoon hän tulee syvemminkin vajoamaan kirjan edetessä.

Soamesin vaimo Irene Forsyte on professorin tytär ja lähtökohtaisesti varaton. Heidän välillään ei ole mielekästä puhua missään vaiheessa rakkaussuhteesta ja tämä käy lukijalle pian selväksi. Juopa pariskunnan välillä kasvaa suhteettomaksi erinäisten tapahtumien myötä, eikä rakkaudeton vaimo pysty olemaan avioliitossaan luotettava. On vaikea sanoa kuinka paljon itseinhoa nainen potee uskottomuudestaan, mutta luulen että hän on lähinnä sinut asian kanssa. Ihminen ei voi mitään tunteilleen.

Jolyon Forsyte nuorempi on taiteilija ja osaa siis ajatella asioita paljon luovemmin. Näin ollen hän onkin ymmärtäväinen rakkausasioissa ja pitää Soamesia lähinnä tyrannina. Akvarellimaalailun lomassa myös Jolyon onnistuu hämmentämään soppaa ja onkin yksi keskeisiä hahmoja kirjassa.

Sekä Soames että Irene onnistuu lisäämään sukua tahoillaan ja tästä kehittyykin mielenkiintoinen ja eteenpäin suuntautuva juoniverkko. Kohtaavatko Irenen poika Jon ja Soamesin tytär Fleur toisensa ja jos kohtaa niin mitä siitä seuraa? Yllättävää ja rienaava on se että Jon muistuttaa ehkä enemmän Soamesia kuin Ireneä ja Fleur enemmän Ireneä kuin Soamesia. Yhtä kaikki tämä lienee ainoa huumorinkukka jonka itse kirjasta bongasin, joten itse en pitänyt kirjaa "hauskana".

Jollakin tasolla kirjailija Galsworthy paljastaa olevansa enemmän liberaalien arvojen kannattaja, vaikkakin hän syöksee onnettomiin seurauksiin myös vapaa-ajattelijat. Onkin vaikea sanoa kumpi on enemmän lopulta vahvoilla, moderni vai perinteinen ajattelu. Jos vertaan Forsytein tarua aiemmin lukemiini Galsworthy-kirjoihin, on tämä jotenkin kliinisesti kirjoitettu. Kirjassa on jotain samaa kuin Thomas Mannin Buddenbrookeissa. Esimerkiksi varallisuuden merkitys on keskeisessä asemassa ja peritty raha on tärkeää. Toisaalta samanlaista kuolemalla herkuttelua kuten Buddenbrookeissa ei kirjassa esiinny, sen sijaan kuolema vierailee vihjailevasti ja koreilevasti. Kun tutkii Forsyteja ja Buddenbrookeja, huomaa pian että kummassakin suvussa ihmiset ovat oman itsensä karikatyyrejä.

Ilmeisesti kirjilija on tarkoittanut Forsyteilla yleisemminkin tiettyä englantilaista yhteiskuntaluokkaa, eli pyrkyrimäistä ylempää keskiluokkaa. Vaikka kirja on kokolailla saippuaoopperaa, on siinä silti oivallista ihmissuhdesatiiria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tarinan tekstiasu ei ole häiritsevän koukeroista, joten lukeminen on joutuisaa ja sujuvaa. Pitkä mutta kannattava lukusavotta.

John Galsworthy - Omenapuu

 

Suomentanut: V. A. Koskenniemi ja Vieno Koskenniemi 

Sivumäärä: 112 

Kustantaja: WSOY 

Painos ja vuosi: 7.painos - 1963

Omenapuun juuret viihtyvät mullassa. Ennen siirtymistä Forsytein tarun kimppuun, päätin vielä lukaista tämän hyllystäni löytyvän Omenapuu-kirjan. Löysin sen kierrätyksen hyllystä 0,20€ ja se on kirjaston poistokirjoja. Englanninkielinen alkuperäisteos The apple tree on julkaistu vuonna 1916 ja on näin ollen luomiskauden keskivaiheen tuotantoa.

Tarina käynnistyy kun Frank Ashurst matkustaa vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää nummille. Rouva Ashurst harrastaa maalaamista, joten herralle jää aikaa vaipua omiin ajatuksiinsa ja niinpä hän matkaa muistoissaan yli kolmenkymmenen vuoden taakse - aikaan jolloin nuori opiskelija kohtaa elämänsä rakkauden. Tuolloin Frank oli ystävänsä kanssa samoilla nummilla ja kohtasi sattuman sanelemana nuoren kauniin Meganin, joka edusti täysin eriä yhteiskuntaluokkaa kuin hän itse oli. Kuitenkin mikään asia ei mene niin kuin odottaa toivoisi, vaan tämänkin kauniin ja puhtoisen asian onnistuu toinen omituinen sattuma pilaamaan.

Frank joutuu muistojensa kauttaa ehkäpä uudelleen miettimään valintojaan, jotka teki tuolloin - nuorena ja kokemattomana pojan kollina. Muistoissa Megan saa aavemaisen ja epätodellisen olomuodon, ikään kuin toistuvina hetken lamauttavina näkyinä. Hänessä oli satumaista ja luonnollista kauneutta, joka ei kaivannut teennäisiä ehostuksia. Aikoinaa Frank ei ollut kovinkaan hengellinen ihminen ja niinpä hän joutuu näitäkin asioita oman rakkauden pohdinnan ohella käymään lävitse. Mitä rakkaus on ja onko se sitä miksi sitä voisi luulla? Ehkäpä Jumala ja uskonto on vain pelottelun välineitä, eikä siihen kannata uskoa pelkästään tavan vuoksi. 

Omenapuussa John Galsworthy onnistuu osoittamaan lukijalle, kuinka pienillä teoilla voi olla suuret vaikutukset. Kuinka hetken onni voi nopeasti kääntyä iäisyyteen johtavaksi onnettomuudeksi. Tässäkin kirjassa on keskeisessä asemassa luonnon ja hetken kauneuden kuvaus, kuinka sillä on lähes ajan pysäyttävä vaikutus. Silti tarinan päähenkilö Frank Ashurst yrittää kaikin keinoin rationalisoida tunteitaan, ikään kuin vähätellä omien valintojensa vaikutuksia muihin ihmisiin ja ympäristöön.

Tarinan kulkiessa eteenpäin kirjailijan luoma surullinen ja menneisyyteen haikaileva tunnelma korostuu ja on loppuvaiheessa jopa hieman melodramaattinen. Vaikka kirja onkin vain novelli, niin myönnettäköön että painoarvoltaan se on romaanin luokkaa. Käännöstyö on onnistunutta, jos arvata sopii ja lukeminen on kautta linjan helppoa ja viihdyttävää. Ehtiikö tarina löytää ratkaisunsa ennen kuin Frankin vaimo Stella saa maalauksensa valmiiksi? Tämä kannattaa lukea ensimmäisenä Galsworthy-kirjana, koska sen jälkeen tarttuu toiseen jos kolmanteenkin. Hyvä kirja.

John Galsworthy - Herraskartano

Suomentanut: Eino Kaila

Sivumäärä: 381

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1936

Liekö kyseessä pendycitis, tuo kaiken rappeuttava sairaus. Päätin seuraavaksi tarttua hyllystäni löytyvään Herraskartanoon (1907), joka on niin ikään kirjailijan alkupään tuotantoa. Kirja on jotain Otavan nobelsarjaa 30-luvulta ja täytyy myöntää että on edustavassa kunnossa, eli toisin sanoen huolellista sidonta ja painotyötä. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat arviolta 1890-luvulle ja koskettelevat Pendycen perheen vaiheita. Vanhempi isäntä on maalaissäätyläinen herrasmies ja hänen vaimonsa jo harmaat hapset saanut matruuna. Elämä olisikin melko staattista herraskaiselämää ellei vanhin poika George alkaisi tuottaa päänvaivaa vanhemmalle polvelle. Poika alkaa nimittäin seurustella varatun ladyn kanssa, joka on kaiken lisäksi "tärkeän miehen " rouva. Lisäksi hän tuntuu menettävän muutenkin otteensa elämään, eikä vähiten siksi että on häviämässä rahansa ja hevosensa uhkapeleihin. Tämä kaikki alkaa kuormittaa myös vanhan parin avioliittoa ja saa rouvan muuttamaan lähemmäksi poikaansa, jonka isä tuntuu hylkäävän. Jos herra Pendycen suhtautuminen poikaan on jääräpäinen ja asenteiltaan luutunut, on hänen vaimonsa tunteissa jotain hieman oidipaalistakin.

Pendycen perheen ympärillä hyörii myös kaikenlaisia hännysteliöitä ja siipeilijöitä, jotka oivaltavat rakoilevat kulissit. Mielenkiintoinen ja jopa koominen yksityiskohta on perheen vanha ja surullinen John-koira joka tuntuu olevan alati vanhan herran jaloissa ja tulee usein tallotuksi ja potkituksi. Galsworthy kuvailee koiraa niin runsassanaisesti, että eläin saa lähes ihmismäiset piirteet ja eräänlaisen ilmapuntarin roolin. 

Nuori George touhuilee omiaan kylmän viileästi, eikä vaivaudu juurikaan äidin surua sympatisoimaan. Sen sijaan hän käyttäytyy passiivisen itsetuhoisasti ja ei ole ilmeisesti töistäkään kiinnostunut. Päin vastoin - nuori mies kuuluu eräänlaiseen herrasklubiin, jonka tapoihin kuuluu jouten olo ja kaikenlaisen pyrkyrimäisyyden vastustaminen.

Tässäkin kirjassa John Galsworthy käsittelee teemallisesti nousevaa liberalismia ja individualismia, joka erityisesti tuolloin koettiin uhkaksi yhteiskunnalle. Lisäksi kulissien säilyttämisen merkitys ja kaiken järkeistäminen tuntuu olevan herraskartanossa ykkösprinsiippejä. Pystyykö konservatiivinen aatemaailma selättämään modernin elämän mukanaan tuoman degeneraation? Positiivinen asia on se, että kirjailija itse pysyttelee poissa moralistin roolista, jolloin lukijalle jää tilaa etsiä itselleen mielekäs puoli.

Herraskartano on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä kirja. Löysin siitä paljon samaa kuin Punaisesta huvilasta. Mielestäni kirja ei kuitenkaan ole niin hätäisesti kirjoitetun oloinen kuin tuo edellinen lukemani, joten odotettavissa on alati parempia Galsworthy-kirjoja. Oivallinen ja helppolukuinen tarina.

John Galsworthy - Punainen huvila

Suomentanut: Aune Brotherus

Sivumäärä: 216

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1942

Taiteilijat ovat renttuja. John Galsworthy oli englantilainen kirjailija, joka sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1932. Aloitin tämän Galsworthy-kuukauden tällä Punainen huvila pienoisromaanilla, joka on kirjailijan ensimmäisiä kirjoja vuodelta 1900. Hän kirjoitti aluksi pseudonyymillä John Sinjohn, jolla nimimerkillä alun perin myös tämä Punainen huvila on julkaistu. Galsworthy oli hyvin tuottelias kirjailija ja hänen kirjojaan on suomennettu ainakin kymmenen, ellei jopa enemmänkin.

Punaisella huvilalla tapahtuu kaikenlaista. Siellä kohtaavat säätyläiset toisiaan ja eksyypä sinne joskus taiteilijakin. Juuri tällainen viimemainittu on myös herra Harz, joka on lupaava - tosin köyhä taidemaalari. Herrasmiesten keskusteluissa kohtaavat vanha konservatiivinen maailma ja nuori liberaalimaailma. Herz puolusteelee anarkistiseltakin vivahtavia mielipiteitään oivallisin sanakääntein, kun taas jäykät rikkaan suvun herrasmiehet takertelevat hieman omissa luutuneissa perusteluissaan. Rikkaus on jo sinällään hyve ja taide on joutenoloa, lähinnä tyjäntoimitusta ja haaveilua. Mutta kuten usein käy tuppaavat naiset rakastumaan renttuihin ja niinpä rikkaan talon tyttö Christian (luulin ensin pojaksi) rakastuu taidemaalari Herziin. Koituuko suhde tuhoisaksi, vai avautuuko siitä vuosisadan rakkaustarina?

John Gasworthyn teksti on intensiivistä ja estetiikkaan pyrkivää, jolloin jopa rumakin puhkeaa kukkaansa. Tarinassa aistii vahvoja kuvia ja tuoksuja, joissa hetket venyvät pitkiksi - eikä lukijakaan tahdo näistä hetkistä pois kiirehtiä. Kirjailija on selkeästi kasvanut luokkayhteiskunnassa, jossa arvot määräävät usein kohtalon. Niinpä näistä aineksista sukeutuu tämänkin tarinan keskeiset teemat. Ehkäpä hieman keskimääräistä enemmän Galsworthy ehtii ihailemaan ympäröivää luontoa, kuten esim. Grazia Deledda kirjoissaan. Vaikka en ole romanttisten kirjojen suurkuluttaja, on tässä kirjassa niin paljon kantaaottavaa ja syvemmältä tonkivaa tekstiä, ettei tästä voi olla pitämättä. Lukukelpoinen kirja.