Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Suomentanut: Tuula Saarikoski

Sivumäärä: 192

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1988

Lihallisen rakkauden kilpajuoksua. Alberto Moravia (1907-1990) on yksi luetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Ne ovat usein eroottisesti sävyttyneitä ja jonkin verran myös kantaaottavia. Hänen kirjoituksiaan on päätynyt myös valkokankaalle mm. Jean-Luc Godardin ja Vittorio De Sican toimesta. Jostain syystä en ole aiemmin tarttunut Moravian kirjoihin, vaikka niitä omaankin hyllyyn on muutama päätynyt. Nyt kuitenkin päätin lukea tämän Sivustakatsojan.

Sivustakatsojan teema on jo lähtökohtaisestikin varsin mehukas. Kysymyksessä on 35 vuotiaan miehen ja hänen isänsä taistelu rakkauden rintamalla samasta naisesta. Nuorimies (Dodo kutsumanimeltään) on mennyt naimisiin Silvian kanssa, mutta asuu silti saman katon alla vanhan isänsä kanssa. Nuori morsian ei ole mielissään ratkaisusta, mutta nielee kaiken sisälleen. Samaan aikaan vanhaherra on joutunut kolariin ja sairasvuoteeseen, joten nuoret joutuvat väkisinkin "isää" hoitamaan. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin Dodo on suunnitellut, vaan hieman yllättäen päin metsää. 

Isä ja poika ovat kumpikin professoreita eri tieteenaloilla, mutta silti he eivät ymmärrä toisiaan. Isä on raudan lujasti luonnontieteiden linjoilla ja etsii selitystä vain konkreettisille fysiikan asioille. Poika taas on ranskankielen ja kirjallisuuden lumoissa ja on käynyt läpi "hipahtavat" kapinalliset kasvuvaiheensa, löytäen lopulta paikan yhteiskunnassa.  Jotenkin he ovat löytäneet toisensa isän kolarin jälkeen ja on tapahtuntut lähentymistä. Kuitenkin vanhat asiat hiertävät kenties liian paljon ja esiin nousee myös seksuaalisiakin vivahteita.

Dodo on pannut merkille isänsä viriiliyden ja huolettomuuden. Isällä kun on suuri "vehje" ja ilmeisesti hän myös empimättä käyttää sitä, kun taas poika itse ei oikein osaa tarttua asiaan "ryhdikkäästi". Jossain vaiheessa vaimo tästä huomauttaakin. Liikaa silittelyä, eikä kunnon retuutusta. Salasuhde pysyy pitkään sellaisena ja vasta varsin myöhään eräs hoitaja-apulainen herättää Dodon todellisuuteen. Avioliitto uhkaa ajautua karille ja kolmiodraaman osapuolet joutuvat itse kukin ajattelemaan asioita tahoillaan.

Alberto Moravia virittää lukijan taajuudelle, jossa uteliaisuus, myötähäpeä ja odotus vuorottelevat sopusoinnussa. Taas kerran jouduin antamaan tilaa kirjailijan taiteeliselle vapaudelle, koska törmäsin muutamiin hieman omituisiin ja käytännössä jopa rikollisiin teemoihin. Dodolla on nimittäin jonkinlainen kierolta vaikuttava kirjallinen fantasia, johon liittyy "neekerinainen" ja pedofilia. Onneksi tämä tapahtuu kuitenkin vain haaveilun tasolla (kaiketi symbolista) ja liittyy hänen kiinnostukseensa voyerismia ja skopofiliaa kohtaan. Todelliset tirkistelyt lienevät luvallisia, joskin arvelluttavia.

Sivustakatsoja on tavallaan helppoakin luettavaa, mutta taas kerran uskon siinä piilevän rinnakkaismerkityksiä. Tarinan tasolla, niin kuin asian ymmärrän on kuitenkin päälimmäisinä teemoina itsenäistyminen, luottamus ja sen menettäminen, läheiset ihmissuhteet ja niiden kompleksisuus, sekä kokemuksen kautta kasvaminen. Vaikka erotiikkaa ja jopa pornoakin on kirjassa merkittävässä määrin, ei se ainakaan itseäni häiritse. Alberto Moravia osaa kirjoittaa aikuiselle (ja vain aikuiselle) lukijalle uskottavaa tarinaa, jossa on kosolti välimerellistä tunnetta ja temperamenttia. Kyllähän tämä ehdottomasti posahtaa "taidekirjojen" ryhmään, joita itsekin jaksan silloin tällöin lukea. Jos olet rohkea ja avaramielinen, saattaa tämä kirja piristää kummasti iltaasi.

Kirjasta on arvio myös Oksan hyllyltä blogissa.

Herman Wouk - Marjorie

Kansitaide vastaava kuin suomalaisen painoksen I niteessä.

Suomentanut: Marja Niiniluoto

Sivumäärä: 359+488(847)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1956

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Päätin lukea Wouk -teemakuukauden viimeisenä kirjana Marjorien (Marjorie Morningstar), joka on julkaistu englanninkielisenä vuonna 1955. Tämä ehkä hieman vähemmän tunnettu kirja sijoittuu kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Isoon omenaan. Suomennettuna se löytyy kahtena erillisenä niteenä ja varsin vaatimattomissa kansissa. Tästäkin kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1958, joten lukemisesta kiinnostumaton voi katsoa sen myös esim. DVD:nä.

Herman Woukin Marjorien tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja erityisesti Manhattanille, josta sitten myöhemmin ennätetään laivamatkalle Eurooppaan. Tapahtumat käynnistyvät 30-luvun alusta ja ulottuvat aina 50-luvun puoliväliin. Majorie on kertomus tytön ja sittemmin nuoren naisen elämästä ja varttumisesta keskiluokaisessa juutalaisperheessä. Luokkatietoisessa ja uskontoaan tarkkaan noudattavassa perheessä ei luulisi tilaa olevan liberaaleille ajatuksille saati teoille, mutta kaikesta päätellen ihmisetkin ovat kykeneviä mukaituvaisuuteen.

Tarinan käynnistyessä Marjorie on valmistumaisillaan Hunter collegesta ja hänen elämänsä on tietynlaisessa murrospisteessä. Kapinointi vanhempia kohtaan, uteliaisuus ympäröivään maailmaan, nuoret miehet ja lisääntyvät illanvietot. Marjorie haaveilee taiteilijan ja erityisesti näyttelijän urasta, joka siintääkin lupauksellisesti hänen ulottuvillaan. Tähän nuori nainen hakee potkua taiteilijoita vilisevästä South Windin leirikeskuksesta, joka on oikeastaan 30-luvun alun turmeluksen kehto ja rappion esikartano. Täällä hän tutustuu kenties vääriin ihmisiin ja hunningolliseen ilmapiiriin. Tuolla hänestä lopulta kuoriutuu Marjorie Morningstar(Morgenstern), esipoptaiteellinen ja hieman boheemi viinan kanssa läträilevä tupakkatyttö.

Marjorien äiti kuvataan uteliaana ja ahdasmielisenä, joskin kannustavanakin keski-ikäisenä naisena. Hän on selvästi jättänyt oman nuoruutensa elämättä, hassannut parhaat vuodet työn raatajana ja sitten myös miehensä varjossa. Hänen toimintansa on kateellissävytteistä, mutta epäilemättä hän kautta linjan toivoo tytölleen parasta.

Marjorien isä on nousukas liikemies, joka toimii suhdanneherkässä hattu- ja vaatebisneksessä. Mr. Morgenstern on selvästi ahdistunut ja suunnattoman huolissaan tytön touhuista ja kyttäilee esim. Marjorien miesjuttuja. Hän käy läpi luopumiskriisiä - kuinka tytöstä on kehkeytymässä nainen ja isän rooli muuttuu hoivaajasta rahan vippajaksi. Itseltäni liikenee säälin tunteita Isää kohtaan, hetki jolloin pysähtyy miettimään omaakin elämää ja ajan kulumista. Kaikesta päätellen Marjorie pitää enemmän isästään ja luottaa siihen että voi hädän hetkellä paremmin tälle uskoutua ja itkeä surunsa.

Koska suuressa kaupungissa on paljon houkutuksia ja tarjokkaita, kokeilee nuori nainen siipiään miesrintamalla, uteliaana ja intensiivisenä. Vaikka hän on juutalainen siinä missä vanhempansakin, alkaa säännöt pikkuhiljaa unohtua ja moraalikin löystyä. Kuitenkin on tiettyjä asioita mihin hän ei pitkään aikaan ole valmis ryhtymään. Silti vuodet vierivät ja elämä muuttuu. Kaikkea uutta ja uskaliasta astuu kuvioihin.

Herman Wouk on luonut erikoisen ja melko haastavankin teoksen, jonka keskeisinä teemoina ovat henkilön identiteetin ja ihmissuhteiden kehityminen, sekä juutalaisuus kulttuurina ja tapoina. Melko arvokonservatiivisestikin tarkastellut tapahtumaketjut paljastavat myös paljon kirjailijan itsensä arvoista ja asenteista. Näihin on tosin ollut mahdollista tutustua jo aiemminkin. Vaikka väärät valinnat eivät ole tuhoisia, eivät ne kuitenkaan edesauta pärjäämään maailmassa. Helposti ajattelee kun tutustuu 30-luvun rappiokuvauksiin, että onko Wouk itse joutunut taiteilijana tutustumaan syvällisemminkin näihin piireihin ja ihmiskohtaloihin.

Hetkittäin tarina tuntuu kuitenkin takkuilevan staattisuuden lomassa, mutta sitä sopivasti rikotaan nopeilla ja jopa shokeeraavilla käänteillä. Mielestäni tarinan kulminaatiopiste on South Windissa ja enon kuolemassa, jonka jälkeen Marjorie menettää jotain itsestään. Ehkä luottamuksen maailman hyvyyteen ja tietynlaisen uskon tulevaisuuteen - menestykseen. Säikähdys lamauttaa ja toisaalta tiputtaa todellisuuteen.

Kuten muissakin lukemissani Woukin kirjoissa, niin tässäkin esitellään melkoinen joukko erilaisia persoonallisuuksia ja sosiaalisia kuvioita. Oikeastaan koko tarina on kautta linjan ihmis- ja persoonalähtöistä. Jopa luvut on nimetty usein ihmisten tai kohtaamisten mukaan. Toisaalta ihmisten ja varsinkin suvun kohtaamisissa ovat juutalaiset tavat keskeisessä roolissa. Ainakin itse opin uusia asioita juutalaisuudesta, heidän juhlistaan ja arvoistaan. Kenties Wouk jopa hieman irvaileekin juutalaisille pinnallisesti tärkeistä asioista, kuten raha, hyvä naimakauppa ja korkea koulutus. Ihan sama kunhan vain on lääkäri tai juristi. Ja rahaakin hassataan tarvittaessa vaikkapa juhlakoristeisiin tonni tolkulla. Sukulaisille ja liikemiesystäville täytyy näyttää. Kaikesta päätellen juutalaisen nousukkaan elämä Manhattanilla ei ole ollut aina helppoa. Mielenkiintoista kylläkin.

Marjorie on varsin draamallinen ja rajuja tunteita pursuava kirja. Vaikka ajanjakson mullistuksiakin kuvaillan ja sivutaan, keskitytään lähinnä miehen ja naisen välisiin tunnekuvauksiin. En ole mikään herkkien rakkaustarinoiden vannoutunut nautiskelija, joten silloin tällöin piti haukotella ja käväistä kasvojen pesulla. Toisaalta enpä olisi jättänyt tätäkään lukematta, joten voin tästäkin jotain saada ja oppia. Ja vaikka tarinan tärkeät ihmiset eivät välttämättä saavuttaisikaan tavoittelemaansa, niin jokainen saa kuitenkin olla oman elämänsä sankari tai konna. Eikä järki ja tunteet kulje aina samaan suuntaan, varsinkaan nuorella hormoneja kuhisevalla ihmisellä.

Vuonna 1958 valmistunut Hollywood-elokuva.

Kirja poikkeaa jonkinverran lukemistani Woukeista. Marjoriessa keskustellaan enemmän kirjallisuudesta yleensäkin ja kuuluisista kirjailijoista. Kenties niissä Herman Wouk valottaa omaa kirjahyllyään ja lukuhistoriaansa. Lisäksi tarinan viimeinen luku joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja jossa kertaillaan mm. takautuvasti asioista, luo loppuun jonkinlaisen kaihoisan tunnelman. Tässä Wally Wronkenin päiväkirjassa hyvästellään epilogimaisesti (tarinan tapahtumista) n. 15 vuotta myöhemmin ikääntyvä Marjorie Morningstar. Mitä on sittemmin tapahtunut, miksi ja miten. Sen voin sanoa että tarinassa on sekä yllätyksiä, että elämänmakuisia koukeroita. Enkä pysty parempaa päätöstä Herman Woukin teemakuukaudelle edes kuvittelemaan.

Koska tänään taiteilja Herman Wouk täyttää 100 vuotta, toivotan onnea ja vielä pidempää ikää. Odottelen myös hänen englanninkielistä elämänkertakirjaa, jonka pitäisi ilmestyä joulukuussa. Tähän on hyvä lopettaa.

Kaksi Wouk -haasteeseen tarttunutta oivallista blogia
Hurja Hassu Lukija - Sodan tuulet

Lukimo Lumo - Menestyksen hinta

Kiitos että otitte haasteen vastaan!

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

Henrik Pontoppidan - Onnen poika (Lykke-Per)

Suomentanut: Katri Ingman-Palola

Sivumäärä: 340+312 (652)

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1957

Progressio voi olla negatiivista tai positiivista, mutta se voi olla myös kumpaakin yhtä aikaa. Tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ollut itselleni kovin tuttua. Olen muistaakseni jotain joskus lukenut. Viimeksi luin Johannes V. Jenssenin kirjan muistaakseni reilu vuosi aikaa. Henrik Pontoppidan ei kenties ole suomalaisille kovinkaan tuttu, vaikka hän aikonaan voitti yhdessä Karl Gjellerupin kanssa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tämä lienee tunnustus ylipäätään tanskalaiselle kirjallisuudelle, joka tuskin tuolloinkaan oli suomalaisten ykköslukemistoa. Henrik Pontoppidanin kirjoja ei ole suomennettu kuin kaksi kappaletta, jotka ovat Aave ja Onnen poika. Tämän jälkimmäisen ostin pari vuotta sitten yksityishenkilöltä ja tuota ensimmäistä en ole löytänyt mistään (edes lainaan). Päätin siis lukea osana Nobel-urakkaani tämän Onnen poika (Lykke-Per), joka on painettu kahteen erilliseen kirjaan. Alun perin Lykke-Per ilmestyi jonkinlaisena kirjasarjana ja onkin ainakin omasta mielestäni lähinnä fiktiivinen perhe- tai henkilökronikka. Karl Gjellerupia ei ole suomennettu lainkaan, joten joudun lukemaan sitten tulevaisuudessa teoksen Minna, joka on itselläni tietokoneella englanninkielisenä tekstitiedostona.

Tarinan päähenkilön Per Sideniuksen juuret ovat pappiskodissa pienessä maaseutukaupungissa, muutaman tunnin  matkan päässä Kööpenhaminasta. Oikeastaan Per on ristimänimeltään Peter Andreas, mutta hän alkaa käyttää toista nimitystä nuoruuden kapinan ja itsenäistymisprosessin aikana. Pastori Sidenius on ankara kasvattaja hänen kymmenpäiselle lapsikatraalleen. Miltei kaikki perheen alamaiset ovat kiltisti kurissa ja nuhteessa (vaimoa myöten), paitsi tämä uppiniskainen ja määrätietoinen Per. Poika pyrkiikin irtautumaan mahdollisimman nopeasti perhepiiristä ja siellä vallitsevasta vähäeleisen ja teennäisen tunnilmaisun piiristä. Vaikka pastori Sidenius ei suoraan paljasta pettymystään pojan uravalintaa kohtaan, on se aistittavissa rivien välistä. Kenties isä pojastaan pappia toivoi jne? Sen sijaan Per lähtee opiskelemaan vesi- ja maarakennustekniikkaa pääkaupunkiin palaamattaa koskaan suurin sydämentuntein kotiinsa.

Aluksi vaikuttaa siltä että Perillä on motivaatiota ja pyrkimystä insinööritutkintoon, mutta pian muut intressit kaapaavat nuoren opiskelijan ja vuodet tuhrautuvat turhuuteen. Hänen menestykseen tai sen puutteeseen vaikuttavat pitkälti lapsuuden kurjat vuodet, henkinen ilmapiiri ja sielullinen suvaitsemattomuus. Perillä on pitkään mahtipontisia ja kauaskantoisia suunnitelmia koskien valtakunnallisia vesi- ja maarakennusasioita. Hän luo lukuisia rakennepiirustuksia joiden tarkoituksena on nostaa Tanska Euroopan kauppaliikennöinnin mahtimaaksi ja kilpailun terävimpään kärkeen. Per suunnittelee jopa yökaudet monimutkaisia matemaattisia ja teknillisiä laskutoimituksia, saaden niille myös varovaista kannatusta lähinnä patrioottisista ja kapitalistisista piireistä. Kuitenkin ennen pitkää kaikki torpedoituu Perin tyhmänylpeyteen ja lähinnä pompööseihin, sekä epärealistisiin käsityksiin itsesestään ja kyvyistään.

Kun perehtyy lähemmin Per Sideniukseen ja Henrik Pontoppidaniin oivaltaa melko helposti heitä yhdistävät tekijät. Koti pappilassa, suuri perhe, Insinööriopinnot yms. Voi siis epäillä että kirja on pitkälti omaelämänkerrallinen, kenties täydennettynä lukemista piristävillä karikatyyreillä. Per on (kuten kirjan nimikin kertoo) varsin onnekas mies. Hän ei tee oikeastaan päivääkään oikeaa työtä, vaan saa rahoituksen opintoihin ja joutenoloon satunnaisten ystävien ja naimakauppojen ansiosta. Kaikesta päätellen hänellä on myös hyvä tuuri naisasioissa, jotka hän kuitenkin sisäisten henkisten ristiriitojen vuoksi hassaa elämän varsiteille. Jos hän lyö bisnesasioissa päänsä toistuvasti byrokratian ja muiden kateuden vuoksi tanskalaisiin poppeleihin, onnistuu hän taikomaan lukijalle kutkuttaviakin hetkiä rakkauden rintamille. Koska Per on hyvin ristiriitainen ja kompleksinen ihminen, joutuu hän useissa eri suhteissa pohtimaan rakkautta ja sen merkitystä. Aina uuden ihastuksen myötä hän joutuu etsimään rakkauden todellista olemusta ja ilmenemismuotoa, kuitenkin tipahtaen aina yksin ja kenties onnettomana melko tukevillekin jaloilleen. Tarinan paradoksaalisuus piileekin siinä, että vaikka Perin pitäisi kaikesta päätellen olla onnellinen, niin hän on sitä todellisuudessa vähäisimmässä määrin.

Toinen merkittävä teema on Perin hengellinen elämä. Hänen luterilaiskristillinen elämänkatsomuksensa elää pitkään suuressa kriisissä hänen ankaran ja ahdasmielisen isänsä vuoksi. Per työstää näitäkin asioita elämänsä varella paljon ja hetkittäin hän kokeekin jonkinlaisia myötäaskelia hengelliseen suuntaan. Vaikka Per on luonteeltaan vahvasti luonnontieteisiin nojaava järkimies, on häneen jäänyt kuitenkin pieni uskonnollinen siemen itämään. Lopulta hänestä löytyy myös taiteellinen ja luova puoli, joka kanavoituu kenties eniten hänen kirjallisen perehtyneisyyden kautta. Ehkä hänen saivarteleva saamattomuutensa onkin peräisin taiteilijan sielusta tieteellisellä alalla. Joka tapauksessa Perin totuuden etsintä saa ajottain kaiken hänen ympärillään kaaoksen tilaan, samalla kun hänen pään sisällä myrskyää.

Per Sidenius on ilmiselvästi älykäs ihminen jota häiritsee koko ajan tietty impulsiivisuus ja epästabiilisuus. Monella aluella asia konkretisoituu lukuisina aloitteina, jotka eivät koskaan tule valmiiksi - jos edes kunnolla edistyvät. Ainakin itse pohdin sitäkin mahdollisuutta, että Per saattaisi potea jonkinasteista kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Vaikka Per usein hyötyy muista ihmisistä, niin silti rivien välistä saa käsityksen että hän on jotenkin myös hyväksikäytetty. Esimerkiksi nuoruusvuosien mahtipontisista suunnitelmista  ei hän itse suuremmin pääse hyötymään, vaikka niitä aletaan eri tahoilta toteuttaa omiin nimiin. Toisaalta likimain kaikki Peristä irtautuneet tai irronneet ihmiset kokevat oppineensa häneltä jotain, kun Per itse kokee vain saaneensa vahvistuksen tuhoisille ja pessimistisille elämän käsityksilleen. Sen sijaan taantumuksellisuutta Per inhoaa ja pelkää elämässään eniten ja tämä ajaakin usein ainakin käytännöntasolla harhateille. Per huomaa näitä ominaisuuksia mm. useissa lapsuuden ja nuoruuden ystävissä, joille hänellä ei ole sen suuremmin asiaa.

Tarinassa esiintyy muutamia mielenkiintoisia ihmisiä. Perin veli juristi Eberhard on jumiutunut isänsä elämänoppeihin ja ohjeisiin, joten hän edustaa Perille pitkälti niin henkisesti kuin ruumiillisesti hänen isänsä kaksoisolentoa. Tämä voi olla omiaan pitämään sisarussuhteen melko kylmänä. Vaikka Per ei pidä suuremmin veljestään, tuntuu hän nauttivan kuitenkin tietynlaista arvostusta. Muita sisaruksia ja heidän suhteitaan ei suuremmin kirjassa käsitellä. Tärkein ihminen Perin elämässä on lopulta hänen syrjään vetäytyvä äitinsä, joka jää kuoltuaankin kummittelemaan pojan päätöksiin ja vaiheisiin. Tietyillä katumuksen hetkillä Per on tekemäisillään sovinnon hylkäämäsä perheen ja Jumalan kanssa, mutta kaikesta päätellen tätä ei ilmeisesti tapahdu. Onnen pojan taustalla lieneekin eräänlainen tuhlaajapoika tarina, josta ei tiedä mille puolelle vaaka milloinkin kallistuu. En kuitenkaan ihmettele Perin asennemaailmaa kotiaan kohtaan, koska hänet on kasvatettu melko alhaisinkin (isällisin) keinoin.

Taas kerran törmään tiettyihin negatiivisiin asenteisiin juutalaisuutta kohtaan. Tämä asia on läsnä esim. Perin ensimmäisen avioliiton myötä, koska hänen vaimonsa on juutalaista sukua. Perin omat asenteet juutalaisuutta kohtaan eivät ole negatiivisia, mutta perhe ja patrioottinen tuttavapiiri on senkin edestä. Tätä vääräuskoisuutta pidetään jopa yhteiskunnallisena uhkana. Kuitenkin hänen vaimonsa Jakobe on kenties Perin tärkein naissuhde koko hänen elämänsä aikana. Tätä ajatusta vahvistaa lopussa eräs tapahtuma, joka on jopa pienoinen yllätyskin. Muutenkin kirjassa käsitellään eri yhteiskuntaluokkien eroja ja ongelmia. Talonpojat ja säätyläiset. Rikkaat ja köyhät. Onnelliset ja onnettomat. Mielenkiitoiset ja tylsät. Useassa kohtaa ainakin itse lähdin poimimaan kirjailijan luomia stereotypioita. Pussihousuiset juntit. Suoraselkäiset patriootti-idealistit. Luotettava kaupunkiköyhälistö ja kateelliset talonpojat. Ahneet juutalaispohatat. Per tutustuu myös varusmiehenä erilaisiin tanskalaisiin mielenlaatuihin ja asenteisiin, jotka peilaavat mielestäni hyvin kyseistä aikakautta (1800-luvun loppupuolta).

Onnen poika on mielestäni oivallinen, joskin aika staattinen ja pitkäveteinen tarina. Kirja ei kalpene ainakaan omasta mielestäni esim. Thomas Mannin Buddenbrookeille tai Galsworthyn Forsyteille. Toisaalta tämä Lykke-Per syventyyy lähinnä yhteen ihmiseen, mutta kuitenkin näissä jotain samaa on ainakin tunnelman tasolla. Ehkäpä kirja muistuttaa lukemistani kuitenkin eniten Romain Rollandin Jean-Christophe sarjaa. Henrik Pontoppidan kirjoitti kirjat vuosien 1898-1904 välisenä aikana ja ne julkaistiin kahdeksassa eri osassa. Nämä saivat tuolloin hyvän vastaanoton arvostetuissakin kirjallisuuspiireissä. Vaikka tämän kaltainen kirjallisuus on kenties aikansa elänyttä, niin ainakin itse luen nämä tietyllä tarkkavaisuudella ja pieteetillä. Myönnän että tiukkaan präntätty pieni fontti ei ole helpoimpia luettavia esim. ilta kymmenen jälkeen, silti vaiva ainakin tämän kirjan osalta tuli palkittua. Tietty asiallisuus ja provokaation puute saattaa olla silti kaksiteräinen miekka, koska kyllähän tämä kirja jos mikä oli hyvällä maulla ja maltilla kirjoitettu. Esimerkiksi kuolema ei ole minkäänlainen herkuttelun aihe, eikä politiikkaa käsitellä enempää kuin on tarpeen. En tiedä kuinka realistinen on Pontoppidanin kuva tuolloisesta naisen asemasta, mutta ainakin nämä hyväosaiset naiset (pois luettuna äiti) ovat voimakkaita ja omilla jaloillaan seisovia, sekä helposti päätöksiään tekeviä aktiivisia toimijoita. Kaiken kaikkiaan melko neutraali tai jopa positiivinenkin naisen kuvaus. Epäilemättä merkittävä kirjallinen teos tämä Onnen poika. Kannattaa varata paljon aikaa ja lukea ajatuksen kanssa.

Fjodor Dostojevski - Peluri

Suomentanut: Olli Kuukasjärvi

Sivumäärä: 207

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: Uudistettu Suomennos/painos - 2009

Omaisuus vartissa taivaan tuuliin. Tulee harvakseltaan tartuttua näihin legendaarisiin venäläiskirjoihin. Olen aiemmin lukenut vain kaksi Dostojevskia. Rikoksen ja rangaistuksen, sekä kirjoituksia kellarista. Dostojevski kirjoitti nämä kirjallisuuden klassikot vuosien 1845 ja 1880 välisenä aikana, joten tämä nyt lukuohjelmaan ottamani Peluri sijoittuu hieman tuonne uran loppupuolelle. Esimerkiksi hän ei koskaan saanut tietää tulevista suurista mullistuksista (kuten vallankumous), koska kuoli jo vuonna 1881. Kuitenkin hänen kirjoistaan välittyy opettavaisia kertomuksia, jotka ovat tavallaan ajasta ja paikasta riippumattomia. Fjofor Dostojevskiä pidetään kenties nykykirjallisuuden tärkeimpänä kirjailijana ja hänen pääteostaan Karamazovin veljekset kenties tärkeimpänä kirjana kautta aikojen.

Peluri sijoittuu Ranskaan n. vuonna 1850-60. Kirja on yllättävän koukuttava ja jännittävä kirja, jonka jokainen sivu pitää lukijaansa lähes hengästyttävän tarkkaavaisena ja pingoittuneena. Tarinan yllä leijuu alati uhkantunne. Päähenkilö Aleksei Ivanovits kärsii auttamattomasti peliriippuvuudesta - on lähinnä ruletin orja. Hän laskeskele ja järkeilee erilaisia voitto- ja todennäköisyyskombinaatioita. Vaikuttaa siltä että hänen ainoat todelliset adrenaaliinia tihkuvat hetkensä tapahtuu rulettipöydän ääressä. Alekseilla on rikas suku takananaan ja hän ei ole ihan rutiköyhistä lähtökohdista. Hänen asemansa on sellainen että se edellyttää tyylikkyyttä ja herraskaisia käytöstapoja. Kuitenkin mies pilailee aatelisten kustannuksella ja tämä aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia. Tapahtumien päänäyttämö on Rulettenburg, joka lienee kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jotain huomioitavia tapahtumia on Homburgissa(luoteisessa Saksassa) ja Pariisissa

Pian käy niin että paikalle Rulettenburgiin saapuu suvun Matruuna-mummo, jota hätistelee ja liehittelee kenraali, joka on perimisjärjestyksessä kärkipaikoilla. Kenraali ei malta olla näyttämättä asemaansa ja näin ollen paljastaa oman rahanahneutensa suvun rikkaalle kanta-äidille. Kuinka ollakaan mummo tympääntyy tästä "kuoleman odottelusta" ja päättää lähteä tutustumaan tuohon mystiseen uhkapeliin. Aluksi (kuten usein käy) mummoa lykästää ja rahaa tuleekin huomattavasti. Sitten astuu riippuvuuden peikko kehiin ja kaikki menee alas pytystä säästöjä ja oblikaatioita myöten. Tämä on omiaan aiheuttamaan muutamia merkittäviä suku- ja perhedynaamisia muutoksia. Mummo nostaa kytkintä ja palaa takaisin Moskovaan.

Aleksei Ivanovits seilaa tunteiden ristiaallokossa, jota yleensä ohjailsee enemmän tai vähemmän ruletti. Hänen ihmissuhteensa kärsivät paljon ja hänen ympärilleen ilmaantuu myös kaiken maailman siipeilijöitä ja hyväksikäyttäjiä. Vaikka tarina pääosin keskittyy uhkapelaamiseen, esitellään siinä myös muutamia mielenkiintoisia henkilöitä ja suhdekuvioita. On mahdollista että kirjailija käyttää samoja henkilöitä tai ainakin esikuvia usemmissakin kirjoissaan. 

Dostojevskin venäläisyys painottuu usein tekstissä, esim. hereänä arvosteluna ranskalaisuutta kohtaan ja tietynlaisena venäläistä vilpittömyyttä korostavana huomiointina. Päälimmäisen teemana on erilaisten riippuvuuksien psykologinen ja sosiologinen tutkiminen. Enpä ole aiemmin lukenut näin köytännönlähelle osunutta kirjallista tutkielmaa esim. pelaamisen aiheuttmista fyysisistä sekä psyykkisistä oireista. Tässä tapauksessa se on ainakin hyvin sairalloista ja uhkaavaa. Kuinka riippuvuus tuhoaa koko ihmiselämän ja välillisesti myös ympäriltä kaiken pysyvämmän.

Tämä kyseinen Peluri -painos on uudistettu ja kieli on onnistuneesti nykyaikaistettu. Siksipä tarina onkin helppo lukea ja se on pikemminkin jännitysromaani. Koska se on vain n. hieman yli 200 sivuinen, on se Dostojevskin mittapuussa pienoisromaani. Tarinan kertoja on siis tämä Ivanovits itse ja kerronta lomittuu tapahtumahetkeen ja sittemmin myös muistiinpanojen (muistelusten) varaan. Jos vertaan Peluria aiempiin Dostojevskeihin oli tämä lukukokemuksena (rankasta aihepiiristään huolimatta) melko raikas ja jopa piristävä. Myönnettäköön että odottelin hieman raskastempoisempaa kirjaa. Ostin Pelurin Kirjakassista ehkä n. parivuotta aikaa ja oli muistaakseni uudeksi kirjaksi melko edullinen. Suosittelen lukemaan.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka

Suomentanut: Arja Kantele

Sivumäärä: 188

Kustantaja: Johnny Kniga

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Tavallista tarinointia ruotsalaisuudesta. Åke Edwardson on Smoolannista kotoisin oleva ruotsalaiskirjailija. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Göteborgiin sijoittuvista Winter-dekkareista. Hänet on palkittu kotimaassaan useilla eri palkinnoilla. Olen lukenut joitakin Winter-dekkareita ja mielestäni ne ovat olleet ihan kelvollisia. Ainakin itselleni tulee usein mieleen hänen kirjailijakolleegansa Henning Mankell. Kerronta on hyvin saman suuntaista, tosin Edwardson ei ole poliittisesti provosoitunut eikä sisällöllisesti niin kiihkeä. Ostin Läpikulkumatkan eilen, joten luenkin sen siis heti tuoreeltaan.

Läpikulkumatka sisältää ketomuksia ihmisistä ja heidän välisistä sattumuksista, miksei myös suhteista. Kirjailijan luomat ihmiset ovat melko yksinkertaisia ja heidän ajatusmaailmansa on melko maanläheistä. Usein näissä tilanteissa tunteet kiristyy likimain räjähtämispisteeseen, kuitenkaan ehkä laukeamatta viimeiseen ilotulitukseen. Toisinsanoen vaikka kertomukset ja tilanteet kantavat eteenpäin, onnistuu tunnelma latistumaan lähinnä junnaavaksi ja jotenkin seniilin oloiseksi. Tavallisten ihmisten elämä ei tietysti ole todellisuudessakaan kovin kiinnostavaa, mutta kuitenkin tässäkin kirjassa on omat hetkensä. Eihän tämäkään tarina ole tyystin vailla dramatiikkaa, mutta sekin puoli on melko pintapuolista ja arkista. Olisikohan koko elämäkin sinällään "vain" läpikulkumatka?

Jos ajattelen nuita aiemmin lukemiani Edwardsoneja, ei tämä kuitenkaan kovin huono kirja silti ole. Koska Läpikulkumatka on lähinnä arkidraamallinen tarina tai ainakin kooste sellaisista, pystyy siitä(niistä) saamaan tavallaan enemmän irti kuin joistain tusinoittain prässätyistä puolivillaisista dekkareista. Ainakin tässä kirjassa on paljon keskustelua ja vuoropuhelua, joka ainakin osin keventää lukuelämystä. Lauseet ovat niin ikään lyhyitä, vailla sen suurempia pakkojatkumoita. Kirja on siis kelvollinen mutta ei tajuntaa räjäyttävä. Ettei vain olisi kahvirastilla raapaistu?

Ainakin kirjan kansi on siisti ja vähän tuomonen pop-henkinen. Varsinkin pastellivärit loistavat kivasti.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa IV Paikannimet: paikkakunta

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Olettamus on kaikkien emämunausten äiti. Päätin siirtyä siis tähän Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan neljänteen osaan. Jo tässä vaiheessa tulee tarvetta hieman katsahtaa nuihin aiempiin bloggauksiini aiheesta, jotta pysyn tilanteen tasalla. Puolivälin puitteet alkavat siis häämöttää ja vaikka jokainen osa toimii myös itsenäisenä kertomuksena, täytyy tästäkin ilosta ottaa kaikki mahdollinen irti. Huomasin tuossa hiljattain että Marcel Proust on ollut suosikkikirjailija (yhden niistä) Eyvind Johnsonin innoittaja, tätä en tosin ole itse ainakaan hänen kirjoistaan huomannut. Sen sijaan Proustin luoma kertojahahmo ei suuremmin arvosta muuta kuin ranskalaisuutta ja ranskalaista kirjallisuutta. Tässäkin kirjassa huomioidaan useammassa kohtaa Victor Hugo ja Honore de Balzac.

Tarinan kertoja ja hänen isoäitinsä ovat saappuneet Balbeciin viettämään porvaristolle ja ylimystölle suotua joutoaikaa. Kertoja nuorimies alkaa pian repiä itseään irti isoäidin manipuloivasta ja jopa kieroutuneesta suhteesta, eikä ympärillä näy suuremmin rajoittavia tekijöitä. Kuitenkin jälleen ympärillä tapahtuu huomattavasti vähemmän, kuin kertojan pään sisältö antaisi ymmärtää. Nuorimies onnistuu maalailemaan mielenkiintoisia kombinaatioita mielikuvituksen ja elettävän ympäristön välille. Nämä eivät ole kuitenkaan niin ahdistavia kuin aiemmin, ehkä jopa toiveikkaitakin. Ainakin hänen luokkatietoisuutensa on voimakasta ja lisääntymään päin.

Pojan ympärillä liikehtii useita häntä kiinostavia henkilöitä. Hän tutustuu jo ikääntyvään taiteilija Elstiriin, joka vaikuttaa varsin taitavalta maalarilta. Paljastuu pian että Elstir on maalannut menneisyydessä vähemmän mairittelevan kuvan herra Swannin vaimosta Odettesta. Tässä kohtaa kertoja pohtii taas taiteen estetiikkaa. Kuinka paljon parempi taiteilija on silloin, kun se kuvaa kohteensa epäedullisessa valossa, paljastaen myös kohteen itsensä peittämät "huonot" ominaisuudet. Jotenkin siis katsoja mieltyy kohteen rehelliseen kuvaukseen, ihastuen jopa rujoimpiin yksityiskohtiin. Kuinka kohde on siis riisutuimmillaan aidoin ja vaikuttavin. Vaikka pian paljastuu, että Elstir on jo Combrayssa tunnetuksi tullut hienostopiirissä pörräillyt (jopa joutavanpäiväiseksi luonnehdittu) taiteilija, ei se kuitenkaan aiheuta kertojamme ajatusmaailmassa sen suurempaa inflaatiota. Ilmeisesti Elstiristä muodostuu jopa jonkinlainen auktoriteetti pojan taiteen käsitykseen.

Pojan ympärille alkaa pian ilmestyä myös nuorten naisten katras, josta on vaikea löytää sitä parasta hedelmää. Itse kustakin löytyy jotain hyvää ja jopa rakastettavaa. Kuitenkin nämä kauneuden ja viehättävyyden hetket nopeasti arkistuvat ja köyhtyvät, kuihtuen lopulta keskinkertaisiksi kokemuksiksi. Eikä jää epäselväksi kuinka kaikki alkaa ja loppuu kertojan jopa ylimieliseen itserakkauteen, joka lienee huonon itsetunnon ja lapsuuden kurjien ihmissuhteiden syytä. Näissä kohtaamisissa tarjoillaan kuitenkin meheviä psykologisia ja sosiaalisia kiemuroita, jotka ovat pullollaan käänteispsykologisia ja teennäisiä keinoja säilyttää ns. vastarakkaan huomio. Täten kertoja pohtii myös sitä kuinka rakkauden kohde näyttää joka ajassa ja paikassa erilaiselta, ikään kuin katsonta kulma tuottaisi täysin erilaisia tuntemuksia ja kuinka sitten myös katsojan itsensä asenne ja mielentila vaikuttaisi kohteen viehättävyyteen. Kuinka siis esim. voi unohtaa että kasvoissa oleva hieman häiritsevä syntymämerkki onkin leuassa eikä poskessa - taas sitten ehkä seuraavalla kertaa tarkemmin katseltuna pikemminkin ohimolla. Jotenkin tämä kertoja osaa tarvittaessa ulkoistaa itsensä, kertoen myös asioita jotka ovat hänen oman havaintokenttänsä ulkopuolella.

Itselleni tulee vaikutelma että nuorellamiehellä on vain yksinkertaisesti liikaa aikaa. Tässä neljännessä osassa kertoja on jotenkin eheämpi kuin aiemmin. Hän on esim. valtaosin luopunut itsetarkkailuista, eikä keikkea hyvää ja huonoa luotailla menneisyyden kautta. Vaikka Albertinessa on kertojan mukaan joitain yhtäläisyyksiä jo väistyneen ihastuksen Gilberten kanssa, ei tämä seikka ainakaan suuremmin häiritse kehkeytyviä ihmissuhteita (jopa rakkaussuhteita).

Kirjasarjan neljäs osa on suurelta osin linjassa aiempien kanssa. Ehkä kirja on kuitenkin pitkästyttävin lukemistani, koska ns. "pelinrakentamiseen" tuhrautuu yli puolet sivuista. Toisaalta viimeinen kolmannes onkin varsin mielenkiintoista ja jopa viihdyttävää. Keskeisimpänä teemana pitäisin kertojaminän jonkinlaista kasvua ja kehittymistä. Vaikka viekkaus ja pelaaminen on selvästi lisääntymään päin, on hallitsevimpia ominaisuuksia kuitenkin tietynlaisten realiteettien kehittyminen. Pyrin löytämään itsekin hieman "tiettyä" kirjoituksellista otetta tähän bloggaukseeni, että siitä edes hieman välittyisi kirjan henki. Paikannimet:paikakunta on aikaa vievää lukemista, mutta ainakin itse tulen palkituksi siitä. Taitaa mennä Proustin jatkolukemiset ensivuoden puolelle, mutta aion lukea toki koko sarjan.

Olisiko kuitenkin kirjan viimeisessä lauseessa potentiaalia nuorenmiehen jälleen kasvavaan ahdistukseen, vai jopa viitaus kaiken turhuuteen ylipäätään? Vai kenties vielä jotain muuta?

"Ja Francoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan."  s.380

Jörn Donner - Isä ja poika

Suomentanut: Rauno Ekholm

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1985

Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on lukuisia persoonallisia ja mielenkiintoisia taiteilijoita. Yksi näistä on eittämättä Jörn Donner. Mies on hyvin ristiriitainen henkilö ja varmasti häntä vihataan vähintään yhtäpaljon kuin rakastetaan. Donner on antanut itsestään julkisuuskuvan, joka ei mielistele ketään - kenties hän jopa tahallaan yrittää ärsyttää ja provosoida. Usein onnistuu unohtamaan silti esim. sen että Jörgga on kunnostautunut useammallakin taiteenalalla. Ruotsalaiset tuntevat Jörggan erittäin hyvin koska hän on työskennellyt paljon lahden toisella puolella. Erityisesti hänet muistetaan elokuvamaailmassa yhteistyöstään Ingmar Bergmannin kanssa ja hän kävi myös noutamassa 80-luvulla Oscar-palkinnon tämän elokuvasta Fanny ja Alexander. 

Epäilemättä Donnerin hieman superälyllinen ja boheemi habitus on omiaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin kielteisesti, eikä hänen lukuisat sikari ja tupakointi "haastattelut" ole nostaneet välttämättä suosiota. Kaikki kirjat hän on kirjoittanut ruotsiksi. Politiikassa mies on surffannut vasemmalta oikelle, aloittaen SKDL:sta ja siirtyen RKP:een kautta Demareista Kokoomuksen sympatiseeraajaksi. Jollain omituisella tavalla hänen kirjoistaankin välittyy tietty poliittinen rauhattomuus. Useat kirjojen henkilöhahmmot muistuttavat Donneria, jopa samassa kirjassa on useita donnermaisia hahmoja.

Olen itse aina nähnyt jotenkin Jörn Donnerin julkisuushahmon (enhän tunne hänen siviilihahmoaan) lävitse ja arvostanut hänen panostaan politiikassa ja taiteessa. Vaikka tällä kynsiä tuijottelevalla hieman ylimieliseltäkin vaikuttavalla herrasmiehellä on usein salaivaa sanoissaan, on niissä jotain perääkin ja nasevaa purevuutta. Jos uskaltaa antaa itsestään paljon julkisuudelle, on oltava myös yhtä karaistunut kuin Donner. Mielestäni Jörgga on rautaa ja täten piristävä poikkeus kuten Antti Hulkko suomalaisessa rock'n rollissa.

Jörn Donner on saanut paljon eri tunnustuksia ja palkintoja niin Suomessa kuin muuallakin. Näistä ehkä mainitsen vain Taiteen valtionpalkinnon ja Finlandia-palkinnon. Päätin lukea siis tämän palkitun kirjan Isä ja poika, joka on laskujeni mukaan (koko lukuhitoriani)kolmas Donner.

Yläpuolella tyypillinen tupakkakuva tyytyväisestä kirjailijasta joskus 80-luvulla (Presidentti kirjan sisäliepeestä).

Mukava kurjositetti että sosiaalisessa mediassa esim. Vesku Loirilla on Facebookissa n. 130000 fania, kun taas Donnerilla n. 5500. Kumpikin taiteilijoita, mutta täysin erilaisia.

Isä ja poika on osa suurempaa kirjasarja kokonaisuutta, joka kertoo Andersin-suvun vaiheista halki 1900-luvun. Kyseisessä osassa syvennytään perheen vesan Jakobin vaiheisiin hänen nuoruudessaan 1950-luvulla. Nuorimies Jakob yrittää selviytyä tuoreen perheensä kanssa minimaalisilla tuloilla, jotka hän ansaitsee toimittajan töillä vasemmistolaisessa lehdessä. Koska Jakob on levoton taiteilijasielu, viihtyy hän usein pikkutunneille jos minkäkinlaisessa seurassa. Yleensä naiset ovat vahvasti mukana kuvioissa, joten ilmeisesti mies on naisten suosiossa. Tarinassa esiintyy muutamia hahmoja jotka sotkevat ja selkeyttävät juonen kulkua.

Jakobin vaimo Sigrid on hyvän perheen palvottu tyttö. Hänen vanhempansa suhtautuvat radikaaliin Jakobiin nihkeästi, eikä tämä ole omiaan helpottamaan muutenkin vaikeaa liittoa. Nainen joutuu sietämään miehen uskottomuutta ja epäkypsyyttä siinä määrin, että liitto on jatkuvasti katkolla. Heidän yhteinen poika joutuu kasvamaan tässä tuolle ajalle epätyypillisessä kodissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus kenties tuo tullessaan (tulevissa kirjoissa).

Jakobin läheisin kaveri Viking Sund on jo vanhemmanliiton kommunistijyrä, joka omaa niin ikään naistenmiehen elkeitä, tai ainakin hän luulee niin. Sund on boheemi politikko ja toimittaja, joka ajaa aggressiivisesti vasemmistolaisten asiaa. Hän on jollain omituisella tavalla kuitenkin vastarannankiiski myös vasemmistolaisten keskuudessa. Täytyy sanoa että hänestä tuli mieleen eräs todellinen nimeltämainitsematon poliitikko mennävuosilta. Mahdollisesti Sundilla on myös tietoa "salkussaan" Jakobin isästä, joka aikoinaan ennen toista maailmansotaa teki yhteistyötä natsien kanssa.

Jakobin isä Salomon Kröckel kuoli pojan ollessa parivuotias, joten muistikuvat hänestä ovat pojan mielessä hatarat. Perustuvatko lähinnä kuultuihin asioihin? Salomon ei ollut ainakaan liioin juutalainen ja nimestään huolimatta oli kallellaan äärioikealle. Hänestä paljastuukin tarinan edetessä paljon arvelluttavia seikkoja, vaikka viimeiseltä oli ollut ilmeisesti jopa sosiaalidemokraatti. Salomon oli joutunut Tonavan-risteilyllä omituiseen onnettomuuteen, joka johtikin hänen hukkumiseen. Yllätys yllätys ruumista ei koskaan löydetty. Jackobin valtuuttama tutkija maisteri Krok selvittelee isän vaiheita ja paljastuu että monikin eri vaihtoehto tulee kysymykseen. Onko mies ylipäätään kuollut? Tai jos on niin onko itsemurha vai kenties jopa murha?

Kaiken lomassa Jakob sompailee vähävaraisena ympäri Eurooppaa ja Etelä-Suomea. Itävallassa mies tutustuu nuoreen naiseen ja rakastuu. Kestääkö rakkaus ja millainen se lopulta on? Tuleeko Jakobin ja Marien suhteesta mitään pysyvämpää? Ja mikä tärkeintä, onnistuuko Jakob kirjoittamaan kustantajan vaatimaa kirjaa?

Tarinan konteksti on sanalla sanoen erikoinen. Joskus 80-luvun alussa tarinan kertoja saa käsiinsä Jakobin julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksen. Kirjan kertoja on usein siis kenties (Jörn Donner?) joka toteaa suuria yhtäläisyyksiä hänen ja Jakobin välillä. Isä kuollut jo varhaislapsuudessa. Vaikeuksia ihmissuhteissa ja poliittinen levottomuus. Hetkittäin ainakin itse sekoitin Jakobin ja kertojan tarinan tiimellyksessä. Kirjailija vertaa esim. eri vuosikymmeniä kylmänsodanajan Euroopassa ja Suomessa (myös ketomuksen ajankohdan jälkeen). Valtaosa antoisaa sisältöä onkin politiikan analyysit ja erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Kuinka Suomi ja suomalaiset ovat olleet kautta aikojen alisteisessa asemassa, milloin itään ja milloin länteen. Kertojalla on nasevaa ja hauskaa pohdintaa esim. suomenruotsalaisuudesta, ja erityisesti siitä kuinka he pitävät itseään "perusteettomastikin" erityisasemassa. On esim. tällaista kummallista suvun "arkkihenkilön" palvontaa, yleensä miespuolisen henkilön joka on ikään kuin kaikkien suvun vesojen epäjumala. Ja kuinka helsinkiläiset ruotsinkieliset ovat taustoiltaan menettäneet ylimysasemansa suomenruotsalaisuudessa. Samalla kirjan henki onnistuu olemaan vasemmistolainen ja toisaalta tarvittaessa oikeistolainen.

Jörn Donnerin kirjoitustapa on selkeä, tiukkaan vedetty ja analyyttinen. Vaikka ihmiset ovat tuntevia ja kokevia myös kollektiivisessa mielessä, avautuu heidän elämänsä lähinnä individuaaleista näkökulmista muodostaen inhimillisen ja erehtyvän ihmisen. Eikä esim. Jakob ole tyystin empatiaan kykenemätön, ehkä hän on vain jotenkin raadollisen rehellinen ja realisti. Isä ja poika ei ole ehkä lukemistoa nuorisolle, tai politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostumattomille. Sen sijaan jos haluaa lähteä matkalle liikemaailmaan ja politiikkaan, kenties taiteeseen ja kulttuuriin on kirja hyvä valinta. Mielestäni kirja on hyvä.

Riikka Pulkkinen - Raja

Kirjailija: Riikka Pulkkinen

Sivumäärä: 399

Kustantaja: Gummerus

Painos ja Vuosi: 6.painos - 2007

Perimmäisten asioiden äärellä. Riikka Pulkkinen edustaa oivallisesti nuorta suomalaista kirjailijasukupolvea. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt kirjoittaa useampia kirjoja ja saada useita tunnustuksia. Tämä Raja on hänen esikoisteoksensa ja jo ilmestyessään saanut paljon positiivista huomiota. Raja on ainoa Gummeruksen kustantama kirja, koska myöhemmät ovat Otavan kustantamia. Pulkkinen on asunut suurimman osan elämästään Oulussa, tosin nykyään hän lienee helsinkiläinen. Sain muutamia vuosia sitten vihjeen, että tämä kannattaisi lukea - joten päätin aloittaa tämän kotimaisen kirjallisuuden kuukauden tällä Pulkkisen Rajalla.

Tämä Riikka Pulkkisen Raja osoittautuikin melko piristäväksi (vaikkakin rankaksi) kirjaksi. Tarinassa saurataan muutaman ihmisen elämää helsingissä vuosituhannen alkupuolella. Kirjailija lähestyy puhuttelevia, merkityksellisiä ja vaikuttaviakin aiheita melko raikkaalla tavalla. Hänen kirjoituksensa on melko kepeätä, vaikka aihepiirit ovat rankkoja. Kaksi kenties merkittävintä henkilöä ovat ikääntyvä kirjallisuuden professorinna Aropalo ja hänen siskontyttönsä Mari. Aropalo on ajautunut dementoituvan aviomiehen saattohoitajaksi ja elää rankan lupauksen varjossa. Hän oli lupautunut armomurhaamaan miehensä, tämän sitä pyytäessä jo sairastumisen alkuvaiheessa. Lienee selvää että tällaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Tässä pohditaankin melko monipuolisesti kyseisen ilmiön etiikkaa ja oikeutta, moraalisia ja juridisiakin puolia. Lisäksi muutamat muut arkisetkin seikat ovat asian toteuttamisen esteenä tai ainakin haasteena.

Samaan aikaan sisaren tytär Mari rakastuu erääseen miesopettajaan ja tämä suhde ajautuukin surullisille ja varsin epäsopiville raiteille. Marin opettaja Julian osoittaa kiinnostuneisuutensa tyttöön, koska miehen oma avioliitto natisee liitoksissaan. Vaikka tässä "rakkaudessa" onkin lähtökohtaisesti molemminpuolista tunnetta, on se silti moraalisesti ja monin tavoin muutenkin tuomittavaa. Heitä yhdistää myös Julianin opettama kirjallisuus, jonka kautta samalla yritetään selvittää tragedian ja sen lieveilmiöiden suhdetta. Ovatko nämä välttämättömiä ja kohtalokkaita?

Tarinassa seurataan tarkemmin myös Juliania ja hänen perhettään, erityisesti hänen tyttöään Annia. Pienen ja kasvavan tytön sielunelämä avautuu kaikkine epäilyksineen ja leikkeineen uskottavasti. Ehkäpä tämä onkin positiivisin elämänkuvaus tässä kirjassa, ainakin se on jotenkin rehellisin ja vilpittömin. Ympärillä tapahtuvat asiat sekoittavat ainakin hengessä ja ilmapiirissä pientä elämää.

Pulkkinen kuvaa ihmisiä eri ikävaiheissa ja tilanteissa, jotka ovat pitkälti ratkaisevia ja kuitenkin aika arkisiakin. Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni ja usein pienetkin teot saattavat vaikuttaa suuresti. Keskeisinä teemoina ovat eutanasia, kielletty rakkaus ja ihmisen kehitys. Toisaalta aiheellisesti huomioita saa myös nuoren naisen haavoittuvuus ja häneen kohdistuva miehinen uhka. Miksi aikuinen mies alkaa ahdistella tyttöä ja sotkee tämän ja myös oman elämänsä? Aika monella tasolla ja monessa suhteessa käydään siis rajalla, ehkäpä jopa ylitetään se.

Vaikka aiheita lähestytään melko kepeästi, jää ainakin itselleni näistä uskottava kuva. Jotenkin tarinan päätökset ja kohtalot eivät tunnu lopullisilta. Tässä ehkä paljastuukin kirjailijan nuori ikä, ainakin hänellä on jotenkin raikas ote kerronnassa. Kaikki luvut on nimikoitu niiden päähenkiöiden mukaan, itselleni taitaa olla lajissaan ensimmäinen kerta. Tarina on hyvin jäsennelty ja teksti on helppoa lukea. Rajasta voisi kertoa ja samalla paljastaa paljonkin, mutta mielestäni on parasta todeta vain että kirja on hyvä. Ainoa kritiikin paikka on omasta mielestäni hieman ylitsepursuava eroottisuus ja sen "arkinen", jopa pornahtava käsitteleminen. Hieman vaivaannuttavaa, mutta ehkä tämä puoli houkuttelee nuorempaa lukijakuntaa.

Björnstjerne Björnson - Liput liehumassa

Suomentanut: V. Hämeen-Anttila

Sivumäärä: 375

Kustantaja: Ex Libris

Painos ja vuosi: 1.lyhentämätön painos - 1970

Liehuuko liput kirjassa naisasioiden puolesta vaiko vastaan? Olen tuossa muutaman vuoden kerännyt tätä Ex Libris-sarjaa ja aina silloin tällöin löytänyt uuden osan. Koska aika oli Björnstjerne Björnsonin, päätin lukea tämän sarjassa ilmestyneen Liput liehumassa -kirjan. Kirjan painojälki on korkealaatuista ja sivut hyvää paperimateriaalia. Se on lisäksi ja ehkä myös tarpeettomasti kuvitettu, koska sivujen väliin on nimittäin kiilattu muutamia tarinaa tukevia painokuvia. Onpa siinä itse herrastakin hieman suttuinen rintakuva. Koska Björnson sai aikanaan ensimmäisten joukossa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, olivat odotukset hieman korkealla. Kaiketi hän on yksi tärkeimpiä edesmenneitä norjalaisia nykykirjailijoita.

Kirjailija kuvattuna teoksen alkulehdellä.

Koko tarina rakentuu Tomasinen ja hänen poikansa Tomas Rendalenin ympärille. Tomasine jää leskeksi raskausaikanaan ja aloittaa näin ollen yksinhuoltajan elämän jo varhain. Heti alkuvaiheessa nainen huomaa poikansa olevan jotenkin heikohko ja huono-oppinen. Oikeastaan hän vertaa Tomasta alati ystävättärensä tyttöön Augustaan, joka on terveen oloinen, vitaali ja ylivertainen. Lapset leikkivät usein yhdessä varttuessaan ja Tomas jää aina alakynteen, kun Augusta vetää häntä korville. Tomasine kasvattaa aika ankaralla kädellä Tomasta ja näissä sessioissa on jotain hitusen sairastakin - kieroutuneesti havainnoivaa ja sopeuttavaa.

Tomas toimii tyttökoulun luonnontieteen opettajana ja pian koulussa liberaalit aatteet nostavat päätään ja nämä uhkaavatkin yhteiskunnallisia sekä yhteisöllisiä arvoja. Kysymys kuuluukin kuinka paljon näihin on taustavaikuttimina Tomasin äiti Tomasine? Koulun ilmapiiriin kuuluu ilmiselvästi tasa-arvo ja vaapaa "kanssakäyminen" sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Tomasin lisäksi koulussa on anoastaan yksi toinenkin miesopettaja. Tämä Rehtori Karl Vengen joka niin ikään asuu Rendaleneilla, peesailee hillitysti näissä liberaalisissa kysymyksissä. Tarinan tytöt ja nuoret naiset ovat kaksinaamaisia, toisaalta hyvin fiksuja ja viekkaita. Tarinan pojat ovat mielisteleviä kiusanhenkiä, mutta miehet ovat heittiöitä ja luonteeltaan epäjohdonmukaisia. Selvästi kauniinpi sukupuoli on kirjan edustavampi puoli, jolla on tiettyä selviytymispotentiaalia.

Mielestäni Liput Liehumassa on lähinnä äidin ja pojan kasvukertomus, jossa käsitellään kipeitä ja ristiriitaisiakin asioita heidän välillään. Jotenkin tämä Tomasinen vahva naiseus ja äitiys on loukannut Tomasta ja vienyt tältä ehkä tarvittavaa tilaa ja ilmaa. Näin ollen pojan suhtautuminen muihin tyttöihin ja naisiin on hyvin omintakeista. Björnson käsittelee tuolloin ajankohtaisa ja arkojakin aiheita, kuten naisasiat, kristinusko ja näiden yhteensovittaminen. Lisäksi yhteisössä itsessään piileviä asioita, kuten haureus, epärehellisyys ja ylipäätään kaikenlainen henkinen (nöyryytys ja väheksyminen)  ja fyysinen (mies hakkaa tai äiti lyö) väkivalta.

Hetkittäin tuodaan mukaan myös yhteiskunnallisia kannanottoja ja jopa politiikkaa. Vaikka kirja on tarkkoitettu kaiketi rohkeaksi ja röyhkeäksi, en itse sitä kyllä sellaisena pidä. Se on aikansa tuote ja tuolloin varmasti vähän "kuohautellutkin" norjalaisia patrioottisia ja kristillisiä sieluja. En osaa ajoittaa tarinaa tarkasti, mutta koska se on julkaistu alunperin 1884 - on se siis ainakin luonnollisesti tätä ennen tapahtunutta. Kirjailija ei esim. eläessään kokenut naisten äänioikeutta kotimaassaan, koska tämä toteutui vasta vuonna 1913 (siis kuusi vuotta myöhemmin kuin Suomessa).

Liput liehumassa on erittäin pitkäveteinen ja raskassoutuinen kirja. Tässäkin tapauksessa on tutustuttava pitkiin ja kielioppia uhmaaviin lausehirviöihin. Kaiken lisäksi lauserakenteet ovat jotenkin epäluontevia, eli niitä leimaa ts. jokin kummallinen kaunosieluisuus ja turhanrunollisuus. Välissä pitää huokaista ja lukea ns. lause uudelleen ja todeta ettei tule kesää. Sanajärjestykset ovat omalaatuisia ja sisältökin mössöytyvä. Kaikesta huolimatta on jotain positiivistakin, kuten aiheen tärkeys ja tietyllä tavalla ajankohtaisuuskin - koskapa maailmasta olisi tullut liian tasa-arvoinen. Sikäli tämäkin kirja omaa paikkansa myös nykypäivänä kirjallisuudessa. Vähän mietityttää tämän käännöstyö, kuinkahan tämäkin lähtisi lentoon norjaksi? Tiedä häntä. Taitaa tuo Björnsonin Kootut teokset levätä hyllyssä vielä jonkun tovin.

Sigrid Undset - Lannistumaton sydän

Suomentanut: Anna-Maria Tallgren

Sivumäärä: 317

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1942

Tavallista elämää, tai sitten ei. Sigrid Undset oli norjalainen nobel-kirjailija, joka tuli tunnetuksi naisten elämää kuvaavista kirjoistaan. Häneltä on suomennettu useita teoksia ja päätin lukea tämän myöhäistuotantoon kuuluvan Lannistumaton sydän. Kirja kuuluu historiallisiin romaaneihin, joita Undsetilla oli niin ikään useita. Kirja on kirjoitettu aikana jolloin hän asui Yhdysvalloissa, lähinnä toista maailmansotaa ja natsimiehitystä paossa.

Lannistumaton sydän (alkukielellä Madame Dorothea) on kertomus 1700-luvun Norjasta. Madame Dorothea on leskeytynyt nainen, joka jää "huolehtimaan" kahdesta varttuvasta pojasta Vilhelmistä ja Klausta. Dorothealla on paljon ollut huolta ja murhetta elämässään, ja vaikuttakin siltä että paras aika olisikin jo ohitse. Vaikka pojista on paljon iloa on heistä myös huolta. Täytyy myöntää että naisen asema Norjassa tuolloin on ollut vastuullinen (kuten myöhemminkin), vaikka Dorothea on paremmista lähtökohdista, joutuu hänkin kantamaan runsaasti vastuuta.

Tarinassa kuvaillaan ihmisen elämää ja yhteiskunnan arvoja, eikä sinällään tarjoa mitään odottamattomia kuvioita. Romantiikkaa sivuilla on säästeliäästi, joka ehkä itselleni oli hienoinen yllätys. Ihmisten ja erityisesti vanhenevan naisen kuvailu on seikkaperäistä huolellista, voi olla että kirjailija käyttää omia vanhenemisestaan aiheutuvia kokemuksia tarinassa. Norjan luontoa kuvaillaan aika ympäripyöreästi ja esim. alueelle tyypilliset vuonot puuttuvat tarinasta kokonaan. Jotenkin sääilmiöt ovat keskeisessä asemassa, sateet ja tuulet - kuutamot ja tähdet.

Vaikka tarinan aihepiiri on jollain tasolla hienostunut, on kerronta jotenkin rahvaanomaista. Ihmisten juopottelu ja rillumareihenki on helposti läsnä miltei joka hetkessä. Sinällään nasiasioita ei käsitellä kiihkeästi, vaan pikemminkin aika neutraalisti. Madame Dorothea on helppo kirja lukea, mutta omasta mielestäni se oli tylsähkö ja muutenkin tapahtumaköyhä. Vaikka odotukseni eivät olleet suuret, onnistui kirja tuottamaan pettymyksen. Ei jäänyt paljon käteen.

Thomas Mann - Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Suomentanut: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja 

Aarno Peromies

Sivumäärä: 390

Painos ja vuosi: KK - 1985

Päätin tällä kertaa tarttua Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kirjaan, joka täydentää mukavasti kyseisen herran kirjallissuuden tuntemustani. Kirja koostuu kahdeksasta novellista, joista merkittävin on juuri tämä Kuolema Venetsiassa. Tässä paketissa on poikkileikkaus Thomas Mannin koko urasta lyhyiden tarinoiden muodossa, joista voi päätellä onko tuotanto muuttunut vuosien saatossa.

Ensimmäinen tarina Pikku herra Friedmann ei tarjonnut itselleni paljonkaan, kertoi lähinnä kipeä päisestä miehestä joka sompaili rakkauden tuskissaan pikkuporvareita kuhisevassa yhteisössä. Sen sijaan Tristanissa avautui jo paljon juurevampia kuvioita, tässä tarinassa tapahtumakenttänä on "Rauhala" niminen parantola, jossa hoidetaan paremman yhteiskuntaluokan asiakkaita. Paikka on lähinnä "pöpilä", mutta myös fyysisiä vaivoja kuten tuberkuloosia laitoksessa hoidetaan. Ihmiset kohtaavat toisensa erilaisissa tilanteissa ja nämä tilannekohtaukset tarjoavat oman omituisen tunnelman.

Tonio Kröger kertoo tarinan jossa käsitellään mielenkiintoisella tavalla nuoren miehen kehitystä taiteilijaksi. Tässä mieleeni tulee toistuvasti Buddenbrookien Hanno, joka kamppailee sisäisen herkkyytensä kanssa. Toiseksi Toniosta saa hyvin heiveröisen käsityksen, kuinka hänen alemuutensa ajaa eteen päin kohti täydellistä eristäytymistä. Kun ihminen ajautuu taiteilijaksi, ei se välttämättä koidu siunaukseski, vaan saattaa muodostua kyynistäväksi ja kovettavaksi. Kaikessa ylenkatseisuudessaan taiteilijat muodostavat porukan, joka ei täysin hyväksy ja ymmärrä muita ihmisiä. Saattaapa aiheuttaa jopa kateutta tavallista vapautta kohtaan. Sen sijaan jos ihminen kokee olevansa näiden kumpaisenkin ryhmän ulkopuolella, aiheuttaa se holtittoman ja juurettoman etsinnän - elämän janon jota ei voi tyydyttää. Tonio Kröger tekee matkan kotiseudulleen ja lapsuuteen, herkän ja surullisen matkan, jonka aikana hänen täytyy tehdä sopimus itsensä kanssa. Onko hän sittenkin ihminen jossa on palanen kumpaakin, taiteilijaa ja säätyläistä? Olisiko taiteilijalla ollut edes varaa rakkauden tunteeseen? Oivallisesti Thomas Mann ohjaa novellin loppua kohti kauniisiin ja seikkaperäsiin kuvauksiin Tanskasta ja itämerestä, kosteista ja suolaisen tuoksuisista tunnelmista joissa Tonio löytää rauhan, tai sitten ei.

Pikkunätti novelli Vaikea hetki, kertoo lyhyenä kuvauksena taiteilijan elämästä. Ei pelkästään niin että taiteilija elää fyysisesti kuluttavaa ja railakasta elämää, vaan myös hänen värikäs ja monipuolinen mielikuvituksensa, ja myös kaikenlainen henkinen kuorma vanhentaa ja riuduttaa ennen aikoja, saavuttaen lopulta ruumiin täydellisen luhistumisen. Tarina on Mannille tyypillistä monisäikeistä pohdintaa, ehkä kuitenkin fyysisempään suuntaan kuin odottaa sopisi.

Päänovellissa Kuolema Venetsiassa odotukset olivat korkealla, eikä pettymykseen ollut mitään syytä. Tarinassa kirjailija Gustav Aschenbach lähtee kotinsa remonttia pakoon lomalle välimeren rannikolle, ja kuinka ollakaan hän päätyy Venetsiaan, kaupunkiin jossa hän on useita kertoja aiemminkin ollut. Jotenkin kaikki tuntuu kirjailijan mielestä erilaiselta. Jo saapuessaan kaupunkiin laivalla, hän tuntee painostavan ja sateisen kostean ilmapiirin. Kuinka tarunomainen Venetsia onkaan aina hänet toivottanut tervetulleeksi auringon suloisessa paisteessa, vaan ei nyt. Jotenkin kokonaisuutta häiritsee myös meikattu vanha ukko, joika kaikessa irvokkuudessaan ja vastenmielisyydessään saa aikaan ahdistavan ja epätodellisen tunnelman. Kuitenkin oltuaan hetken kaupungissa ja jo kerran lähdettyään sieltä, hän päättää painostavasta ilmanalasta huolimatta jäädä tähän tuhansien tarinoiden kaupunkiin. Aschenbach kohtaa ruokasalongissa yhtenä satumaisena hetkenä kauniin pojan, johon hän kohdistaa täydellisesti huomionsa. Tästä tapahtumasta kehittyy epäselväksi jäävä tunnesuhde tuohon poikaan, etäinen mutta herkkä - jopa jotenkin vastenmielisen epäilyttäväkin(pedofilia). Toisaalta tässä painotetaan taiteellista vapautta ja tiettyä välitöntä harmittomuutta, joka viittaa pikemminkin esteettisen kauneuden ehdottomaan arvostamiseen ja jopa rakastamiseen(ei niinkään erotisointiin).  Mielestäni taistelu käydään järjellisyyden ja tunteellisen järjettömyyden välillä. Ilmiselvästi poikaa varjostava kirjailija kohtaa vain elämän mahdottomuuden ja ehkä myös oman identiteetin ja vanhentumisen aiheuttaman kaukokaipuun menneisiin ja voimallisempiin aikoihin. Vaikka mies ei varsinaisesti kohtaa poikaa millään sanallisen saati fyysisen tilanteen tasolla, kehittyy heidän välilleen eleiden ja tapojen mukainen vuorovaikutus. Kuin jokin kummallinen kissa- ja hiirileikki.
Thomas Mann onnistuu tässäkin novellissa kuvailemaan monisanaisesti ja värikkäästi Venetsiaa, tapahtumia ja ihmisiä. Hikisiltä ja löyhkääviltä kujilta aina raikkaisiin ja suolaisiin merituulliin(Sirokkoihin), jotka puhaltavat aina Saharasta asti. Itse laitoin merkille nämä estetiikkaa ylistävät pikkutarkat ja monilta kantein kuvailevat, jopa paatokselliset kauneuden ylistykset. Kuinka ainoastaan taiteilija voi pukea sanoiksi tai kuviksi asian, jota ei voi todistaa muutoin kuin näkemällä sellaisen itse. Voiko täydellisen kauneuden omata vain ihminen, vai voiko sellaisen nähdä myös paikassa tai asiassa? Koleran repimä kaupunki nukahtaa lopulta surulliseen, mutta västämättömään ratkaisuun - kuolemaan, jota jo tarinan nimikin lupaa lukijalleen.
Kuolema Venetsiassa on pieni suuri novelli, joka sitä lukiessa muistuttaa pikemminkin täyspitkää romaania. Itse en olisi pitkästynyt vaikka kirja olisi ollut 400-500 sivua pitkä, ehkä jopa enemmänkin. Tämä on osoitus verrattomasta kirjoittajan taidosta ja mielikuvituksesta oman itsensä ja täydellisen fiktion välillä, sekä niiden kombinaatiosta. Jopa näinkin raskasta aihetta, surullistakin leimaa kuitenkin tietynlainen kepeys ja hetkeen tarttumisen tunnelma, saman tyyppinen kuin Niko Kazantsakisin kirjassa Kerro minulle, Zorbas. Mielestäni loistava novelli, kunhan suhtautuu hieman sinisilmäisesti aiheeseen.

Novellissa Hämmennystä ja varhaista tuskaa, järjestetään porvarisperheessä nuorten kutsut. Taloon saapuu jos minkäkinlaista, etupäässä parempaa sakkia juhlimaan ja tanssimaan. Esitysten tiimellyksessä kuullaan laulua ja soittoa, lopulta yltyen sekatansseihin. Vanhahko professori virittelee historiallisia keskusteluja, väistyen itseriittoisuuden häpeässään takalalalle. Tässäkin tarinassa nostetaan yhteiskuntaluokkien ja koulutuksen välisten erojen tuomat ristiriidat näkyvästi, tosin maltillisesti esiin. Kirjailija luo voimakkaita vuorovaikutus tilanteita ja kuvailee osuvasti rymän välisiä suhteita, niin huumorilla kuin(vähintään) puolivakavuudella. Lopulta pieni lapsikin ottaa tunnetasolla askeleen kohti aikuisuutta, mustasukkaisen ja omistushaluisen tunteen ilmauksen, joka kuitenkin väistyy unen tuomaan lapsen autuuteen. Oivallinen ja harmiton tarina. Voisin kuvitella että esim. Mika Waltari olisi voinut kirjoittaa kyseisenlaisen tarinan, maltillisen oikeistolaishenkisen seurapiirikuvauksen.

Toiseksi viimeisessä novellissa Mario ja taikuri, luo kirjailia pahaenteisiä ja hyytäviä tunnelmia. Tarina on kirjan ainoa 1.persoonassa kirjoitettu ja sikälikin omalaatuinen, että se on kerrottu menneessä aikamuodossa. Kertojana on siis perheen isä ja jotenkin sepitykset ovat dokumentaarisen oloisia. Perhe lähtee kylpylään viettämään lomaa pahaa aavistamatta. Jo aluksi tulee ongelmia paikallisväestön luutuneiden konservatiivisten tapojen vuoksi ja koko aika painostava tunnelma kasvaa pahaenteisemmäksi. Mario on perheen tuttavaksi muodostunut tarjoilija, kaunis, siro ja miellyttävä. Hän onkin ratkaisevassa asemassa novellin juonen suhteen. Kylpyläpaikkakunnalle saapuu myös taikuri, joka on omalaatuinen - varsinainen keikari. Näillä eväillä saadaan aikaan pelottava jopa sadunomainen tarina, joka on kuin pahaa unta ja jonka keskeisinä teemoina ovat suggestio, hypnoosi ja jopa okkultismi. Jotenkin odotin jopa pahempaa, kuin lopulta tulikaan. Tarina on näistä eniten trillerimäinen. Kirjailija viittaa oman aikansa fasismin nousuun ujuttamalla taikurille erinäisiä maneereja ja tapoja, kuten roomalainen tervehdys ja nationalismin ylistys. Talttuuko peto lopulta?

Viimeisessä novellissa Petetty vanhempi leskirouva alkaa elää tunnerikasta vaihdevuosien jälkeistä elämää. Voisi kai sanoa viidenkympin villitykseksi. Rosaliesta kuoriutuu oikea aikansa puuma, jota hänen jälkikasvunsakin voi vain ihmetellä. Pojan englanninkielen opettaja joutuu vanhemman himokkaan naisen uhriksi. Yllättäen tämän riehakas soidinpeli katkeaa kuitenkin kuin kanan lento. Luonto on järjestänyt yllätyksen, jota petoksenakin voisi pitää. Uskoo ken haluaa. Mielenkiintoinen pointti tässä tarinassa on se, että teema on pitkälti sama kuin ensimmäisessä novellissa. Eri ikäisten ihmisten pökerryttävä rakkauden kokeminen ja pettymys. Lisäksi Petetty tarjoaa paljon lääketieteellistä faktaa naisen patofysiologiasta. Tästä viimeisestäkin novellista olisi voinut kommentoida paljonkin, mutta siirränpä valtikan lukijalle.

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on yllättävänkin monipuolinen lukupaketti. Vaikka lyhyistä tarinoista jää usein valjuhko kuva, täytyy myöntää että näistä ei monessakaan niin käynyt. Vaikka kirja kattaa yli viisikymmentä vuotta tämän taiteilijan tuotantoa, on niissä kuitenkin samanlainen vire. Mielestäni kauttaaltaan melko synkkä kuva näistä jää, mutta toisaalta hyvin elämää ruotiva ja elämänkaarta tukeva. Seikkaperäinen ihmisten kuvailu on hyvin leimallinen tehokeino Thomas Mannin tuotannossa, tämä on hetkittäin jopa liiallisuuten menevä ja hahmostaan karikatyyrin tekevä. Tämä kirja on yksi parhaista novelli-kokoelmista mitä olen lukenut.