Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus

Suomentanut: Leena Karro

Sivumäärä: 217

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1975

Lukemistoa koululaisille. Palasin tuossa ajassa taaksepäin katsellessani kirjoja ja tartuin tähän Idän pikajunan arvoitukseen. Muistan aikanaan lukeneeni joitain Agatha Christien kirjoja, taisipa olla peruskouluaikana - siis kauan sitten. Näistä Poirotesita on pyörinyt aika-ajoin sarjoja televisiossa, joissa siis esiintyy tämä viiksekäs herrasmies. Ne eivät kuitenkaan tee oikeutta itse kirjoille. Jokunen aika sitten tuli dokumentti Idän pikajunasta, tämä oli oikeastaan suurin innoittaja kirjan lukemiseen.

Tapahtumat sijoittuvat siis Idän Pikajunan Calais-vaunuun, jossa matkustaa laaja joukko ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista ja kansallisuuksista. Tarinan tapahtumat kulkevat melko klassista englantilaisen rikosromaanin polkua, kuten odottaa sopii. Tunnelma on hyvin konservatiivinen ja porvarillinen. Tunnusomaista tällekin tarinalle on tietynlainen "Gluedomaisuus", ja lisäksi rikoksen tekijä ei pelkää kiinnijäämistä niin paljon, että vaivautuisi uhkaamaan tutkijan henkeä. Rikoksen tekijä kunnioittaa tutkijaa, ehkä samalla tavoin kuin sarjamurhaaja. Kissa- ja hiirileikki tietysti hivelee lukijan älynystyröitä ja haastaa syvälle tapahtumien kerroksiin. Juoni rakentuu pikkuhiljaa mutta tasavarmasti kuin rikosromaanitehtaassa konsanaan, kaikki loksahtelee kohdalleen ja lopputulos on mielestäni yllättävä. Looginen ja ajallensa nerokas.

Kirjailija ei hirveästi kuvaile tapahtumaympäristöä, sen sijaan ihmisten kuvailu on täsmällistä ja pedanttia. Vertauskuvina käytetään mielellään eläimiä ja luonteita syvennetään ulkonäön mukaisesti.

Rikokset tapahtuvat suljetussa ja rajatussa tilassa, joten voidaan lähtökohtaisesti tietää, että joku joukosta on rikoksen tekijä. Tapahtumaympäristö on jo sinällään mielenkiintoinen. Kauas taipaleiden varrelle kinokseen jämähtänyt juna on siksi hyvä rikospaikka, että siitä yhden kirjan hyvinkin saa aikaiseksi.

Kirjan henkilöt eivät muistuta liiaksi toisiaan, joten tarinan rakentuminen mielessä onnistuu luontevasti ja selkeästi. Herrasmiessäännöt, liialliset sattumukset, omituinen turvallisuuden tunne ja muutamat muutkin seikat tekevät tarinasta satumaisen ja näin ollen jotenkin utopistisen. Kirjan ehdoton suosikkihahmoni on jäyhä ja imperialistisesti kuvattu eversti Arbuthnot. Hänestä tulee syystä tai toisesta mieleen Bondin Octopussyn turbaanipahis Kabir Bedi(naurahdus).

Agatha Christie on kirjoittanut paljon dekkareita joista en ole montaakaan lukenut, mutta ainakin tämä kirja on takuuvarmaa takkatulistelu-luettavaa. Villasukat siis jalkaan ja kintut rahille. Lämpimät kaakaot mukiin ja pullapitkon siivut vadille. Rikosklassikko, joka löytynee lähes kaikilla sivistyneen maailman kielillä. Tavallaan aikansa elänyt, mutta eipä nykyään enää näin originaalia tunnelmaa saada aikaan.

Carl Spitteler - Turun pommitus

Käännös:Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä

Sivumäärä: 79

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Höpsähtänyttä herrasmiespommittelua Turussa. Sveitsiläinen kirjailija-runoilija Carl Spitteler sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1919. Hänen tuotantoa en löytänyt suomennettuna kuin tämän historiallisen novellin Turun pommitus, sekin juuri hiljattain käännettynä. Ilmeisesti hän on tunnetumpi runoilijana kuin kirjailijana. Aikanaan hän työskenteli yksityisopettajana Suomessa ja tuolta ajalta on olemassa ilmeisesti muitakin kertomuksia, tosin ei suomennettuja.

Novelli Turun pommitus muistuttaa pikemminkin näytelmäkirjallista teosta, kuin sujuvaa kaunokirjallista teosta. Suomalaisuutta kirjassa ei käsitellä järin ylevästi, toisaalta tämä varmaan tuolloin on ollut täyttä todellisuutta. Suomalainen on jäyhä ja yksinkertainen, vähäsanainen, mustasukkainen, mutta kuitenkin rohkea. Englantilaisten laivojen sylkemistä pommeista ei kummoista kuvaa saa, ja ilmapiiri on pessimistisen dramaattinen. Realistisuudesta en osaa juuri lausua mitään, mutta vanhanaikainen ja verkkainen tunnelma on Suomen Turussa.

Kaupunkia ei suuresti kirjassa kuvailla, ainoastaan vähättelevään sävyyn Aurajokea, joka ei leveydellään kirjailijan päätä huimaa. Tarina rakentuu lähinnä ohikiitävistä karkelo- ja juttuhetkistä, siviilien ja sotaväen kesken. Hieman yllättävänkin kärkkäästi Spitteler arvostelee Venäjän sotaväkeä, laiskaksi ja taidottomaksi. Aika surkeaksi lähes kaikkea muutakin. Ihmisten luonteet ovat äärimmäisiä ja herraskaisesti kuvattuja, ikäänkuin kirjoittaja itse ei olisi mitenkään(milloinkaan) osa tätä "hiomatonta"yhteisöä.

Käännöstyössä on käytetty ilmeisesti ajalle tyypillistä kieltä, mukaillen tyylillisesti lähinnä venäläisiä aikalaiskirjoituksia. Vaikka Turun pommitus todellisuudessakin tapahtui aikoinaan, on tarina yksinomaan fiktiivinen. Mielestäni kirja on tylsä, enkä siitä oikein mitään irti saanut. Toisaalta enpä siltä kovin paljon odottanutkaan. En suurta kiitosta lausu suomalaisuuden kuvauksista.

Pär Lagerkvist - Barabbas ja Kääpiö

Suomentanut: Lauri Hirvensalo ja Helka Varho

Sivumäärä: 296

Painos ja vuosi: 2.painos - 1976

Kuvailevaa matkailua historiallisiin aikoihin. Pär Lagerkvist on edesmennyt ruotsalainen kirjailija, joka voitti kirjallisuuden Nobelin vuonna 1951. Hänen tuotantonsa on laaja ja käsittää romaaneja, runoja ja proosatekstejä. Lisäksi hänen kirjoistaan on tehty filmatisointeja ja teatteriesityksiä. Ilmeisesti kirjailija nauttii suurempaa arvostusta kotimaassaan, kuin muualla. Lukemani kirja on siis kaksi pienoisromaania sisältävä Barabbas ja Kääpiö. En ole aiemmin tutustunut tai edes törmännyt hänen tuotantoonsa, en liioin tunne ketään joka olisi hänen kirjojaan lukenut.

Ensimmäinen tarina kertoo Barabbaasta joka eli Jeesuksen aikana ja oli hän, joka pääsi viimehetkellä kuin koira veräjästä. Hän jonka sijasta Jeesus joutui riippumaan ristille kahden ryövärin seuraan. On mielenkiintoista kuinka aihetta käsitellään. Teologiset hahmot ovat jo raamatun tiedoissa olleita - silloiseen aikaan kuuluneita ihmisiä, joiden toimintaa käsitellään neutraalisti. Tapahtumia katsellaan vähäisempien ihmisten näkökulmasta, toisaalta suuremmin  ylistämättä tai loukkaamatta kristinuskoa ja sen oppeja. Myönnettäköön että kirjailija on käyttänyt mielikuvitusta kaiken sellaisen tiedon osalta jota ei suoraan raamatunteksteistä käy julki, kuten Barabbaan ajatusmaailma ja pienemmät sattumukset hänen ympärillään. Sinälläänhän Jeesuksen elämää käsitellään kirjassa aika säästeliäästi. Ihmetekoja käsitellään luonnollisuuden rajoissa - tapahtuiko niitä sittenkään siinä mielessä kun uskotaan. Tarinan päähenkilö on väkevä ja vahva, joskin tietyllä tavalla raukkamainenkin(ehkä viisautta). Sen sijaan hänen ympärillä olevat ihmiset kuvataan heikkoina ja vaikutteille alttiina. Tarina on mielestäni onnistunut historiallinen romaani, jossa punnitaan hyvyyttä ja pyyteetöntä uhrautuvuutta - voiko sellaista olla pohjimmiltaan olemassa. Vastapainona ihmisten vallanhimo ja häikäilemättömyys, unohtamatta että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Renesanssiromaani Kääpiö kertoo pienen ruhtinaan palvelijan tarinan, hänen itsensä kertomana. Tarina on pelottava ja siinä on sanalla sanoen maailmanlopun meininki. Ihmismielen syvyyksissä asuu voimia jotka voivat ryöstäytyä valloilleen, ne  vain odottavat oikeaa hetkeä. Usein vähäisin ihminen jota on päähän potkittu, poljettu ja alistettu rakentaa pettymysten kautta itselleen raakalaismaisen sielun. Mielipuolten ympäröimänä hän kykenee ihannoimaan kaikkea luonnotonta, ja inhoamaan kaikkea luonnollista.

Kertomuksessa on paljon sadunomaisuutta ja se johdattaa lukijansa palatseista ja linnoista sodan äärelle. Ympärillä pyörii useita mielenkiintoisia henkilöitä eri sosiaaliluokista, yleensä kuitenkin ylemmistä luokista. Tarinan Bernardo tuo väistämättä mieleen Leonardo Da Vincin, lähes mielipuoliseen nerouteen ulottuvine taiteellis-tieteelisine kykyineen. Toisaalta kääpiöitä kuvaillaan seikkaperäisesti ja tietyllä hartaudella, inhimillisellä rehellisyydellä, jopa karustikin.

Hetkittäin kirjoitukset muistuttivat päiväkirjaa, ja erityisesti sotaa koskeva materiaali - tuoden mieleen jopa jonkinlaista raportointia. Välineistöä ja sotastrategiaa kuvataan ajanmukaisesti ja uskottavasti. Rivien välissä kautta linjan asustaa patoutunut pahuus.

Barabbas on näistä kahdesta tavattomasti positiivisempi ja armollisempi tarina. Kerronassa hieman häiritsee toisteleva ja kertaileva kieli, ikäänkuin sokea kulkisi kepin kanssa ahtaita kujia. Kuitenkin sisältöä käsitellään objektiivisesti, ja tämä antaa mukavan tuntuman sinällään uskonnolliseen aiheeseen. Kronologia on selkeä ja tarina on looginen. Helppoa luettavaa ja aihekin on itseäni kiinnostava.

Kääpiö on tavallaan ahdistavaa ja synkkää luettavaa, toisaalta ehkä kuitenkin näistä kahdesta mielenkiintoisempi tarina. Se on kirjoitettu 1. persoonassa ja hetkittäin on tarkattava, koska todellisuus lähtee lipumaan ajatusmaailmaan. Kertomuksen rakenne vaihtelee soljuvasta kielestä, raportteihin ja päiväkirjoihin. Hetkittäin vihankarikatyyri puskee päälle jopa liiallisuuksiin asti, mutta ehkä tämä onkin juuri voimakeino.

Mielestäni kirjailija on onnistunut hyvin ja ainakin nämä kaksi tarinaa olivat lukemisen arvoisia. Seuraavassa logiikkaa joka toistuu kirjassa suuremmassakin kaavassa, eri aiheissa ja yhteyksissä.

"Rakkaus on kuolevaista. Ja kuoltuaan se lahoaa ja sen muodostamasta maaperästä voi versoa uusi rakkaus. Kuollut rakkaus elää silloin salaperäistä elämäänsä uudessa rakkaudessa, joten rakkaudessa ei oikeastaan olekaan kuolemaa." - Pär Lagerkvist - Kääpiö

John Berendt - Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 434

Painos ja vuosi: 2.painos - 1998

Journalismia punaniskoista. John Berendt on amerikkalainen kirjailija, jota ei voi tuotteliaisuudesta syyttää. Hän on kirjoittanut ainoastaan kaksi kirjaa ja tämä Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on niistä ensimmäinen. Täällä kotosuomessa kirjoja ei ilmeisesti suuresti arvosteta, koska kirpparihyllyt ja alelaarit pursuilevat Berendtin kirjoja. Kuitenkin Amerikassa arvostusta heruu jopa siinä määrin, että kyseinen kirja on päässyt Pulitzer-ehdokkaaksi.

Kirja kertoo tositapahtumista Savannahin kaupungissa reippaan kymmenen vuoden ajalta, eli kertomukset perustuvat faktoihin jopa siinä määrin, että jotkut henkilöt esiintyvät omalla nimellään. Kaupungin kaarti koostuu lähes uskomattomista persoonallisuuksista, kuten voodooeukosta, natsiporhosta, transsuneekeristä(nimitys kirjassa), bi-rebelistä ja omituisesta kiinteistöpummista. Lisäksi esiin lykätään lukuisia "hienosto"-ihmisiä ja kaikenmaailman siipeilijöitä.

Kaupunkia esitellään siinä määrin mallikkaasti että aikaiseksi saisi jopa jonkinlaisen kiertomatkailuesitteen, eikä sovi unohtaa laadukkaita kuvauksia paikallishistoriallisista asioista ja tapahtumista. Hyvin selvästi kirjailija herkuttelee paikallisella sisäsiittoisuudella ja näennäismoraalisilla asenteilla.

Häiritseväksi tekiäksi dokumentoinnissa nousee kuitenkin jonkinlainen pirstaleisuus ja hajanaisuus, ehkä se sama tarinoiden nivoutuminen mikä esimerkiksi Tarantinon elokuvissa(tosin fiktiota) on nostettu kantavaksi voimaksi ja vahvuudeksi.

Yksittäiset tarinat ovat toki kutkuttavan mielenkiintoisia ja hauskoja. Lisäksi pitäisin vahvuutena suorasukaisuutta ja aitoa kerrontaa, ilman hienostelevia(sensuroivia) tai kruusailevia sanavalintoja.

Oivallinen kirja, tosin ei ihan osu omaan genreen. Uskon että kirja puhuttelee nuorisoa ja populaaritaiteen ystäviä, jopa journalistiikan maailmassa uiskentelevia kirjailijan alkuja.

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Suomentanut: Kai Kaila

Sivumäärä: 346

Painos ja vuosi: 11.painos - 2004

Huima individualismin esiin marssi. Hermann Hesse oli saksalainen kirjailija joka sai kirjallisuuden Nobelpalkinnon vuonna 1946. Hänet tunnetaan muunmuassa Arosusi ja Lasihelmipeli teoksistaan. Päätin kuitenkin lukea omistamani Narkissos ja kultasuu teoksen, jonka ostin aikanaan antikvariaatista.

Kirja kertoo Kultasuu nimisen pojan kehitysvaiheista mieheksi, toisinsanoen elämän kaaren lapsuudesta hamaan loppuun asti. Hänen oppi-isänsä Narkissos(luostarista) avaa psykologiset lukot amatöörimenetelmin ja poika löytää järkyttävän lapsuutensa, ja tämä ajaa hänet viettiensä ja todellisen minänsä mukana maailmalle. Tarina seuraa vaiherikasta elämää ja antaa hyvän käsityksen silloisista ihmisistä ja tavoista - elämänmenosta. Ystävyydestä ja petturuudesta. Pelottavasta ruttoaallosta.

Pellavakutrista nuortamiestä ajaa eteenpän suunnaton elämänjano, kiihko ja puhtaan elämyksen kokeminen. Rakkauden tunnetta ja rakastumista(lihallista ja henkistä) kuvataan seikkaperäisesti, monisanaisesti ja eri näkökulmista.Taiteilijaluonne huokuu luontaista levottomuutta ja sitoutumisen vaikeutta. Kaiken lisäksi mukana seuraa kuolemaa uhmaava asenne ja agressiivista(jopa hyökkäävää) käytöstä.

Katoaako tunne, jos teknisyys taiteessa korostuu? Absoluuttisen taiteellisen kauneuden pohdintaa ja esteettisen elämyksen käsittelyä mahtuu useisiin hetkiin, luoden lähes aina kuvan äidistä - kaikkien yhteisestä äidistä. Tai veistoksellisen komeasta Narkissoksesta. Täytyy myöntää että tarinassa pistää esiin jonkinlaista biseksuaalista ja oidipaalista värähtelyä, sikäli kun osaan rivejä tulkita. Sain myös hieman epäilyttävän vaikutelman post-mortem kuvauksista, kuolemasta ja sen "kauneudesta". Toisaalta aika raikasta ja vauikuttavaa.

Tekstin rakenne on ketjuilevaa ja luetteloivaa, varsinkin alkupuolella - pitkiä proosallisia lauseita ja jopa retrospektiivistä punnitsevaa tutkintaa Kultasuusta. Tarina on kaunis ja itse voin vain hämmästellä kerronnan runsautta, ja kauniin syvällisesti kuvailevia lauseita. Hermann Hesse on selvästi runosieluinen kirjailija, enkä epäröi yhtään lukea myös seuraavaa hänen kirjaansa. Ehdottomasti yksi parhaista kaunokirjallisista teoksista mitä olen tähän mennessä lukenut(ellei jopa paras).

Eikä seuraava kaunis ja polveileva avauslause saanut käsijarrua tai pakkia päälle, itseasiassa luulen sitä jopa jonkinlaiseksi "huumoriksi" ja koeponnistukseksi - naurahdus.

"Pienten kaksoispilarien kannattaman, Mariabronnin luostarin porttia kattavan pyöreän holvikaaren edustalla kasvoi tienvarressa kastanjapuu, etelän yksinäinen etuvartija, jonka joku pyhiinvaeltaja oli entisinä aikoina tuonut mukanaan Rooman matkaltaan, vahvarunkoinen jalokastanja, levitti suojaavasti pyöreän latvuksensa tien ylle, hengitti leveänä ja tuuheana tuulessa, odotutti keväällä, jolloin kaikki ympärillä jo viheriöi ja jopa luostarin pähkinäpuissa oli uudet punertavat lehdet, lehvään puhkeamistaan, kunnes pisimpien öiden aikana sen lehtikimpuista työntyivät ilmoille outojen kukkien himmeät valkovihreät säteet, jotka levittivät ympärilleen voimakasta, kutsuvan ja ahdistavan kirpeätä tuoksua, ja lokakuussa, kun hedelmä- ja viinisato jo oli korjattu, syystuuli pudotti sen kellastuvasta lehvistöstä piikkiset hedelmät, jotka eivät kaikkina vuosina kypsyneet, joista luostarikoulun pojat tappelivat ja joita italialaissyntyinen alipriori Gregorius paistoi takassa kammiossaan." - Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Mutta kun kaikki itsetunto, mieskunto, viehkeys, naisen kaipuu ja rohkeus on väistynyt, on myös valunut pois elämän ilo - elämä, ja saapunut kuolema - henkinen ja fyysinen. Lyhty on sammunut

Robin Cook - Myrkky

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Sivumäärä: 391

Painos ja vuosi: 1.painos - 1999

Tutkimusmatkalla katalaan maailmaan. Robin Cook on viihdyttänyt meitä lääketieteellisillä trillereillä jo vuosikymmenien ajan. Hän on itsekin lääkäri, joten tietynlaiset pohjatiedot ovat kunnossa ja kirjoittamisen taito on vuosien saatossa ollut mielestäni paranemaan päin. Olen lukenut Cookin kirjoja useita ja omaan eräänlaisen taustan tuotannon arviointiin.

Myrkky on kirjoitettu viimevuosituhannen lopulla ja on sinänsä hyvin mielenkiintoinen tarina. Sydänkirurgi Kim Reggisin lapsi sairastuu vakavasti ja joutuu pelottavaan taisteluun vakavaa infektiota vastaan. Taudin syy on jo alunpitäen oivallettavissa, mutta eteneminen jatkuu jännitystä ylläpitävänä ja miltei shokeeraavana. Sairaalamaailma tulee tässäkin romaanissa hyvin tutuksi, miltei kaikkine lieveilmiöineen. Loppupuolellakin onnistutaan vielä hieman yllättämään ja mielenkiinto säilyy hyvin.

Kirjailijan aihe kuten usein aiemmin on jokin sairaus ja tätä käsitellään hyvin autenttisesti ja faktapohjalta. Lisäksi siinä arvostellaan terveydenhuollon tilaa Amerikassa ja annetaan perspektiiviä hyväveliverkostoihin, jotka ovat ja elävät vahvana unelmien ihmemaassa. Toisaalta on hyvin oivaltavaa kirjoittaa kertaantuvasta epäonnesta, joka ylllättävän usein seuraa lääketieteen ja hoitotyön ammattilaista itseään. Myrkky on yhteiskuntakriittisyydessään ihan omaa luokkaansa, eikä nyt heti tule toista yhtä kipakkaa kantaaottavaa viihteellistä kirjaa mieleen.

Sydänkirurgin ego ja narsistinen luonne ovat koetuksella ja tässä päästään jopa murtumispisteeseen asti. Sairauden aiheuttama menettämisenpelko ja ahdistus joka syntyy voimattomuudesta ovat hyvin koskettavia. Lapsen sairastelu on aina rankkaa ja mielestäni kirjassa on onnistuttu tämän asian kuvaamisessa hyvin. Monesti kamalat ja vaikeat asiat ajavat eroon ihmisiä toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti. Toisaalta kriisin keskellä voi tapahtua myös ihmissuhteiden eheytymistä, ja tämä myös antaa syvyyttä kaiken muun psykologisen pohdinnan ohessa.

Hyvät puolet kirjassa ovat sujuva tarina ja uskottavuus, ei tullut missään vaiheessa epäilyksen häivää(vaikka kirja toki fiktiivinen onkin). Lisäksi saa hyvän käsityksen eräästä sairausryhmästä, ihan kuin lukisi suoraan potilastapausselostetta. Pidin myös rankasta, tosin terveestä kriitisyydestä terveydenhuollon yksityisämistä kohtaan. Rahalla tai sen puutteella on karmeita vaikutuksia, jotka koskevat loppupeleissä kaikkia ihmisiä, mutta erityisesti köyhempää väestöä. Oikeastaan tulee tunne että hyvin toimeentulevat häikeäilemättömät ihmiset pyörivät kuolevien ympärillä kuin raatokärpäset ja kuorivat voitot plakkariin, suuremmin muusta piittaamatta. Negatiivisia puolia en kirjasta suuremmin löytänyt, ehkä joku voi ajatella että Cookin tarinat toistavat itseään(täytyy myöntää että itsellänikin tämä kävi mielessä). Kirja on kelvollinen.

Odysseus Elytis - Ylistetty olkoon

Suomentanut: Markku Pääskynen

Sivumäärä: 110

Painos ja vuosi: 1.painos - 2010

Odysseus Elytis (1911-1996) oli kreikkalainen runoilija ja prosaisti. Vaikka hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1979, ei hänen tuotantoaan ole suomennettu kuin vasta 2010. Tuotantoa ilmestyi säännöllisesti vuosikymmeniä, proosaa, esseitä, runoja ja käännöksiä.

Runoelmateos ylistetty olkoon on käännetty suomeksi (lähteiden mukaan) melko uskollisesti. Täytyypä todeta ettei teos ole kovin helppoa luettavaa. Se koostuu psalmeista, oodeista ja lukukappaleista.

Psalmit olivat itselleni lähes täyttä siansaksaa, en oikein saanut kiinni teksteistä missään vaiheessa. Oodeissa oli jo jonkinlaista ymmärrettävyyttä, ne sisälsivät voimakkaita sanoja ja välähdyksenomaisia hetken tunnelmia. Lukukappaleet olivat oikestaan jo aika selkotekstiä.

Kirja sisältää aiheita kristinuskosta ja kreikkalaismytologiasta, aina viimevuosisadan sotiin asti. Hengellisyys on läsnä vahvati, mutta myös sota - jota selkeästi käydään lukukappaleissa. Ehdottomasti saa vaikutelman että kyseessä on mies kirjailija, sillä tavoin mahtipontisia säkeet ovat. Kuitenkin aika säröilevä lukukokemus ja surrealistisuus tulee jo alkuvaiheessa vahvasti esiin. Yksi tehokeinoista on (ilmeisesti)ortodoksinen liturgiamuoto, jota runoilija on käyttänyt tässä kirjassaan.

Hyvinä puolina mainitsen kirjan paksuuden, joka ei onneksi päätä huimaa. Hetkellisesti tuntuu jopa jonkinlaista riimausta ja punaista lankaa sanoissa. Kun taas huonot puolet ovat sekavuus ja liiallinen mystisyys. Lisäksi sanat ovat kuin heitettynä paperilla, erityisesti psalmeissa. Itseltäni meni valtaosin yli hilseen. Ehkä tätäkin kirjaa tykkää ja jaksaa jokin "runopoika" lueskella.

Veikko Huovinen - Lampaan syöjät

Kirjailija: Veikko Huovinen

Sivumäärä: 168

Painos ja vuosi: 10.painos - 1982

Muistan joskus lapsuudessa nähneeni televisiosta Lastumäen ja Kinnusen näyttelemän Lampaan syöjät, oli muistaakseni minisarja tai elokuva. En ole kuitenkaan kirjaan tarttunut - kunnes nyt, siis paljon myöhemmin. Olen lukenut vuosien saatossa useita Huovisen romaaneja ja novelleja, eikä niistä yksikään ole kelvoton ollut.

Lampaan syöjät 1972

Veikko Huovinen on kainuulainen metsänhoitaja ja kirjailija. Hänen tuotantonsa on laaja ja laadukas. Lampaan syöjät ei ole ollenkaan huono teos. Oikeastaan se on kestänyt hyvin vuosien kulutuksen ja vaikka se ei mitenkään ajankohtainen ole, on se silti jotenkin "freesi".

Kirja kertoo tarinan kahdesta uroksesta Sepestä ja Valtterista, jotka lähtevät syksyn kynnyksellä jokavuotiselle lomalle. Koska he ovat lähtökohtaisesti metsien miehiä ja erityisesti miehiä, liittyy loma metsästykseen ja luonnossa samoamiseen. Miehet pohtivat elämän suuria ja vähän pienempiäkin kysymyksiä raakalla maalaishuumorilla ryyditettynä, eikä pippelit ja pimpulatkaan jää vatvomatta. Vaikka jutut vaikuttavat hieman kevytmielisiltäkin, kätkeytyy pohdintoihin paljon viisautta. Joskus itsellänikin on pyörinyt samansuuntaisia ajatuksia maailman menosta.

Huovinen saa kaiken toimimaan lämpimästi ja sympaattisesti, enkä voi juuri moitteen sanoja antaa. Kirjasta saa irti hämmästyttävän paljon fakta- ja nippelitietoa esimerkiksi paikoista ja silloisista yhteiskuntaa polttavista puheenaiheista. Edessä lukijalle on siis luotu hurja maaseutumatka Saab 99:llä, jopa pohjoisinta Lappia ja Jäämeren rantaa myöten.

 Jotenkin teksteissä kulkee kaksi linjaa päälletysten, pohdintalinja ja toiminta linja. Kun toimitaan saadaan lihaa nuotiolle ja kun pohditaan kuluu aika muuten rattoisasti(vaikka mitään ei edes tapahdu).

Hyvinä puolina Lampaan syöjissä pitäisin välitöntä tunnelmaa ja yleissivistävyyttä. Lisäksi sopii mainita hersyvä huumori ja muutenkin sujuvan rento kerronta. Jos jotain kritiikkiä pitää lausua, niin ehkä kirja on hieman "vanhan aikainen" ja liiaksi muuta lukemaani Huovis-tuotantoa muistuttava.

Kyllähän Veikko Huovisen tuotantoa lukee mielellään ja ehkä hän on minulle läheisin suomalainen kirjailija. Sutkauttelut tuovat mieleen positiivisella tavalla populistisia ja kansaa rakastavia ajatuksia. Eläköön Suomi ja eläköön Veikko Huovinen, ja vaikka et ole enään keskuudessamme elää kirjallinen tuotantosi vastaisuudessakin.

"Haluan nähdä, ovatko pensanmyyjät samoja kuin ennenkin Torniojokivarressa. Haluan aterioida Shellin baareissa ja haluan luoda yleissilmäyksen Pellon kirkonkylän katukuvaan. Tahdon myös lunastaa kalastusluvan Karesuvannon kioskista".  - Valtteri Lampaan syöjistä.

 *    *    *

Mikael Niemi - Nahkakolo

Suomentanut: Tuula Tuuva

Sivumäärä: 230

Painos ja vuosi: 1.painos - 2004

Tärähtänyttä tieteiskirjallisuutta Tornionlaaksosta. Nahkakolo on Mikael Niemen kirjoittama romaani vuodelta 2004. Kirjailija on tullut aiemmin tunnetuksi kirjastaan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

Nahkakolo on jonkinlainen pirstaleisten tarinoiden kokoelma, lähinnä (luultavasti)huumorimielellä kirjoitettuja tieteisnovelleja.

Nahkakolo herkuttelee erilaisilla scifi-aiheilla, joissa liikutaan Tornionlaakson ja Universumin reunojen välisellä alueella. Jotenkin tulee sellainen tunne että tarinat ja aiheet poukkoilevat puolelta toiselle, seksistä möhkäleiden pää-siemennykseen, ja omituisista aikateorioista kummallisiin muukalaisiin.

Väkisin tulee tunne että Mikael on päästänyt paperille tajunnanvirtaa - ihan huvin ja urheilun vuoksi. Toisaalta hetkittäin tarinoissa käytetään tervettä ja osuvaa satiiria kouluttuneisuutta ja menestystä kohtaan, ja vastaavasti ylistytstä maalaisuutta ja luonnollisuutta kohtaan. Ihminen unohtaa älyllisyydessään nauttia perusasioista, ja tämän vuoksi joutuu jokin ulkopuolinen taho tulla pitämään kursseja elämästä. Jotenkin tulee kuitenkin tunne jokivartisista ja meidän ajatusmaailmasta, tietynlaista suorasukaisuutta ja jopa tervettä ylpeyttä(jota se ei tietysti ole muiden mielestä). Liika lukeminenhan lisää hulluuden riskiä - naurahdus.

Kirja on härski ja surrealistinen, ja epäilemättä joka tästä genrestä tykkää, pitää myös Nahkakolosta. Itse en niinkään kirjasta pitänyt, tosin vikahan voi olla myös lukijassa. Jotenkin riveistä ja niiden väleistä huokuu jotain vierastuttavaa ylimielisyyttä, joka ei sitten ainakaan tehokeinona minulle toimi. Parasta antia on humoristiset seksuaalistiset kohdat ja piikikäs viesti tietylle yhteiskuntaluokalle. Olihan mukana myös monen moista pohdintaa, asiasta ja sen vierestä.

Kirja tuli luettua, mutta en voi heti sitä suositella. Jotenkin kirja esim. aikaisempaan tuotantoon verrattuna oli keskinkertainen - eikä sävähdyttänyt. Silti kotiseutua pitää kannattaa ja täten aijon lukea muita (tuleviakin) Niemen kirjoja - uskon että seuraava taas natsaa.