August Strindberg - Mustat liput

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 285

Kustantaja: Gummerus

Painos ja vuosi: 2.painos - 2006

Aidosti ja oikeasti erilainen kirja. August Strindberg (1849-1912) oli ruotsalainen kirjailija ja taidemaalari, joka oli ehkäpä yksi kuuluisimmista uudenajan ruotsalaiskirjailijoista maailmalla. Hän oli länsimaalaisittain toisinajattelija, niin yhteiskunnallisesti, taiteellisesti kuin poliittisestikin. Aatemaailmaltaan Strindberg oli lähinnä anarkisti ja sosialisti. Vaikka hän ei ollut mitenkään poikkeuksellisen pitkäikäinen, ehti hän luoda taidetta aika monipuolisesti. Olen törmännyt useissa lukemissani kirjoissa mainintaan Strinbergistä, siis muissakin kuin ruotsalaisissa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän luomisvaiheen loppukauden romaanin Mustat liput.

"Luin Mustien lippujen oikovedoksia... Aloin pelätä että tämän kirjan julkaiseminen on rikollista ja että se pitäisi vetää takaisin.. Kauhea kirja se on!"

- August Strinberg

Kirjan tarina alkaa professori Stenkålin kummituspäivällisiltä, jossa nautitaan yleellisesti kymmenen ruokalaijia kaikilla mausteilla. Kaupungin kerma on saapunut juoruilemaan ja panettelemaan juhlille lähinnä toisiaan, mutta myös muita. Strindberg ei säästelee lukijaa pistävältä lähinnä taiteilijaporvareita kyräilevältä ja nälvivältä tekstiltään, jossa ei jätetä varaa epäselvyyksiin. Tarinan edetessä keskittyy kertomus herra Zachrikseen, joka on piinannut lähes kaikkia kanssaihmisiään tavalla jos toisella. Kaiken huipentumaksi hän piinaa myös vaimonsa kuoliaaksi, tavalla joka on lähes epäinhimillistä. Herra Zachris kuvittelee olevansa maailman napa ja unohtaa itsekeskeisyydessään jopa itsensä, sekä oman hyvinvointinsa. Kuinka tässä yltäkylläisyyden alingossa käy, kykeneekö tämä uusi turmeltunut sukupolvi selviytymään ylipäätään kalkkiviivoille asti? Tarinassa esiintyy useitakin persoonallisia henkilöhahmoja, joten aika ei käy lukiessa pitkäksi.

Mustat liput on käsittääkseni täynnä kyynisyyttä, mustaa huumoria ja tavallaan myös itseironiaa. Kaiketi taiteilija Strinberg upottaa myös itsensä näiden muiden taiteilijoiden ja säätyläisten mukana. Vaikka nykypäivänä kirja onkin jo varsin kesy, otettiin se vuonna 1907 vastaan melkoisen kohun saattelemana.

Kaiken rohkean solvauksen keskellä reviisori pitää lukijoilleen oivallisia tosin raskassoutuisia kemian ja fysiikan luentoja. Näissä pohdinnoissa käydään läpi myös alkemiaa ja metafysiikkaa. Seuraavassa katkelma hänen sepitelmistään.

Nyt minä palaan kultaan!

 Kaikista rikkikiisuista voidaan saada kultaa, mutta kultaa ei voida rikkiraudassa osoittaa kullan muodossa, sitä ei voida nähdä mikroskoopissa eikä erottaa mekaanisin keinoin. Mutta jos reagenssit tulevat mukaan silloin kun rikki on poistettu, silloin ilmaantuu kulta. Eikö meillä siis ole oikeus päätellä, että kultauute on synteesi eli että kultaa tehdään aina? On olemassa pari lukua, jotka tukevat tätä olettamusta. Kuningasvedellä, jota käytetään kullan >>liuottamiseen>>, on molekyylipaino 196, joka on kullan atomipaino. Rautavihtrillillä, jota käytetään kullan saostamiseen, on Berzeliuksen mukaan sama harvinainen molekyylipaino eli 196. Mutta myös rautakloruulilla, jota muodostuu kun rautarikkimalmia liuotetaan kuningasveteen, on luku 196. Eikö tästä näytä voivan ilmetä, että metallia voidaan valmistaa sen liuotus- ja saostusreagensseista, jos siis näillä molemmilla on sen molekyyli-(atomi-)paino?

Vaikka Mustat liput on hetkittäin varsinkin aluksi aika tylsämielisestikin kirjoitettu, on se mielestäni loppupeleissä ihan mukiin menevä kirja. Jotenkin tuntuu siltä että kirjailija hakee tarkoituksella tiettyä omalaatuisuutta. Omituista kyllä nämä reviisori osiot eivät rikkoneet kokonaisuutta tilkkutäkiksi, vaikka näinkin olisi voinut käydä. Helposti luettavaa kirjallisuutta, jos unohtaa muutaman ähkyteoreettisen julistuksen.