Suomentanut: Elli-Kaija Köngäs
Sivumäärä: 85
Kustantaja: Kirjayhtymä
Painos ja vuosi: - 1962
Reittä myöten abstraktion suossa. Italialainen runous ei ole oikein tuttua itselleni, kuten ei varmaankaan monelle muullekaan suomalaiselle (miehelle). Salvatore Quasimodo (sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1959) oli yksi keskeisimpiä hermeettisen runouden edustajia, joita oli myös Guiseppe Ungaretti ja Eugenio Montale. Näistä jälkimmäinen sai niin ikään Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1975.
Quasimodon runollinen tuotanto on melko suppea ja aika vaikea selkoinen. Hänen tuotantonsa jaetaan kahteen osaan, ennen sotaa ilmestyneeseen ja sen jälkeiseen. Päälimmäisinä teemoina ainakin itse havaitsin kuoleman ja vanhat tarustot. Sisällön osalta jäi kokemus melko laihaksi, koska ainakin nämä runot olivat varsin "kryptisiä" ja monimutkaisia ymmärtää. Mietin että mahtaako tämän laatuinen runous avautua vain alkuperäiskielellä, koska aika töksähtäviä ja kulmikkaita olivat valtaosin ainakin nämä "värssyt". Lähinnä aiemmista lukemistani tuli Odysseas Elytis mieleen.
Koska tämäkin tuohon Nobel-urakkaan sisältyi, niin piti sitkutella lävitse. Jotenkin kolisi kuin tyhjään ämpäriin, ei paljon löydy sanottavaa. Ja äkkiä on ilta oli ainoa suomennettu Quasimodo mitä löysin, tämäkin oli kirjaston varastossa. Ehkäpä koitan vältellä näitä italialaisia runoilijoita vastaisuudessakin.
Koska tämäkin tuohon Nobel-urakkaan sisältyi, niin piti sitkutella lävitse. Jotenkin kolisi kuin tyhjään ämpäriin, ei paljon löydy sanottavaa. Ja äkkiä on ilta oli ainoa suomennettu Quasimodo mitä löysin, tämäkin oli kirjaston varastossa. Ehkäpä koitan vältellä näitä italialaisia runoilijoita vastaisuudessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti