Aleksander Solzenitsyn - Ivan Denisovitsin päivä

Suomentanut: Markku Lahtela

Sivumäärä: 240

Painos ja vuosi: 3.painos - 1972

Gulakista kajahtaa. Aleksander Solzenitsyn tunnetaan parhaiten kirjastaan Vankileirien saaristo, mutta hänellä on myös muuta noteerattavaa tuotantoa. Päätin lukea Ivan Denisovitsin päivän lämmittelyksi pian tulevaa Gulag-saaristolaisrupeamaa silmälläpitäen, tästähän on hiljattain ilmestynyt uusi (tarkastettu)painos. Solzenitsyn on palkittu nobelin kirjallisuuspalkinnolla, jota hän ei kuitenkaan koskaan noutanut.

Ivan Denisovitsin päivä sisältää kolme pienoisromaania. Kirjan nimikkotarinan lisäksi se sisältää novellit, Tapahtui asemalla ja Matrjonan talo.

Ivan Denisovitsin päivä kuvaa karua arkea vankileirillä, jossa yksikään päivä ei ole itsestään selvyys. Kirjassa on purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja siten myös neuvostosysteemin arvostelua. Päähenkilö Suhov toimii yhtenä rattaana systeemissä, jonka itse isä aurinkoinen loi poliittisten toisinajattelioiden tallettamiseksi. Suhov ikävöi takaisin kotiin ja haaveilee uudesta urasta ja helpommasta elämästä vapautumisen jälkeen. Varsin laadukasta ja kuvailevaa kerrontaa on monella sektorilla esimerkiksi ruokien, kuten vellien ja erilaisten soppien osalta. Kurjan pienet leipäannokset, tupakka surkeaa, mutta pieninä iloina parhaasta päästä. Varusteista ja niiden puutteista saa niinikään antoisaa kuvausta, jälkineet ja kintaat yms.
Ihmisten kohtelu on keskeisiä teemoja ja ei jätä suuresti sijaa arvailuille, uskottavaa ja dokumentoivaa. Tauti korjaa miehiä töistä sairastuvalle, jos edes sinne ehtivät tai pääsevät. Ihminen prässätään paineen avulla orjatyöläisen rooliin, tästä tulee osa ihmistä itseään - usko ettei muuta vaihtoehtoa enään ole. Kuri on kovaa ja ankara hierarkia tekee oloista lähes sietämättömät.
Luulen ettei ole sattumaa, että eräs vangeista on palveluksesta "vapautettu" kapteeni - liekö viittaus kirjailijaan itseensä. Kertomus on tarkoitusperiltään paljastava ajankuvaus Neuvostoliitosta, paljon ennen rautaesiripun murtumista.

Tapahtui asemalla on kertomus linjojen takana työskentelevästä luutnantista, jonka ura on tyssännyt rautateiden solmukohdan sotilaskomendantin apulaiseksi. Luutnantti Zotov kokee häpeää siitä, että hänen ystävänsä ovat palvelemassa etulinjassa ja hän on jäänyt merkitykseltään vähäisempiin tehtäviin. Käy ilmi että hän kokee suunnattomia kiusauksia rakkaudenrintamalla, ja vaivoin pysyy kasassa naisasioiden kanssa.
Mielestäni tarina kertoo sotilaallisen julkisivun takana vellovista inhimillisistä tunteista, rakkaudesta, peloista ja häpeästä. Pohjimmiltaan Zotov on humaani ja reilu mies, ehkäpä jopa liian "pehmeä" upseeriksi.

Matrjonan talo on kertomus platonisesta rakkaudesta ja ylistyksestä äiti maata ja sen tavallisia asukkaita kohtaan. Mies saapuu seudulle ja asettuu asumaan Matrjonan taloon, matalaan majaan joka ei lupaa liikoja. Tarinassa mies kiintyy samassa talossa asuvaan vanhempaan naiseen ja suhde saavuttaa jonkinlaisen intiimin tason, ei kuitenkaan koskaan kiihkeätä rakkautta. Surullinen ja alakuloinen tunnelma on läsnä kautta linjan, eikä loppukaan ole onnellisimmasta päästä. Kerronta tapahtuu minä muodossa ja ehkä osin tästäkin syystä menee hieman kiharaisemmaksi ja hidaslukuisemmaksi. Mielestäni näistä kolmesta tylsin novelli, eikä jotenkin päässyt missään vaiheessa luomaan "rullavaa" tunnelmaa.

Solzenytsin onnistuu kuvaamaan melko vähäsanaisesti ja onnistuneesti tarinoiden ihmisiä, antamaan niille lihan ja sielun. Vaikka allekirjoittanutta lukijaa on aina peloteltu itäblokin kirjailijoiden raskaasta kirjoitustyylistä ja polveilevista teksteistä, ei se ainakaan kyseisessä kirjassa noussut esteeksi - ei edes haasteeksi. Ehkä kirja on tavallaan aikansa elänyt, koska paljastusten merkitys on vähäinen, tai oikeastaan olematon.
Aiheiden rankkuudesta huolimatta Solzenitsyn voisi olla hyvinkin ensimmäinen neuvostokirjailija valinta edisyvälle lukijalle.

Mika Waltari - Suuri illusioni

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 263

Painos ja vuosi: 17.painos - 1995

Hulinaa Helsingissä kieltolain aikaan. Mika Waltarin esikoisromaani Suuri illusioni ilmestyi vuonna 1928. Kirja on Waltarin sanojen mukaan syntynyt Pariisissa, minne sattuvasti tarina myös proosan siivin kuljettaa. Kirjailija itse ei näe tuotostaan kovin positiivisessa valossa(1968) ja vaivautuupa sitä esipuheessa jopa parjaamaankin.

Kirja kertoo oivallisen kertomuksen nuoresta toimittajasta ja hänen lähipiiristään. Maisteri Hellas, Caritas, pikkuveli ja moni muu. Näitä ystäviä vilisee viinanhuuruisessa Helsingissä, sitten toki myös unelmien Pariisissa. Vaikka keskeinen sanoma lienee (rakkauden)unelmien murskaantuminen - ei se ole ylitsepääsemätöntä, pikemminkin "nuoruuden juttu".

Jos Suuri illusioni olisi juoma, niin se olisi ehdottomasti shampanja. Sanat putoilevat keveinä ja kuvauksessa välittyy elämän kevät kaikkine aisteineen. Mielestäni 1.persoonassa kirjoittaminen(Waltarille tyypillistä) toimii itsessään jo tehokeinona, ja antaa syvyyttä tuunnepuolen kuvauksiin.

Jotenkin kirjaa ei kuitenkaan voi täysin vakavissaan lukea. Koska rakkauden kokemista kuvataan karrikoidulla tasolla, kääntyy se kovastikin naivistiseen suuntaan. Kuninka kokemattomuudesta voi kertoa vakuuttavasti, jos se kerrotaan "kokeneesti".

Tarina tuntuu lähes taukoamatta ihoa myöten ja jotenkin tulee vaikutelma sarjakuvasta, ja näin ollen ei ole vaikeaa suggestoida itseään kerronnan pyörteisiin. Tokihan piiri on elitistinen ja läpeensä parempaa väkeä, mutta tämä ainakin itselleni luo vain tiettyä (outoa)lämpöä ja uskottavuutta.

Kirjan kieli on vanhaa ja aikansa elänyttä ja vilisee hienoja sanoja kuten koketeeraaminen jne... silti kirja on huomattavan helppolukuinen laadukas ajan kuvaus ihmisistä, tapahtumista ja paikoista.

"Me olimme molemmat kauniita. Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa".

Usko ei korvaa tietoa.. mutta sillä voi kaataa vuoria.

Henning Mankell - Tanssinopettajan paluu

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 464

Painos ja vuosi: 1.painos - 2002

Henning Mankellin Tanssiopettajan paluu on vuosituhannen vaihteessa kirjoitettu rikosromaani. Kirjan päähenkilö Boråsilainen rikospoliisi Stefan Lindman saa kuulla sairastavansa syöpää ja alkaa elää elämänsä loppuaikaa kuin viimeistä päivää. Stefanista kuoriutuu vätysmäinen ja surkaileva "vanhempi setä", jonka ihmissuhdetaidot ajautuvat raivostuttavalle tasolle. Päähenkilön persoona ja tyyli seuraa jo tutuksi tullutta Mankelmaista kerrontaa, jossa sankari yli-inhimillisatetään ja tehdään liiankin heikoksi. Sekopäisessä melankolisuudessaan alkaa päässä pyöriä jopa itsetuhoisiakin ajatuksia. Stefanissa on paljon Wallanderista tutuksi tullutta oman terveyden seurantaa ja itsensä kuuntelemista, ja muutenkin hysteeristä kriisinkokemista.

Kun Stefan kuitenkin malttaa keskittyä olennaiseen, ilmenee ettei hänen järjenjuoksunsa sentään ihan varikolla ole, ja hän pystyy parempaan kuin terveet pohjoisen kolleegansa. Tuntuu että hän on jopa ahkerampi sairaslomalainen kuin duunari.

Kirjan jännitys ei kuitenkaan missään vaiheessa kohoa samalle tasolle kuin esimerkiksi Kennedyn aivoissa, joka on myöhäisempää ja ehkäpä kypsempää tuotantoa. Kirja on kehittynyt ja kirjoitettu ensimmäisen Wallander-sarjan vanaveteen, ja sitä ei voi olla huomaamatta.

Taas kerran Mankell sortuu saarnaavaan ja subjektiiviseen tyyliin käsitellessään pahuutta. Toisaalta hän kyllä käsittelee ilmeisesti myös omaa pahuuttaan Stefanin isän kautta - isän joka paljastuu joksikin muuksi kuin oli oletettu. Muutenkin lapsuudesta nousee traumaattisia hetkiä, ihan kuin Stefan olisi kokenut jonkinlaisen ikäkriisin(sairauden lisäksi).

Kirja ennakoi oivallisesti Euroopassa pikkuhiljaa nousussa olleita nationalistisia ja oikeistopopulistisia virtauksia, ja aiheesta saadaan mukava aasinsilta diktatuurien aikaan. Ihmisen pohjaton kostonhimo lyö lävitse puolin jos toisin, jättämättä Stefania itseäkään kylmäksi.

Kirjan informatiivinen osuus jää laihaksi ja väkisin herää ajatus - onko kirjailijan laiskuus syy huonosti tehtyyn tausta työhön? Tarina on kaikinpuolin mielenkiintoinen, mutta esim. tiettyjä poliittisia koukeroita on kuvailtu varsin vaisusti. Pelkääkö kirjailija kirjoittaa provokatiivista teosta aiheesta, joka tunnetaan vain pinnallisesti ja vähän pintojen alta. Miksi hyvää tarkoittava ihminen haluaa päästää kostonhimoisen murhamiehen haistelemaan vapauden tuulia?

Aiheesta olisi saanut ruodittua muunmuassa rikollisuuden ja politiikan välisiä rajoja, missä vaiheessa ajatukset ja teot muuttuvat yksiselitteisen rikollisiksi? Rasistiset järjestöt ovat jo sinällään moraalisesti arveluttavia, ja teot tekevät niistä myös juridisesti sellaisia. Mielestäni kirjailijan luomat käänteet olivat monin paikoin valmiiksipureskeltuja, täten myös juoni oli pitkälti ennalta arvattavissa.

Ehdottomasti kirjan parasta antia on seikkaperäiset ympäristön kuvaukset ja mielekkäästi etenevä juoni, joten varsinaista paikallaan polkemisen tuntua kirjassa ei esiinny. Mankelilla on myös taito kaivaa ihmisistä esiin kuvaavia heikkouksia ja tapoja, jotka ovat pitkälti uskottavia. Lisäksi ihmiset ovat usein luonnostaan pessimistejä, joka on omien käsitysteni mukaan lähempänä realismia.

Kirja on lukemisen arvoinen, ei kuitenkaan yllä Mankellin parhaimpien tasolle.

Henry Miller - Kravun kääntöpiiri

Suomentanut: Pentti Saarikoski

Sivumäärä: 356 (sis. kirjeitä)

Painos ja vuosi: 9. painos - 1999

Ensimmäiset kommentit sain lapseltani joka katseli kirjan sisäkannessa olevaa miehen kuvaa, kuulin toteamuksen että lapinpappahan se on(naurahdus).

Henry Millerin Kravun kääntöpiiri on ajaton teos, toisaalta myös aikaansa edellä. Kirja on oikeastaan aika rockhenkinen, vaikka ilmiötä sinällään ei tuolloin ollut vielä olemassa. Live fast and die young. Teos ei ole hirveän positiivisesti puhutteleva humanistisessa mielessä. Toisaalta ihmisten kuvaaminen on realistista, kuvauksellista, symboolista ja rikasta, ajottain jopa ilotulituksenomaista ja ryöpsähtelevää. Kirjoittajan elämä on aaltoilevaa, myrskystä suvantovaiheisiin ja päin vastoin. Kirja kertoo Henry Millerin Pariisin vuosista, epäilemättä lukuisat kuvaukset ystävistä ja tapahtumista on valtaosin tosia.

Kiinitin huomiota useisiin seikkoihin jotka tavallaan rikkoivat aikansa tabuja. Kohtaukset joissa kuvataan akteja ja kaikenlaisia seksuaalisia kähmintätilanteita, on kirjoitettu hyvin "epäsiveellisesti", mutta toisaalta kansantajuisesti. Eipä sinällään rajuista tilanteista saa kauniita, vaikka niitä kuinka sanoin koristelisi. Uskon että tavoite on ollut myös ravisuttaa turvallisia ja puritaanisia asenteita, ja mielestäni tässä myös onnistuttiin ja yhä onnistutaan.

Vaikka ihmisiä kuvaillaan monisanaisesti ja värikkäästikin, ovat ihmiset sinällään kirjoittajan mielestä valtaosin onnettomia ja kuivia - jopa tylsiä. Lähes kokoaika taistelu leivästä on ankaraa, mutta aina riittää aikaa ja rahkeita prostituoitujen pakeille. Naiset kuvataan lähinnä lihallisuuden kautta, ja jotenkin persoonallinen syvyys jää avoimeksi, toisaalta tämä antaa tietysti lukijalle mahdollisuudet mielikuvituksen käyttöön. Sen sijaan kaverit(miehet) kuvataan paljon seikkaperäisemmin ja heidän motivaatiota onnistutaan ruotimaan antoisasti.

Yksilön vapaus on kirjassa ensisijalla, tosin tämä kääntyy jossain vaiheessa itsekyyden puolelle. Vaikka miltei kaikki tuntuu jotenkin raskastempoiselta, on elämä kirjassa melko viihtyisää - oikeastaan uskonpa että pitkälti tämänpäivän pystyvän sinkkumiehen elämää, sopivasti karrikoituna. 

Kirja on klassikkokirja joka kannattaa lukea, paitsi jos olet rajoittunut ja herkkäsieluinen. Omassa hyllyssäni kirja(rakkaan aviovaimoni löytöjä) on viihtynyt vuosia ja nyt sen ehdin lukemaan. Vitsikkäästi sanoisin että 69 pistettä.

Torgny Lindgren - Pylssy

Suomentanut: Liisa Ryömä

Sivumäärä: 239

Painos ja vuosi: 1 painos. 2003

Torgny Lindgrenin Pylssy edustaa ruotsalaista nykykaunokirjallisuutta, vastapainona päällekäyvälle dekkarikirjallisuudelle. Kirja on tarinanomaista kerrontaa, koskien pohjoisruotsalaista ruokakulttuuria. Yksi voimakas nimittäjä tässä on Pylssy, jokin epämääräinen ruokalaji jolla on pitkät perinteet pohjoiskalotissa. Pylssyä on ilmiselvästi lukuisaa eri sorttia, yleensä kuitenkin sekaan on ujutettu erinlaisia "heikompilaatuisia" eläinkunnan tuotteita. Itsekin kohtalaisen hyvin tornionlaakson perinteitä tuntevana tiedän, että ruoka on keskeisessä osassa kotiseutukulttuuria. Meillähän on myös oma Pylssy nuuskakairassa(pylsymakkara). Siihen kuuluu muunmuassa ohrasuurimoita ja verta, lisäksi myös(sijainnista riippuen) pakolliset sisälmykset - ennenmuinoin jopa rapamaha.

Yhtäkaikki tarina käynnistyy omituisesta miehestä joka kirjoittaa perättömiä juttuja, ikäänkuin ne olisivat tosia, tai ainakin alkavat sellaisina elää pitkän ajan kuluessa. Kirjailija pohtii hetkittäin syvällisestikin totuuden luonnetta, yltäen jopa filosofisiin pohdintoihin. On merkittävää että tarina elää omaa elämäänsä, käsikädessä totuus ja usko. Tästä annetaan oivallinen vihjaus kohdassa, jossa opettaja kutoo totuutta uskon kanssa taitavasti yhteen harjoittelemalla virttä harmoonilla. Hän käy vuoropuhelua ihmisen ja jumalan kanssa konkreettisesti, keskustelemalla ja samalla veisaamalla.

Kirjassa totuus on elävä käsite, mikä kulloinkin on missäkin totuus ja onko se lopulta merkityksellistä. Hetkittäin kirjan kronologia kulkee haasteellisesti, ja kerronnan limitteisyys luo vaikeusastetta lukemiseen.

Eräs kirjan huomattavista tekijöistä on seikkaperäinen tuberkulkoosin kuvaaminen, ja tämä lähinnä maalaisen näkökulmasta. Selvästi kirja on kirjoitettu älyllisessä hengessä, mutta paasaava kirjoitussävy käy ajottain jopa rasittavaksi - tulee mieleen keskinkertainen maalaus kultakehyksissä. Jotenkin kirjan maalaisuus ja syvällisyys lyö yhteen tarpeettoman kovasti, aiheuttaen "hämmennystä" allekirjoittaneessa lukijassa.

Kuitenkin kirja on lämmin henkinen ja hyväntahtoinen, se jättää lukijalle sopivasti arvailtavaa ja purtavaa. Henkilöt ovat uskottavia ja tavallaan vahvoja, ja niistä huokuu pohjoisruotsalashenkisyyttä. Mielestäni kirjailija on onnistunut myös komedisemmissa käänteissä, jotka kirvoittavat muutamat naurahduksetkin. Taidanpa lukea joskus toisenkin Lindgrenin kirjan.