Tsingiz Aitmatov - Valkoinen laiva

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Sivumäärä: 175

Painos ja vuosi: 3.painos - 1978

Kaikki kulkee vääjäämättömästi omaa rataansa. Päätin lukea vielä venäläisen kirjallisuuden kuukauden päätteksi tämän hyllyssäni makaavaan Tsingiz Aitmatovin Valkoisen laivan. Toki tuossa olisi pari muutakin, mutta koska tämä on vaimon haasteiden joukossa niin olkoon tässä välissä. En ole lukenut aiemmin kirjailijan tuotantoa, joten uusi ja raikas tuttavuus. Kirjailija Aitmatov on lähtöisin Kirgiisiasta ja hän aiheutti aikanaan melkoisesti puheita Neuvostoliiton lehdistössä ja kirjailijapiireissä.

Valkoinen laiva on kertomus pojasta joka kohtaa elämän ja maailman realiteetit kovimman kautta ja pakenee omiin mielikuvitus maailmoihin. Miksi paha on aina vahvempi kuin  hyvä ja miksi paha aina voittaa. Tästä antaa oivalliset näytteet Orozkul-setä, joka on katkeroitunut ja paatunut "ilkeäksi" lapsettomuuden myötä. Koska Orozkul on ahdistunut ja voi pahoin, hän antaa muiden tuntea sen nahoissaan. Momun-vaari on pojan lähin ihminen joka huolehtii pojasta, hän järjestää tämän muun muassa koulutielle. Vaari tekee orjatyötä henkensäpitimiksi ilkeälle Orozkulille, joka ei pidä häntä juurikaan kummoisena ihmisenä. Tuolloin oli koko lähisuvun hyvinvointi rakentunut työikäisen miehen ympärille, olipa tämä mies sitten millainen tahansa. Joutui elämään ns. "kusi sukassa".

Poika hakee lohtua Momun-vaarin maraalitarinoista. Maraalit(saksanhirvi) on metsästetty likipitäen sukupuuttoon, mutta jostain kaukaa saapuu maraaleja poikaa ja hänen perhettä tervehtimään. Saattaisivatpa lahjoittaa lapsen kiukkuiselle Orozkulille, koska tarujen mukaan ne tuovat lapsen taloon. Tämänkin hyvän asian torpedoi ihmisen pahuus, joka sitten toisaalta on elämän kannalta välttämätöntäkin. Onko kysymyksessä palanen todellista Kirgiisialaista tarustoa, vai onko tämä yksin omaan Aitmatovin mielikuvituksen tuotetta?

Eläimet ovat Tsingiz Aitmatovin tuotannossa keskeisessä asemassa. Niin on myös tässäkin kirjassa. Kirjailija rakentaa kuvioit symboolisesti ja moniselitteisesti. On ilmeistä että se mikä tapahtuu henkilötasolla tapahtuu myös maiden ja kansojen tasolla. Tätä vaikutelmaa tehostaakseen on kirjailija sisällyttänyt kertomukseen myös väkivaltaisen tarinan heimojen välisistä sodista. Tästä käynnistyy itse maraalitarina, joka sitten kulkee juonta tukien loppuun asti.

Mielestäni kirja on helppoa luettavaa, mutta jos asiaa kuopaisee pintaa syvemmältä on tarinassa selkeästi syvempääkin merkitystä. Paha on selvästi karrikoitua laatua ja hyvyys on jopa omituisen hampaatonta. Onko kysymyksessä alistetun kansan propagandistinen huuto maailmalle? Moraalisfilosofisista ongelmista huolimatta on maailma tehty elämistä varten, hallitseepa sitä sitten hyvä tai paha. Pahuuttakin oppii ymmärtämään(vaikkei sitä hyväksy) kun viitsii selvittää syy ja seuraussuhteita. Joskus käy niin että pahasta tulee hyvä ja myös toisin päin. Usein valta sanelee nämä ehdot. Kirja on kelpo luettavaa.

Boris Pasternak - Tohtori Zivago

Suomentanut: Juhani Konkka

Sivumäärä: 304+366 (670)

Painos  ja vuosi: Kirjakerho - 1991

Mies jolla oli monta nimeä. Neuvostoliiton ajan kirjallisuus on usein ellei aina kantaa ottavaa. Tämäkin kirja joka on sitä - kuitenkin varsin epäkiihkeästi ja antaa hyvän kuvan sosialismin käytännön ensiaskeleista. Boris Pasternak oli venäläinen runoilija ja kirjailija, joka nautti Stalinin suosiota(kaikesta huolimatta). Hän sai tunnustuksena kirjallisista ansioistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1958, jonka hän kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta. Pasternak vietti jonkin aikaa ulkomailla, kuten hänen ajalleen tyypillisesti monet muutkin itäblokin kirjailijat. Tohtori Zivago on kirjailijan pääteos ja kuuluu näihin raskaampiin venäläisiin kaunokirjallisiin teoksiin.

Tohtori Zivago on kirja joka kertoo Venäjästä ja sen ajautumisesta kommunistiseen vallankumoukseen. Ajasta ennen ja jälkeen kansannousun. Tarinan päähenkilö Jura alias Juri Aleksandrejevits on lääkäri ja säätyläinen, joka yrittää adaptoitua rahvaan sekaan kuin kuka tahansa kansanmies. Hänelle käy kuten monelle muulle Neuvostoliittolaistuvalle kansalaiselle, eli vaipuu turkiksista ryysyihin. Jura eli tohtori Zivago on pohjimmiltaan kaunosieluinen ja luova, ellei jopa taiteilija. Kuitenkin jokaisen itseään kunnioittavan juutalaisen pitää omata hyvä ammatti, näin ollen hänkin on myös pragmaattinen tieteilijä. Eikä mies voi vastustaa rakkauden viehätystä ja lankeaa haureuden kautta itsesyytösten tielle.

Sinällään kirjassa aistittava protesti kommunismia vastaan on mielestäni hyvin kevyttä, koska molempia osapuolia niin punaisia kuin valkoisia syytetään oman aikansa julmuuksista. Kirja etenee myös paljolti rakkauden kuvioiden ympärillä ja siinä pohditaan moraalisia käsityksiä paljon monipuolisemmin kuin itse yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siksipä kirja onkin mielestäni enemmän romanttinen ja draamallinen, kuin paljastava tai kantaaottava. Pasternakin kantaaottavuus onkin verhottu paljon monisäikeisemmin kuin esimerkiksi Solzenitsynin, jonka kansan kuvailu on ankeaa. Tässäkin kirjassa suuressa roolissa on ihmisen petollisuus ylipäätään, niin rakkaudessa kuin yhteiskunnallisissa kuvioissa. Kuitenkin pohjattoman raakuuden ja häikäilemättömyyden osuus on Tohtori Zivagossa niukkaa, joten kirja sopii oivallisesti herkempisieluisellekin lukijalle.

Paneutumatta juonikuvioihin sen suuremmin totean kuitenkin kirjan aika pitkäveteiseksi ja tylsäksi. Koska kirja ei ole yleisestiarvioituna huono jo yksistään sen tarjoaman informaation vuoksi, kannattaa se tietysi jokaisen itseään kunnioittavan lukutoukan lukaista. Tämän laatuiselle tapahtuma-alustalle kehitetty tarina ei ole omiaan herättämään dekkarifanin mielenkiintoa, ja uskonkin että useimmalle lukijalle kirja on voittamaton paikka. Jos kuitenkin pitää esimerkiksi sukukronikoista, voi tämänkin kaunokirjallisen tiiliskiven selättää hyvällä mielellä.

Boris Pasternak on taitava tilanteiden kuvailija. Hän käyttää paljon vertauskuvallisia ja hyvin kuvaavia sanoja ja sanan käänteitä. Jotenkin kaikessa kauneudessan lauseet ja niiden kehittyminen ovat kuitenkin junnaavia. Ne ovat jopa sisällöltäänkin maltillisesti edistyviä ja paikallaan staattisesti vellovia. Tulee siis vaikutelma still-kuvamaisista tapahtumista, pysähtyneistä hetkistä. 

Mielenkiintoinen seikka on venäläiskirjallisuudelle tyypillinen yhden henkilön nimisekamelska. Lukiessa pitää miettiä että onko kysymyksessä sama henkilö kuin on kuvitellut. Lopuksi tarinan Juran alias Zivagon sielun tilaa valotetaan hänen runoillaan, sinällään persoonallinen juttu. Kyseisen painoksen kansitaide on mielenkiintoinen, koska siinäkin viitataan kauneuden ja rikkauden katoavaisuuteen. Tulipahan tämäkin klassikkokirja luettua, eikä nyt voitettuna kantana hirveästi kaduta.

Fedor Dostojevski - Kirjoituksia kellarista

Suomentanut: Esa Adrian

Sivumäärä: 170

Painos ja vuosi: - 1976

Tein tai ainakin aioin tehdä, tai no eipä tullut edes mieleenkään jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Fedor Dostojevski on kirjailija joka ei suuremmin esittelyjä kaipaa. Hänen tuotantonsa käsittää muhkean siivun Venäläisen kirjallisuuden klassikkoteoksista. Vaikka Karamazovin veljekset on ehkä hänen tärkein teoksensa, päätin tälle Venäläisen kirjallisuuden kuukaudelle valita tämän omasta hyllystäni löytyvän Kirjoituksia kellarista. Olen joskus 90-luvulla lukenut hänen teoksensa Rikos ja rangaistus. Tästä ei paljoakaan ole mieleeni jäänyt, toisaalta en ehkä tuolloin ollut oikein vastaanottavaa sorttia.

Kellarin kirjoittelija on tavallaan jokaiselle tuttu ihmistyyppi, hän elää keskuudessamme vähin äänin - vaikka hän on olemassa, ei häntä juurikaan näe. Hän on kuin Münckhausen ja elää omassa kuvitteellisessa maailmassaan, ja nimen omaan elää koska hän uskoo itsekin keksimänsä jutut.

Kirjoituksia kellarista on kuin syrjäytyneen monologi. Se on kertomuksia hulluudesta, ja se on myös patologisen tarinan iskijän psykologinen tutkielma kallon sisällöstään.

Teksti on huomattavan paasaavaa ja psykologisesti virittynyttä(oikeastaan aika psykologinen kirja). Kellarin kirjailija on narri ja sankari samassa paketissa, jopa yhtä aikaa kumpaakin. Mahtailevaa ja röyhkeää, mutta samalla kuitenkin myös yksinäistä ja säälittävää. Puhutteleeko tämä meissä jokaisessa asuvaa yksinäistä puoltamme? Jokaisella on maailmassa mahdollisuutensa ja paikkansa, kaikki eivät vain hyödynnä niitä - eivät tahdo tai eivät osaa. 

Kellarin kertoja rakentaa oivallisen ja melko monimutkaisen tarinoinnin verkon, jossa yhdellä hetkellä sidotaan syvälle punokseen ja toisella hetkellä vedetään matto jalkojen alta. Kaikessa näsäviisaudessaan teksti on toki älyllistä verbaliikkaa.

Täytyy myöntää että kirjan lukeminen edistyi tahmeasti, liekö väsymystä vai oliko kirja oikeastikin hieman "puuduttava". Koska Fedor Dostojevskin kirjallisuus on laadukasta ja arvostettua, pitää sitäkin toisinaan lukea. Ja koska edellisestä kerrasta on pitkä aika, pitänee nyt ryhdistäytyä ja tarttua toimeen useammin. Oivallinen ja ilmainen hylkykirja löytö. Joka tapauksessa kannattaa lukea.

Ivan Bunin - Arsenjevin elämä

Suomentanut: Lea Pyykkö

Sivumäärä: 314

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

"Luomistyötä varten tarvitaan vain mennyttä, elettyä". Ivan Bunin oli venäläinen kirjailija, joka on ehkä yksi merkittävimpiä nuoremman kaartin kirjailijoita. Hänellä oli merkittäviä kirjailija ystäviä, kuten Tsehov, Gorki ja Tolstoi. Kirjailija pakeni venäjältä vallankumouksen vuoksi Ranskaan, jossa hän kuoli myöhemmin vuonna 1953. Koska hän vastusti natseja ja piilotteli juutalaisia, oli hänellä vaikeuksia sota-ajan Euroopassa. Yksi Buninin merkittävimpiä virstanpylväitä oli hänelle myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1933. Suomennettua tuotantoa ei kovin paljon löydä, mutta tämä Arsenjevin elämä lienee tärkeimmästä päästä.

Ivan Bunin on kertomisen mestari. Hänen tarinansa on ilmiselvästi elämänkerrallinen ja tämän hän toki myöntääkin. Kertomus etenee vääjäämättömän sujuvasti menneessä aikamuodossa - Aleksei Arsenjevin elämän alkuhämäristä aina hyvän matkaa nuoruusvuosille. Varmasti jokaisen elämässä on hetkiä jotka kasvattavat ja ohjaavat tekijäänsä toimissa. Kuitenkin Aleksei ei tunnu oppivan juurikaan, eikä varsinkaan ihmissuhteissa. Vaikka hän kehittyy runoilijana ja kirjailijana, ei hän saa kuitenkaan otetta läheisiinsä, Likaan(rakastettu), tai edes isäänäsä jota hän suuresti arvostaa. 

Ympärillä yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyy ja odotellaan vallankumousta, tämä on helppo ymmärtää kun jaksaa seurata kehittyvää ilmapiiriä - luokkaerot ja ansaitsematon köyhyys.

Ivan Bunin on taitava rakentamaan mielikuvia ihan joka asiasta, kauniit Äiti-Venäjän maisemat kehystävät monipuolisesti karusta runsaaseen tapahtuma ympäristöä. Jopa Arsenjev itse pysähtelee nuuskimaan ja ihailemaan ympäristöään, nöyränä ja kunnioittavana. Kuitenkin itse koen tapahtumat lähinnä ahdistavina - koko elämän kudelma rakentuu pettymystä ja merkityksettömyyttä kohti kuin uppoava laiva. Täytyy myöntää että Bunin on kertojana vailla vertaa. 

Kirja on sinällään selkeä ja jäsennelty. Tekstiä on helppo lukea ja sen ymmärtämiseen ei tarvitse käyttää turhaa energiaa. Mennyt aikamuoto toimii verrattoman hyvin ja luo tarinaan uskottavuutta. Jos kirjan ulkomuotoa saa kommentoida muutamalla sanalla, niin lähinnä se muistuttaa jotain kuvakirjaa. Tekstin määrän vuoksi voi kertoa sivumäärän puolellatoista, jolloin voisi saada esim. keltaisen kirjaston painoksen sivumäärän. Itseäni askarrutti tarinan päähenkilön sukunimi Arsenjev, koska tietääkseni sen niminen kirjailija on ollut olemassa - onpa kaiken lisäksi vielä Buninin ikäluokkaa. Liekö sitten sattumaa vai jotain muuta? Oivallinen venäläiskirja jonka suosittelen lukemaan.

Mihail Lermontov - Aikamme sankari

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Sivumäärä: 184

Painos: 2.painos 1982

Selvännäköä vai kohtalon noudattamista? Päätin aloittaa venäläisen kirjallisuuden kuukauden tästä Mihail Lermontovin ainoasta, 170-vuotiaasta romaanista Aikamme Sankari. Kirjailija on Aleksandr Puskinin aikalainen ja on siis ensimmäisiä merkittäviä venäläisen romantiikan ajan kirjailijoita. Hän ennakoi ilmeisesti omaa kohtaloaan joutua kaksintaistelussa surmatuksi, koska näin todellakin kävi myöhemmin vuonna 1841. Lermontovia pidetään kielellisenä uudistajana ja väitetään että hänen sukujuurensa ovat Skotlannissa. Hänen tuotantonsa on lähes yksin omaan runoelmia ja näistäkin merkittävä osa löydettiin henkilökohtaisesta kirjasesta vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Aikamme sankari koostuu useammasta novellin -tyylisestä tarinasta, jotka nivoutuvat yhdeksi pienoisromaaniksi. Nämä julkaistiin aiemmin lehdissä useammassa osassa. Näissä kerrotaan persoonallisesta upseeri Grigori Aleksantrovits Petsorinista, joka saa rangaistuksena komennuksen Kaukasiaan. Hän on harteva ja jopa runollisella tavalla komea mies, jolla on sitoutumiskammo - liekö sankari sikäli aikaansa edellä. Hän on ilmiselvä naistenmies ja hetkessä elävä kulkuri. Petsorinilta ei rohkeutta puutu, ja jotenkin hänen toimintansa on itsetuhoista. Teksteissä kohtaa useita intensiivisiä hetkiä ja ne kuljettavat läpi jylhien maisemien ja kohtaamisten. Onko romantiikassa aina kysymys rakkaudesta ja kuolemasta? Elä aina elämääsi kuin viimeistä päivää.

Petsorinin vaiheita seurataan kertojan(Maksim Maksimyts) äänellä ja osittain myös hänen omista päiväkirjoistaan minä muodossa. Linnoitusten ja kasarmien ulkopuolella asustelee paikallista alkuperäisväestöä, kuten tsetseenejä. Näiden kanssa syntyy ongelmia ja nämä tilanteet eskaloituvat useissakin kohdin. Lermontov kuvailee mielenkiintoisesti tuolloista upseeristoa ja sotaväen toimintaa, kuitenkin tarinat painottuvat lähinnä ihmissuhteisiin ja romantiikkaan. Ehkäpä kaikista mielenkiintoisimpia hetkiä ovat kuitenkin juuri nämä kaksintaistelun kuvaukset. Eikä Aikamme sankari ole vain yksi ihminen vaan kenties useita henkilöitä samassa ihmisessä.

Mihail Lermontov (wikipedia)

Koska kirja on käännetty vasta 1982, on käännöskieli modernia ja helppolukuista. Tarinat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mutta tämä ei ainakaan itseäni suuremmin häiritse. Vaikka kirja ei ole paksu, niin silti sisältöä on yllin kyllin ja näin ollen se on itseoikeutetusti maailmankirjallisuuden klassikko. Sopivaa lukemistoa pariksi illaksi.