maanantai 29. lokakuuta 2012

J.M. Coetzee - Michael K:n elämä

Suomentanut: Seppo Loponen
Sivumäärä: 187
Painos ja vuosi: 1.painos - 1984



Voihan Afrikantähti sentään. John Maxwell Coetzee on eteläafrikkalainen kirjailija, joka on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003. Lisäksi hän on ainoa kahdella Booker-palkinnolla palkittu kirjailija, joista toinen kirja on juuri tämä Michael K:n elämä.Teksteistä tulee mieleen mm. Hemingway, joka kuvailee asioita samalla seikkaperäisyydellä. Toisaalta ainakaan tässä kirjassa ei liioin tunteilla leikitty.

Tarinassa eräs työttömyyteen ajautuva henkilö lähtee kuskaamaan henkihieverissä olevaa äitiään maaseudulle toisen maailmansodan aikaisessa Eteläafrikassa. Tarina on koruttomasti kirjoitettu ja muutenkin koruton, ei kuitenkaan huono - päinvastoin. Kirjan henkilöt ovat sodan runteleman maailman uhreja, itsekukin miten sattuu. Kirjan Micheal K alias Michaels kuvataan syöksykierteeseen joutuneena olosuhteiden uhrina, joka ei pääse kunnolliseen harmoniaan luonnon kanssa. Vaikka pyrkimykset ovat kovat, eivät ne ole realistiset. Sota tulee lähelle ja koskettaa jokaista välillisesti tai välittömästi. Pelkällä kurpitsalla ei kukaan pysy kunnossa ja tämän saa myös Michael kokea. Miten ihminen selviytyy itsekkyyden ja hyväksikäytön keskellä, kuinka paljon itsekukin joutuu kyynärpäätekniikkaa käyttämään? Kriisin aikana jokainen on toiselle susi, eikä kirjassa maalattu maisema ole mieltä ylentävä ja empatiaa pursuileva. Toisaalta kertomus ei ole aivan toivotonkaan. Ystävyyssuhteita syntyy ja niitä sidotaan, osa niistä ajautuu karille omaa mahdottomuuttaan.
Vaivaannuttavaa on mielestäni pitkähköt kuvaukset pakkotyöleirielämästä, ja muutenkin liiallinen lillukanvarsien vatvominen.Uskon että kirjan maailma onkin inhorealistinen ja sellaisenaan toimiva. Jopa jonkinlaista erotiikan tynkääkin lukijalle loppupuolella tarjoillaan.

Kirja on helppolukuinen ja pelkistetty. Lauseet ovat selkeitä ja aiheeseen sopien niin lauserakenteellisesti kuin sisällöllisestikin karuja. Tarina kantaa vaivatta eteenpäin, ja vaikka se onkin ajoittain junnaavan oloista, pitää se kivasti otteessaan loppuun asti. Toisaalta ihmettelen miksi kirja on niinkin arvostettu, koska en ainakaan itse näe siinä mitään korvaamattoman poikkeuksellista. Mielestäni kirjasta puuttuu yllätyksellisyys tyystin, se olisi voinut keventää muuten niin raskasta tunnelmaa. Kuitenkin ihan kelvollinen kirja.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Salman Rushdie - Firenzen lumoojatar

Suomentanut: Arto Häilä
Sivumäärä: 382
Painos ja vuosi: 1.painos - 2010


Tuhannen ja yhden tarinan öitä. Salman Rushdie on intialaissyntyinen brittikirjailija, jonka ura on jatkunut 70-luvulta saakka näihin päiviin. Hän on saanut kirjastaan Keskiyön lapset Booker-palkinnon ja Saatanalliset säkeet kirjastaan kuolemantuomion(muslimeilta). Olen aikanaan lukenut tämän viimeksi mainitun.

Tarina alkaa kaukaisesta kaupungista. Kaikki on häikäisevän kaunista, lähes täydellistä. Ihmiset hyörii ympäriinsä ja torilla hälistään, suuri järvi tajoaa kaikille jotain - tiedä sitten mitä. Kaupunkiin saapuu muukalainen rattailla, mukanaan viesti. Kaupunkia ja mantuja hallitsee häikäilemätön, omahyväinen ja valtaa holtittomasti käyttävä keisari. Hänellä on kolme poikaa jotka kikkailevat omituisilla seksuaalisilla tavoillaan, kuten heidän ilmiselvästi hullu isänsäkin. Tästä alkaa monimutkainen lukuisista tarinoista, unista ja tositapahtumista polveileva sillisalatti. Todellisuuden henkilöt ja satuhenkilöt menevät sekaisin keskenään, jopa aikakaudet menevät omituisesti sekaisin - ainakin lukijan päässä. Yhdellä henkilöllä voi olla lisäksi useita nimiä ja nimityksiä. Kaiken huipuksi kaikki tapahtumien ihmiset eivät ole edes todellisia.
Kirjailijan tekstit ovat härskejä ja omituisia fantasioita pullollaan, yltäen lähes limaisiin ja umpiperversseihin kuvioihin. Kirja on sekava eikä siitä itselleni juuri mitään käteen jäänyt. Onko Rushdien ruuti alkanut kuivaa ikääntymisen myötä, vai haluaako hän kirjoittaa tarkoituksella tikusta asiaa. Perusjuttu olisi hyvin tullut selväksi satasivuisessa novellissa.

Vaivoin jaksoin kirjan lukea, enkä missään vaiheessa saanut draivia päälle. Viidenkymmenen sivun jälkeen iski totaalinen mielenkiinnon puute, ja se jatkui loppuun asti. Ei sopinut minulle. Taitaa olla viimeinen Rushdie jonka luin.

torstai 18. lokakuuta 2012

T. S. Eliot - Cocktailkutsut

Suomentanut: E.S. Repo ja Ville Repo
Sivumäärä: 196
Painos ja vuosi: 1.painos - 1951


Vaikuttimia Kauniiden ja rohkeiden kiperiin ja kimurantteihin kuvioihin. Lukiessani tämän näytelmäkirjallisen teoksen, tuli väistämättä mieleen erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen keihäänheittäjän lausunnot urheilupsykologiasta ja sen tarpeellisuudesta. T. S. Eliot on englantilais-amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka tunnetaan ensisijaisesti runoistaan. Näiden ansiosta hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Päätin kuitenkin lukea tämän Coctailkutsut näytelmän, koska tämä nyt oli muutenkin tuossa helpoiten saatavilla.

Kirjan tapahtumat käsittävät muutamia näytöksiä, käsittäen(jaksottain) noin kaksivuotta eräiden ihmisten elämässä. Tarinan kulku juontuu lähinnä hömppäkeskustelujen lomaan, jotka ovat kutsujen kantava voima. Kaiken taakse piiloutuu kavalan psykiatrin ja hänen parin ystävänsä salaperäinen juoni, joka ei tarkoitusperissään ainakaan itselleni täysin avaudu. Mielestäni suhteellisen tavallisia ajatuksia ja toimintatapoja omaavat ihmiset ohjaillaan "psykiatrian" piiriin kyseenalaisesti ja ilmeisesti jopa jonkinlaisten kummallisten muotiterapiahaihatusten avulla. Tavallisia asioita mutkistetaan ja yliohjaillaan. Onko coctailkutsut sopiva temmellyskenttä kokeelliselle kallonkutistamiselle, siitä voi itsekukin tehdä omat komediset johtopäätöksensä. Itseäni nämä kuviot eivät saa nauramaan, liekö sitten tosikko tai hieman modernimman ja epälaadullisemman huumorin ystävä. Jokatapauksessa kutsut jatkuvat, joko huomenna tai ylihuomenna - ehkä ensivuonna.

Sairaita ja muutenkin perverssejä ihmissuhteita syntyy kaiken aikaa, voiko niitä tervehdyttää tai tarviiko niitä tervehdyttää on oma juttunsa. Jos huomaa olevansa jotenkin "hullujen" ihmisten seurassa useammin kuin voisi kuvitella, täytynee epäillä myös omaa järkeä - tai onko sittenkin joku järjestänyt nämä kutsut tahallaan?

En ole suuremmin lukenut näytelmäkirjoja ja tämäkin tavallaan tuntui aika turhalta. Täydellinen illuusio jostakin tapahtumasta, joka tavallaan olisi jollain tasolla hauska. Teksti koostui täysin vuoropuheluista, jossa raottui myös ympäröivät puitteet ja roolien henkilöt(luonteenpiirteineen). Kuitenkin tämä jollain tasolla kaventaa ilmaisua, eikä se nyt ensimmäiseksi itseäni miellyttänyt. Onhan tämäkin oma laijinsa ja joku tästäkin voi pitää. Tästähän voisi joku alkaa veistää omaa amatööriteatteri-dramaturgiaa. Aika neutraalit fiilikset kirjasta, harmitonta ja pitkästyttävää.

maanantai 15. lokakuuta 2012

William Golding - Kärpästen herra


Suomentanut: Juhana Perkki
Sivumäärä: 264
Painos ja vuosi: Suomalainen kirjakerho - 1984


Viisikko ja pudonneen koneen saari. Englantilaisen kirjailijallisuuden klassikko Kärpästen herra on William Goldingin tunnetuin teos. Herra Golding on arvostettu ja tunnettu ympäri maailmaa, hänet on palkittu niin Booker-palkinnolla, kuin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Häneen on sota jättänyt jälkensä, kuten moneen hänen ikäluokkansa mieheen. Tästä lähteestä kirjailija on ammentanut myös kirjoittaessaan Kärpästen herraa. Pahuus ihmisessä purkautuu tietyissä olosuhteissa, jos sille antaa tai joutuu antamaan tilaisuuden.

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan ajalle. Kaukana tyynellämerellä akselivallat ampuvat englantilaisen lentokoneen alas ja se putoaa autiolle saarelle. Eloon jää ainoastaan lapsia. Paratiisisaari tarjoaa kauniit puitteet ja kelvolliset olosuhteet hyvälle elämälle. Kaikki menee aluksi hyvin ja tuntuu siltä että lapset pärjäävätkin. Sitten alkaa ihmisen luontainen pahuus työntyä pintaan ja kaikki romahtaa käytännössä kivikaudelle, sudet ja lampaat alkavat erottua toisistaan - äly väistyy ja tilalle astuu vallanhimo. Ei liene väliä onko saari täynnä lapsia vai aikuisia, ehkä kaikki kulkisi aikuisten maailmassa vain hitaammin.
Tarina on mielenkiintoinen ja nopeatempoinen. Tietynlaisia epäuskottavuuksia kirjassa on lukuisa määrä, kuten esimerkiksi viisivuotiaat lapset eivät hukuta itseään, myrkylliset ötökät eivät pistä, eikä ripuli korjaa satoaan. Sen sijaan ryhmädynaamiset jutut toimivat hyvin uskottavasti, paha saa vallan joukossa ja potentiaaliset manipuloijat nousevat esiin.

Kirja ei mielestäni muistuta kaunokirjallista teosta siten kuin määritelmän ymmärrän. Kerronta on kevyttä ja huoletonta ja tuo monin paikoin nuorten seikkailukirjat mieleen, lähinnä Viisikko ja 3 etsivää kirjat. Tuntuu siltä että kirjailija jostakin tarkoituksettomasta syystä varjelee kirjansa lapsia. Setä on kirjoittanut kirjan lapsille lapsista. Kirjan opetus on kuitenkin niin tärkeä, että se jättää kaiken muun sivuseikaksi. Uskon että kirjan nuori lukijakunta jaksaa lukea Kärpäsen herran aina uudestaan ja uudestaan, kaiken maailman pelikonsoleista ja internetistä huolimatta.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Ian Fleming - Casino Royale


Suomentanut: Matti Karjalainen
Sivumäärä: 226
Painos ja vuosi: 6.painos - 1991


Uhkapelejä ja glamouria. Hiljattain tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäisestä James Bond-elokuvasta, Tohtori No:sta. Olen tietysti katsonut kaikki Bondit, osan moneen kertaan. Suurin suosikkini on Kuuraketti. Paras Bond-näyttelijä on charmikas peribrittiläinen Roger Moore, joka on jotenkin rooliin parhaitenistuva hirtehishuumoreineen ja kuolettavine sutkautuksineen.
Sen sijaan ensimmäinen Bond-kirja täyttää pian 60 vuotta ja sen kirjoittajan Ian Flemingin kuolemasta pian 50 vuotta. Fleming ehti kirjoittaa useita agenttitarinoita(14 kappaletta), joista tehtiin miltei yhtä monta elokuvaa. Häpeäkseni täytyy myöntää että tämä oli ensimmäinen Flemingin kirja jonka luin. Olen aiemmin lukenut yhden Gardnerin Bondin(ei tietenkään sama asia), mutta siitäkin lienee parikymmentä vuotta aikaa.

Casino Royale on tiivistunnelmainen ehkä vielä itseään etsivä Bond-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin. Siellä Bond joutuu elämänsä uhkapeliin, jossa on suuret panokset ja henkiriepu lujilla. Koko tarina pyörii casinon ja hotellin liepeillä, ja toimintaa ei liiaksi ole. Pahikset ovat useasta leiristä ja naisia ei ympärillä pyöri suuremmassa määrin. Kuitenkin tarinasta on saatu aikaseksi pikkunätti ja nyt jo legendaariseksi noussut "agenttipläjäys". Vaikka kirjan väkivalta on brutaalia, on se kuitenkin "sievästi" kuvattua.
Koska olen myös elokuvan katsonut, täytyy väistämättä vertailla tiettyjä asioita. Kirjan Bond on yllättävän herkkä ja hänen mielessään risteilee suuria tunteita, pelkoa, rakkautta, himoa ja jopa kauhua. Näitä en ainakaan suuremmin aistinut Daniel Craigin karkeilta mutta toki naisiin meneviltä kasvoilta. Lisäksi ilmapiirissä ja teksteissä vilisee toistuvasti sovinismia, joka olisi tänäpäivänä jo miltei rikollista. Edellä mainitut asiat eivät liioin itseäni vaivaa, mutta myönnettäköön että ajaa kirjan totaalisen eri radoille kuin katsomani elokuvan. James Bodista ei tässä kirjassa ole tehty mitään supersankaria ja hyvä niin.

Kirjallisesta ilmaisusta en osaa suurempaa sanoa, kaipa tuo luettavuudelta on helpoimmasta päästä. Alkupuolen puuduttava, eri valtioiden vakoojatoiminnan ja kylmänsodan lähtötilanteen vatvominen loi muutamia haukotuksia, mutta eipä sen jälkeen voi suuremmin moittia. Kirja on kirjoitettu 50-luvulla ja pakko myöntää että tämän kyllä huomaa. Kyseisen laatuinen kirjallisuus sopisi mielestäni ylä-asteikäisille pojan kolleille, jos vaikka tästä viimeistään alkaisi kiinnostus lukemiseen.



torstai 11. lokakuuta 2012

Francois Mauriac - Pyhä suudelma




Suomentanut: Arvi Nuormaa
Sivumäärä: 130
Painos ja vuosi: 4.painos - 1967



Kun henki voittaa materian. Francois Mauriac oli ranskalainen kirjailija, joka sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1952. Hän on kirjoittanut etupäässä näitä psykologisia romaaneja, jota tämä Pyhä suudelmakin edustaa. Hänen romaanejaan on muutamia suomennettu, ja tämän ainokaisen löysin paikallisesta kirjastosta. Pienoisromaani Pyhä suudelma ei paksuudellaan päätä huimaa, mutta kieltämättä teksi on varsin painavaa.

Pyhä suudelma kertoo ajalleen epäilemättä tyypillisen "ennalta sovitun" avioliiton tarinan, jossa kaksi ihmistä vasten tahtoisesti pakkonaitetaan. Mies puolinen Jean potee päällekaatuvaa häpeää ja huonoa itsetuntoa omasta kituliaasta ja rumasta ulkonäöstään. Kaikin puolin vastenmielisenä ja nöyränä hän kuitenkin nai Noemi-morsiamen , joka ei pysty sietämään tuota kamalaa luonnonoikkua. Tästä kehkeytyy kauniin verevän naisen ja rumiluksen suhde, joka tarjoaa runsaita psykologisia kuvailuja ja pohdintoja. Kyse on pitkälti uhrautumisesta ja häpeästä, alistumisesta yleisten normien ja ympäristön paineen alle. Voiko kukaan venyä pyyteettömyydessään ja vaatimattomuudessaan marttyyrin tasolle - ehkäpä voi ja on voinut. Elääkö vielä nyky-yhteiskunnassa ihmisiä jotka vain kuolema voi erottaa, jos edes sekään?
Vaikka ympäristö tarjoaa runsaudessaan ja kauneudessaan loistavat puitteet onnellisuuteen, niin paradoksaalisuudessaan nämä samat asiat kätkevät tukahdutetun ja elämän janoisen pettyneen sielun.

Kirja on vähäsanaisuudestaan huolimatta paljon kertova, sävykäs ja vivahteikas. Lyhyisiinkin lauseisiin mahtuu lukuisia mieleen rakentuvia kuvia. Voisi olla kuitenkin paikallaan ajanmukaistaa tekstin rakennetta, siis jos joku saa päähänsä tästäkin uuden painoksen ottaa. Onko kyynisyyden syvimpään kolkkaan asti ulottuva tarina siitä, kuinka ihminen voi monin tavoin kitua yhteisön pihdeissä - enään tämänpäivän lukijaa kiinnostava. Mielestäni kirja on tietysti tylsä ja pateettinen, mutta mielummin tätä lukee kuin katselee salkkareita.

Seuraavassa lyhyesti aviovuoteesta:

Aamunkoitteessa heikko, valittava huokaus oli merkkinä kamppailun päättymisestä, kamppailun, jota oli kestänyt kuusi tuntia.  Jean Peloueyre makasi liikkumattomana, hikeä valuen - iljettävämpänä kuin mato, joka vihdoinkin on malttanut erota raadostaan. - Francois Mauriac - Pyhä suudelma.

*     *     *

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino
Sivumäärä: 478
Painos ja vuosi: 3.painos - 2005


Hulvatonta menoa Moskovan yössä. Mihail Bulgakov kuului Neuvostokirjailijoiden kärkinimiin. Tunnetuksi hän tuli juuri tästä pitkään sorvatusta ja kirjoitetusta(yli kymmenen vuotta) Saatana saapuu Moskovaan kirjasta. Kerrotaan että kirjan alkuperäisversio paloi, ja tämä toinen versio on kokonaan uudellen kirjoitettu. Bulgakov kuoli melko nuorena, joten tuotanto katkesi epäilemättä liian aikaisin. Kirjailija joutui kotimassaan kritiikin ja sensuurin kohteeksi, ja hän ei saanut koskaan lupaa matkustaa ulkomaille.

Tarina alkaa Patriarkan lammilta mehulasin äärestä, tavallisena aurinkoisena päivänä. Paikalle saapuu kummallinen muukalainen, omituisine kirjavine ja ruudullisine vaatteineen. Hänen silmänsä ovat omituiset ja eriparia, hänen puheensa kummallisia. Kuinka sitten eräs kirjailija joutuu raitiovaunun alle, ja menettää päänsä onnettomuudessa. Tästä alkaa omituinen ja monisäikeinen tapahtumaketju Moskovassa, joka on pullollaan taiteilijoita, kirjailijoita ja esiintyjiä. Yhtäaikaisesti seurataan kirjan tapahtumia Pontius Pilatuksen ajalta, kirjan joka paloi kaminan tulipesässä. Onko tällä kirjalla sittenkin suurempaa merkitystä myös tapahtumien kulun kanssa?
Teatterissa tapahtuu ihmetöitä, joita veijarimainen mustakissa, kirjavapukuinen mies ja itse vanha vihtahousu tekevät. Naiset juoksevat miltei alasti ja rahaa sataa taivaalta.
Hypnoottisen hienoa kuvailua yötaivaalla lentävän luudan selästä, naiselta joka sai noidan mahdin. Taitaapa jossain vaiheessa avoautokin lentää kuutamoyössä. Kirjan huipentuma lienee Saatanan kekkereillä, jossa vilisee merkittäviä kuolleita ihmisiä.

Tarina on mielenkiintoinen ja koukuttava, tosin mielestäni hetkittäin sekava. Pitää tarkastaa parikin kertaa että milloin kirja on kirjoitettu. Hämmästyttävän pienin muutoksin kirjan maailman voisi rakentaa tähän päivään. Kaiken lisäksi tunnelma ei ole lainkaan "itäblokkimainen", pikemminkin moderni ja kansainvälinen. Tapahtumat jäsentyvät hieman haasteellisesti, mutta kieli sinällään on tuoretta ja helppolukuista. Kirja on tulvillaan kritiikkiä komedian keinoin, ahneudesta, hallinnosta ja ylipäätään yhteiskunnasta. Aina kun Saatana saapuu kaupunkiin(onneksi harvoin), on meininki psykedelistä ja anarkistista.


sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Tomas Tranströmer - Kootut teokset





Suomentanut: Caj Westerberg
Sivumäärä: 516
Painos ja vuosi: 1.painos - 2011



Pappa Tranströmerin tuotanto lähes kokonaisuudessaan. Vaihteeksi tuli taas valittua runoteos käteen, vastapainoksi luetulle romaanikirjallisuudelle. Tomas Tranströmer on ruotsalainen runoilija, nyt jo varsin varttunut ja kaipa häntä voi jo vanhukseksikin kutsua. Omasta mielestään hän on henkisesti paljon nuorempi, kuin fyysisesti. Tämä on helppo uskoa koska hän on sairastanut aivoverenvuodon ja potee afasiaa, lisäksi hänen toinen puolensa on halvaantunut. Mies on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2011 ja hänen runoja on käännetty useille kymmenille eri kielille. Kääntäjän saatesanoissa käy ilmi muunmuassa hänen runojen suomentamisen haasteellisuus. Erityisesti haikurunot, jotka oli ilmeisesti pakko kelpuuttaa hieman "mittavirheellisinä" kirjaan. 

Tranströmer käytää teksteissään eri tyyppisiä runomittoja, ja täytyypä todeta että osa niistä ei avautunut kunnolla. Hänen runonsa käsittelevät pitkälti luontoa ja ihmistä, ihmisenä olemista ja hetken kauneutta, tai jopa kauheutta. Runon värssyt viihtyvät usein Afrikan-mantereella, tämä on ilmiselvästi yksi kirjailijan suurimpia mielenkiinnon aiheita. Lisäksi asioiden äärettömyys, äärilaidat ja vastakkaisuus nousevat itsepintaisesti esiin. 

On - vaikka ei olekaan
Liikkuu - pysähtyneenä
jne.

Suoria lainauksia kirjasta.
Esimerkiksi:  
"Kallisarvoisia pyydystettyjä pisaroita täynnä saamaa voimaa kuin Kyllä ja Ei." - Espresso s.115.

"Esihistoriallinen maalaus
Saharan kalliossa:
uiva tumma hahmo
vanhassa joessa, joka on nuori"
- Uiva tumma hahmo s. 125.

Runot kirjassa puhuttelevat monessakin kohtaa ja joku niistä nousee omasta mielestäni parhaaksi.
Seuraavassa eniten itseäni puhutteleva runo, tai lähinnä sen aloitus osa.

"SAARELTA VUONNA 1860

                              I

Eräänä paivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla
nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin
aina syliin asti.

Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.
Saari nosti itseään ruohikosta
ja silakkaviiri liehui syvyyksissä."
- Saarelta vuonna 1860 s. 380

Mielenkiintoisen lisän antoi kirjan lopussa olevat muistelmat lähinnä lapsuus ja nuoruusvuosilta. Näissä punnitaan muunmuassa ruotsalaisuutta sodan aikana ja ennen sotia, miten tämä on peilautunut kirjailijan elämän kautta. Kuinka ihminen selviytyy oman elämän vaikeuksien ja haasteiden lävitse, kuinka hän selviytyy yhteiskunnallisten vaikeuksien ja haasteiden lävitse. Ihminen voi olla maailman kansalainen, mutta samalla myös kotimaansa kansalainen. Tomas Tranströmer on aina pitänyt kaukomaista ja niiden mystiikasta, ihmisistä ja kauniista luonnosta. Kuinka omata paljon isänmaallisuutta, olematta silti nationalisti. 
Kirja herättää paljon ajatuksia ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää, ja jo elettyä lapsuutta ja nuoruutta. Kuinka olen itse tervehtinyt itseni keski-ikään, ja kuinka sallin sitten joskus jos elän, itselleni tasapainoisen vanhuuden.

En ole itse niitä suurimpia runo-ihmisiä, mutta nämä runot viehättivät minua omalla tavallaan. Jos pitää runoista niin pitää epäilemättä myös tästä kirjasta. Tottahan on että joitakin ihmisiä puhuttelee enemmän synkkyys ja melankolisuus, jotka näistä runoista mielestäni tyystin puutui. En kuitenkaan saanut liioin yltiöpäisen positiivista mielenmaisemaa näistä irti, joten liekö sitten jotenkin neutraalit säkeet. Tiedä häntä.

Vaivatta pystyin kirjan lukemaan, joten ehkä myös sinäkin.




keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Suomentanut: I.H. Orras
Sivumäärä: 261
Painos ja vuosi: 12.painos - 2012



Jali suklaatehtaassa. Pitkin viimevuosisataa kirjoitettiin paljon ennusteita tulevasta. Niitä kirjoittivat ihmiset tieteen, uskonnon ja jopa taiteen nimissä. Aldous Huxley kirjoitti Uljas uusi maailma-kirjansa vuoteen 1932 mennessä. Koska mielestäni kirja on klassikko ja löytyy hyllystäni, päätin sen siis lukea. Kirja oli useissa maissa sensuurin kourissa, kuten useat muutkin hänen teoksensa. Epäilemättä Huxleyn-suvun tieteelliset taustat vaikuttivat Aldouksen ajatusmaailmaan ja hänen kirjallisiin aiheisiinsa, kuten tähän ihmiskunnan - uljaan maailman dystopiaan.

Uljas uusi maailma on kuvaus mahdollisesta tulevasta maailmasta ja maailmanjärjestyksestä. Vaikka ainakaan tähänastiset tapahtumat eivät ole edenneet uskottavassamäärin kirjan viittaamaan suuntaan, on se kuitenkin oivallinen kuvaus siitä miten asiat olisivat voineet mennä. 

Maailmaan on kehittynyt opit hänen Fordiutensa mukaan, tämä tarkoittaa esimerkiksi rodun jalostamista liukuhihnalta, tarkkaa manipulaatiota koskien eri kastien kehitystä ja yksilöiden luomista eri käyttötarkoituksiin ominaisuuksien perusteella. Oikeastaan ihmiset toteuttavat ennalta määrättyä käsikirjoitusta elämässään. Kaikki ehdollistetaan tiettyjen opetusmaneerien avulla, aina pullosta putkahtamisesta lähtien. Perheitä, isejä ja äitejä ei ole, vain olouttaminen yhteisön tarpeita palvelevaan rooliin. Taiteet ja tunteet(jopa tieteet) ovat niin ikään pannassa, ainoastaan tajuntaa laajentava Soma-huume on sallittu ja jopa suositeltava. Nautinnnot ja estottomuus, ilman kiintymistä. Työ, tuottavuus ja kapitaalin kasvattaminen.

Tarina kehkeytyy kahden ihmisen suhteesta kadonneen sivilisaation metsästykseen. Bernard ja Lenina lähtevät uteliaisuutensa ajamana tutustumaan villi-ihmisten reservaattiin, jossa eletään kuten normaalisti takapajulassa vuonna 1900 j.a.a. Useiden shokeeraavien vaiheiden ja asioiden kautta, haastetaan koko Fordilainen systeemi. Kestääkö se kuitenkaan - voiko yksi villi-ihminen lyödä lopullisen kiilan rattaaseen? Vaikka tekniset vempaimet eivät kehity reilussa 600-vuodessa "tarpeeksi", ei se kuitenkaan tarinan kulkua haittaa.

Kirjassa käsitellään siinä määrin rotuhygienisia asioita, että tulee väistämättä mieleen kansallissosialismin nousu, vain hetki tämän kirjan julkaisemisen jälkeen. Siis mitä jos?

Itseäni häiritsi varsinkin alussa raskas numeraalinen ähky, luvut ja numerot seuraavat ryöppynä toisiaan. Lisäksi tekstiä vaivasi jokin epämääräinen sekavuus. Kuitenkin pidemmälle edetessä lukeminen alkoi sujua. William Shakespearea oli lainattu oivallisesti, tämä antoi oman sävynsä. Mielestäni kirja oli suurimmassa määrin tieteiskirja ja sellaisena toimi hyvin. Kelvollista, joskin ei ehkä keveintä luettavaa.