Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine

Sivumäärä: 215

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1976

Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Kirjailija: Ari Paulow

Sivumäärä: 384

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 2.painos - 2006

Pieniä ja suurempiakin kuvioita. Ari Paulow on oululais-kempeleläinen kirjailija, jonka tuotanto on lähinnä dekkaripainotteinen. Hän on tosin viimevuosina kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Keskeisempänä tuotannossa on kuitenkin  nämä Jesse Hackman etsiväkirjat, joita on julkaistu jo yli kymmenen vuotta. En ole aiemmin lukenut Paulowin kirjoja, vaikka niitä on itselläni signeerattuinakin. Olen siis tavannut kirjailijan ja kannatan hänen tuotantoaan jo paikallisuudenkin vuoksi. Päätin lukea tämän kolmannen Hackman-sarjan kirjan Päästä meidät pahasta.

Tarina sijoittuu Ouluun ja Kempeleeseen, siis kirjailijalle hyvin tuttuun ympäristöön. Erään kempeleläispohatan tytär siepataan ja hänestä vaaditaan lunnasrahoina 250000 euroa. Pohatta palkkaa Jesse Hackmanin selvittämään tytön katoamista ja tästä käynnistyy melko mutkikkaaksikin äityvä rikosseikkailu. Oulun alamaailman (kuvitteelliset) kovanaamat tulevat tutuksi ja itsellenikin tutut paikat vilahtelevat teksteissä tuon tuostakin. Oikeastaan tämä onkin kirjan yksi viihdyttävimpiä puolia. Torinranta, Tietomaan parkkipaikka, Jumprun pubi, Heinäpää, Sarkkiranta yms. Tarina on pullollaan myös rentoa läpänheittoa, joka ei kuitenkaan puristu eetteriin häiritsevän läyhäkkäästi.

Koska juonessa on pohjimmiltaan peruskuviot ja -elementit, en ala sitä sen suuremmin availemaan - pilaisin vain jonkun lukukokemuksen. Kuitenkin aina jossain vaiheessa lukemista esittää itselleen muutaman kysymyksen. Onko tapahtumat uskottavia? Onko kirja viihdyttävä? Eteneekö juoni loogisesti? Ja lopulta kannattaako tai kannatiko kirja lukea? Kaikki edellä mainittu toteutui valtaosin, paitsi tuo uskottavuus. Esim. ainakaan itse en suunnittelisi yhtäkkiä pikahäitä, jos siskoni aivot olisi juuri ammuttu seinille. Lopulta myös tarinan suuruus kasvaa James Bond -mittasuhteisiin, joka täällä koleassa pohjolassa tuntuu lähinnä pompöösiltä. Eipä sillä, alkusivulla väitetään kirjan perustuvan löyhästi tositapahtumiin. Miltä osin ja kuinka paljon, sitä ei (onneksi) voi tietää? 

Päästä meidät pahasta on hyvin kirjoitettu dekkari, jonka seurassa pari iltaa vierähtää kivasti. Teksti on hyvin jäsennelty ja kronologia on selkeää. Rikollisten motiivit, mielen ja tekemisen  logiikka toimii kuten voisi todellisuudessakin uskoa. Epäilemättä tapahtumille ja tekijöille on omat esikuvansa. Rosvot vierailevat aivan tuossa naapuriteillä, joten pistää miettimään onko tämä lähiympäristö todellisuudessakaan mikään lintukoto. Hyllyssäni odottaa myös tuo Khilafa!, jonka luen kenties vielä tämän vuoden kuluessa. Ainakin tämä kirja kannatti lukea.

Raymond Chandler - Vuosien varjo

Suomentanut: Kalevi Nyytäjä

Sivumäärä: 237

Kustantaja: SSKK

Painos ja vuosi: - 1990

Asiat voi hoitaa tyylilläkin. Raymond Chandler on yksi keskeisimpiä kovaksikeitetyn salapoliisiromaanin kehittäjiä.  Hänen yhteiskuntaa arvostelevat ja katujen kurjia puolia kuvaavat tarinat ovat viihdyttäneet lukijoita jo vuosikymmenten ajan, vaikka mies itse poistui ajasta iäisyyteen jo vuonna 1959. Kirjailija aloitti novelleilla vuonna 1933 ja jatkoi kirjoittamista aina kuolemaansa asti. Lyhyissä alkusanoissa valaistaan kirjailijan taustoja ja huomautetaan Chandlerin ja hänen romaaniensa keskushahmon Philip Marlowen yhtäläisyyksitä, kumpikin oman tien kulkijoita ja melko yksinäisiäkin. 

Päätin lainata kirjastosta tämän Chandlerin viimeiseksi jääneen romaanin Vuosien varjo. En ole aiemmin lukenut Chandleria, joten sikäli uusi tuttavuus itselleni. Kirjailija on tehnyt useita Hollywood käsikirjoituksia. Näistä ainakin itselleni tutuin on Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (1951)

Vuosien varjossa yksityisetsivä Philip Marlowe lähtee varjostuskeikalle pienehköön Esmeraldan kaupunkiin San Diegon liepeille. Tuntematon taho palkkaa Marlowen välikäsien kautta erään naisen jäljille ja hän keinottelee itsensä samaan hotelliin ja naapuri huoneeseen. Pian naisesta alkaa selvitä yhtä sun toista ja Marlowe joutuu puutteellisten tietojensa vuoksi seitsemän syllän vesille. Hieman väsynyt ja verkkainen tunnelma kuljettaa lukijaa tupakankatkuisista salonkikeskusteluista jopa romanttisiin tunnelmahetkiin. Rantabungaloweista ja hotelleista aina hämärien kujien takapihoille.

Vastoin odotuksiani kovaotteiset miehet pitävät pyssykkänsä melko vaitonaisina ja sivuilla vallitsee pikemminkin odottava ja junnaava tunnelma. Ainakin tässä Chandlerissa on kosolti psykologista latausta ja mitään kovaa ja konkreettista kirja ei tarjoa, vaan aitoa uhkaavaa jäännitystä. Katujen laki tulee tutuksi ja esim. kiristys ja kyttäily ovat tarinan kantavia voimia. Etsivä Marlowe ei viitsi liioin heittäytyä kovaotteiseksi, vaan viihtyy paremminkin kauniiden naisten liepeillä. Taitaapa myös alkaa syömään kuormasta. Tulipahan mieleen sekin mahdollisuus ettei ikääntyvä Chandler ehkä tässä tarinassa ollut enää terävimmillään luomassa kiihkeätempoista toimintadekkaria. Toisaalta tietty seesteisyys tekee lukukokemuksesta omalla tavallaan miellyttävänkin.

Vuosien varjossa on keskeisessä roolissa vuosia sitten tapahtunut oletettu rikos, joka on kutonut itselleen melko pitkän ja mutkikkaan hännän. Ympärillä pyörii rahanahnetta sakkia joka ei kaihda keinoja. Ainakaan etsivä Marlowea ei voi syyttää rahan ahneeksi mieheksi, ehkä paremminkin hänen vähäiset heikkoudet löytyvät hänen suhteestaan vastakkaiseen sukupuoleen. Jos kaipaa vauhtia ja toimintaa tämä on ehdottomasti väärä kirja. Jos sen sijaan vähän monimutkaisempaa pähkinää purtavaksi, niin kenties tämä osuu ja uppoaa. Kaikesta päätellen etsivä Marlowe on pikkuhiljaa kaipaamassa pysyväisemminkin naista vierelleen. 

Raymond Chandler ehti aloittaa vielä yhden kirjan, mutta tämä jäi kesken miehen kuoleman vuoksi (sittemmin julkaistu Robert B. Parkerin viimeistelemänä). Vuosien varjossa on sopivasti supliikkia ja mustaa huumoria, tämä ei kuitenkaan tylsytä terää oivalliselta salapoliisiromaanilta. Olisikin hauska tietää mihin kirjailijan tyyli olisi johtanut, jos hän olisi saanut jatkaa uraansa vielä muutamankin vuoden.

"Yleensähän yksityisetsivä saa asiakkaan joka haluaa liian vähällä rahalla liian paljon tietoja. Tiedot joko saadaan hankituksi tai ei, asianhaaroista riippuen. Sama pätee palkkioonkin.. Mutta joskus saa tietojen lisäksi liian paljon kaikenlaista muuta, kuten tarinan parvekkeella lojuvasta ruumiista, joka ei olekaan siellä, kun sitä mene katsomaan. Terve järki käskee painumaan kotiin ja unohtamaan koko jutun; siitähän ei rahaa heru. Terve järki puhuu aina liian myöhään. Terve järki on heppu joka sanoo että sinun olisi viime viikolla pitänyt laittaa autoosi uudet jarruhihnat ennen kuin tällä viikolla ajoit auton nokan lyttyyn. Terve järki on maanantaiaamun pelinrakentaja jonka ansiosta ottelu olisi voitettu jos hän olisi ollut joukkueessa. Mutta hän ei ikinä ole. Hän istuu katsomon yläriveillä taskumatti takataskussaan. Terve järki on pieni harmaapukuinen mies joka ei koskaan tee virheitä yhteenlaskussa. Mutta rahat joita hän laskee ovat aina jonkun muun rahoja."

Raymond Chandler - Vuosien varjo s. 117-118

Dashiell Hammett - Kylmät jäähyväiset

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Sivumäärä: 246

Kustantaja: Conranic

Painos ja vuosi: ? - 2010

Ei tarvita myssyjä eikä suurennuslaseja! Luin tuossa hiljattain hdcanisin Hyönteisdokumetti -blogia ja huomasin laiminlyöneeni ehkäpä liiankin pitkään salapoliisiromaaniklassikoiden maailmaa. Aikoinaan tutustuin Dashiell Hammettiin yllättäen rock-musiikin kautta, mutta liekö tuo sittenkään yllätys? Asenteellisesti Hammettin luoma kovaksikeitettyjen rikosromaanien maailma on rock'n rollia tulvillaan. Lainasin siis paikallisesta kirjastosta tämän Kylmät jäähyväiset novellikokoelman suurin odotuksin. Kirjassa on viisi lyhyehköä novellia ja lisäksi Hammettin naisystävän kirjailija Lillian Helmannin kirjoittama esittely.

Tämä Dashiell Hammett ei ollutkaan mikään ihan perusjätkä Marylandista, vaan itsekin melko persoonallinen ja kovanoloinen mies. Vaikka hän oli saanut vaikeat keuhkovammat tuberkuloosin vuosi jo ensimmäisessä maailmansodassa, osallistui hän siitä huolimatta myös toiseen maailmansotaan jopa 48-vuotiaana. Hän palveli tuolloin Aleuteilla sotatoimittajana. Hammettin kirjallinen ura alkoi tosin jo 1910-luvulla ja lähinnä näillä lyhyemmillä novelleilla. Hellman paljastaa Hammettista useitakin kenties suurelle yleisölle vähemmän tietoon tulleita asioita. Esimerkiksi mies valisti itseään kirjallisuuden ohella myös kaikenlaisilla tieteellisillä ja teknisillä asioilla. Hän pyhitti myöhempiä vaiheitaan matematiikan parissa ja viihtyi paljon luonnossa ja metsällä.

Hammett vaati itseltään paljon, joten hän vaati paljon myös muiltakin. Tavallisen ihmisen pyrkimyksiin hän suhtautui suopeammin, kuin esim. merkittävän ja tunnetun ihmisen pyrkimyksiin. Kirjailijan maine sai kolauksen tuolloin hänen kommunistiyhteyksien vuoksi, joista hän joutui lopulta jopa lyhyehköön vankeuteen. Lillian Hellman luo Hammettista hyvin inhimillisen kuvan ja puhaltaa siihen sellaista lämpöä joka on omiaan paremmille kuin ystävyksille. Kirjailija kuolee lopulta keuhkosyöpään vuonna 1961, luopumatta koskaan kovasta ulkokuorestaan. Kuitenkin hän jätti perinnoksi jälkipolville kovaotteisten miesten rikoskirjallisuuden, johon mielestäni perustuu esim. tämänpäivän Lee Childit, Ellroy Jamesit yms. Siispä muutama sana Kylmistä jäähyväisistä.

Kylmät jäähyväiset sisältää valikoidun viiden novellin kokoelman Continental etsivätoimiston tapauksista. Näiden tarinoiden päätutkijana toimii Continental Op (ts. Joku vaan) jota kirjailija kuvailee pieneksi lihavaksi ja viiksekkääksi mieheksi, jolla on kenties enemmän puutteita kuin hyveitä. Mistään ei paljastu esim. sitä että onko tämä tutkija kaikissa tapauksissa edes sama. Toisaalta hän on aina saman näköinen ja oloinen, joten todennäköisesti sama mies. Hammett kuvailee muitakin tarinoiden henkilöhahmoja hyvin seikkaperäisesti. Niin miehiä kuin naisia. Ruumiinrakenne, silmienväri, pituus, ja jopa paino. Kasvonpiirteet, hiukset sun muut. Tarinan ihmiset ovat valtaosin kovaotteisia ja kovissa oloissa kasvaneita ja eläneitä. Yleensä kuten todellisuudessakin rikollispiireissä suurimpana motivaattorina toimii raha,  kun taas tutkijan motivaattoreista se on kenties vähäisin.

Ensimmäisessä novellissa Couffignalin ryöväys, tapauspaikkana on Kalifornian rannikolla sijaitseva pieni saari. Continental toimisto lähettää miehen vahtimaan arvokkaita häälahjoja venäläisiä vilisevään kartanoon. Pian kuitenkin ulkoa kuuluu ammuntaa ja räjähdyksiä. Pari isompaa pankkia ryöstetään ja rahat katoaa. Ainakin hetkeksi. Tästä alkaa seikkailu joka ratkaistaan kovien otteiden, loogisen ajattelun ja terävän älyn avulla.

Toisessa tarinassa Kärpäspaperi yrittää roistot huijata upporikasta miestä ja alkavat leikkiä myrkkyjen kanssa, joita he eivät kunnolla tunne. Motivaattorina raha ja toisaalta jonkinverran myös "rakkaus". Jällen kerran pieni ja lihava etsivä astuu kuvioihin ja loppu on historiaa. Tässäkin tarinassa on karski yli satakiloinen gansteri, joka ei välttele kovia otteita.

Kolmannessa tarinassa Gatewoodin tapaus on hieman samansuuntainen lähtökohta kuin edellisessä. Tässä yritetään tyttären kidnappauksen avulla kiristää rahaa rikkaalta puuteollisuuspohatalta, joka aluski vaikuttaa haluttomalta pulittamaan rahojaan. Tästä kehkeytyy ajalleen epäilemättä erikoinen ja uniikki juoninen tapaus, jota sittemmin on hyödynnetty niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin. Näistä kaikista omaperäisin ja mielenkiintoisin tarina - jopa nostalginen.

Neljäs tarina Suuri pankkikeikka tarjoilee lukijalleen kenties rajuimman ja repaleisimman tarinan koko kirjassa. Loppuvaiheessa alkaa tutkijat epäillä että poliisi ja etsivät jäävät työttömäksi, koska rosvoja joutuu penaaleihin sellaista tahtia että oksat pois. Ruutia palaa ja tavaraa hajoaa. Vaikka juonen kuvio ja ryhmä tiivistyy lopussa, niin tästä tarinasta jää aineksia vielä viimeiseenkin novelliin. Nimittäin tämän tapauksen gansterisankaria Papadopoulosta metsästetään myös tarinassa 106000 dollaria verirahoja.

Viimeinen novelli 106000 dollaria verirahoja on hieman  edeltäjiään juonekkaampi ja verkkaisempi. Tässä kyttäily- ja pelailukeikassa hämärtyy hyvän ja pahan raja entisestään. Mukana myös hehkeitä naisrikollisia, jotka eivät hekään kaihda kovempia otteita. Ovatko siis etsivätoimiston pojatkaan aina puhtaita pulmusia? Erinomainen novellisarjan lopetus, joka ei jätä kylmäksi.

Dashiel Hammett lataa täydeltä laidalta jopa hauskojakin konnan nimiä pöytään. Esim. Bluepoint Vance, Hilpeä-Jim Hacker, Syyhy-Maker, Läski-Clarke yms. Niinpä koko rikollisgalleria tulee tutuksi Isosta omenasta San Franciscoon asti. Vaikka Continental-etsivätoimistolla on haarakonttoreita ympäri Valtoja, niin ainakin näissä tarinoissa pysytellään Kaliforniassa. Näissä Hammettin rikostarinoissa käytetään reilusti väkivaltaa ja koko yhteiskunta on vaarallinen ja jollain tapaa kiero. Jos vertaa hienostuneisiin brittiläisdekkareihin, niin niissä rikolliset ovat lähinnä herrasmiehiä ja partiopoikia.  On nähtävästi etsivätoimisto Pinkerton jättänyt mieheen sopivasti taustatietoa ja tekemisen meininkiä.

Lukiessaan näitä Hammett -tarinoita huomaa kirjailijan omistautuneisuuden kirjallisuudelle. Lillian Hellman kertoo alun muistelmissaan, että Hammett piti kovasti William Faulknerista ja hänen tuotannostaan. Toisaalta he olivat kumpainenkin myös Faulknerin tuttavia ja tapailivat aikoinaan säännöllisesti. Yhtäkaikki ainakin tämä kokoelma on sujuvaa tekstiä ja sopivasti supliikein kevennettyä, joten ei pitäisi tuottaa suurempia vaikeuksia. Luulen että käännöstyö on toteutettu alkuperäistä kunnioittaen, joten tod. näk. oikeanlainen henki tarinoista välittyy. Pitänee lukea myös joku herran täyspitkä romaanikin. Kenties tuo valkokankaallekin yltänyt Maltan haukka, jonka olen nähnyt mutten lukenut. Uskottavaa ja hyvää gangsterikirjallisuutta.


"Well  there's a body in the bay,
The cops are taking it away.
They said this case was closed,
It only shows that you never know.

'Cause who they going to get,
When the trouble's got to stop?
Here's my card,
I'm the Continental Op."

Rory Gallagher - Continental Op (Defender album 1988) 

Christian Rönnbacka - Rakennus 31

Kirjailija: Christian Rönnbacka

Sivumäärä: 335

Kustantaja: Bazar

Painos ja vuosi: 1.painos - 2014

Siasta ei saa saksanpaimenkoiraa tekemälläkään. Päätin tarkastella hetken myös tämänpäivän suomalaista dekkaritarjontaa ja tarttua tähän Kirjasähkökäyrän arvontavoittokirjaan (signeerattuun) Rakennus 31. Kiitos vielä kerran voitosta. Christian Rönnbacka on melko tuore dekkarikirjailija, enkä ole hänen kahta ensimmäistä kirjaa lukenut. Kirjailija on kotoisin Evijärveltä Etelä-Pohjanmaalta, notta tiedossa siis vähän murre sanastoa. Itselleni ei tule sen suurempaa hätää koska olen asunut aikoinaan myös alueella ja tunnen jonkin verran murretta. Onkin mielenkiintoista nähdä kuinka paljon kirjailijan tausta on vaikuttanut sisältöön ja uskottavuuteen.

Rakennus 31 sijoittuu Uudenmaan maakunnan alueelle ja lähinnä pieneen ja idylliseen porvooseen. Valitettavsati en ole itse koskaan siellä käynyt, mutta olen muuten tietoinen paikasta. Tarina käynnistyy Porvoon lähistön metsköistä löytyvillä tyhjillä hautakuopilla, joista paikallinen poliisi (yllättäen) kiinnostuu. Pian löytyykin ruumis ja tutkinta saa aivan uutta potkua. Ruumis tunnisetaan pian paikalliseksi performanssi- ja maalaustaiteilijaksi, joka nauttii taideapurahasta ja residenssistä. Kaikenkaikkiaan ympärillä hyöriikin persoonallisten poliisisetien lisäksi myös muutama rikollislahkolainen.

Rikollislahkon johtaja Master yrittää jäljitellä lähinnä Jeesuksen loppuvaiheita ja tätä aputytöt yrittävät orjallisesti kuvata nettiin. Vaikka lahkon jutuissa on paljolti mukana kristillisiä piirteitä, on se silti pikemminkin jokin verta, hikeä ja pornoa tihkuva taideteos. Tapahtuma paikka - Nikkilän vanha mielisairaala on sen sijaan mehukas ympäristö rikostarinalle, jos ja kun sen osaan hyödyntää.

Päähenkilö rikospoliisin komisario Antti Hautalehto alkaa joukkoineen tutkimaan rikosta, joka lopulta näivettyy muutaman pikkurikoksen ja lieveilmiön myötä olemattomiin. Superhetero Hautalehto onnistuu varmasti jutuillaan säikyttämään "miesallergiset" lukijat, tai ainakin saa sapen kiehumaan. Toisaalta sama reteä sanailu tarttuu myös kertojaan, joka onkin sitten asia erikseen. Vaikka näissäkin lukuisissa miehistökeskusteluissa on omat hauskatkin juttunsa, alkoivat ne ainakin itseäni hieman kyllästyttää.

Sinällään tarina on ihan lukukelpoinen ja siinä on omat hetkensä. Koska dekkareista ei kannata liikoja paljastaa, on parempi että jättää liialisen juonen ruotimisen sikseen. Kirjailija ja päähenkilö ovat kumapainenkin Pohjanmaalta ja maanviljeliäperheestä, joten tuntevat varmasti hyvin toisensa. Itseäni mietitytti muutamassa kohdassa, olisiko kysymyksessä jonkinlaisia "epäuskottavuuksia". Esimerkiksi alkaisiko rikospoliisi tutkia täydellä teholla pelkkiä kuoppia metsässä? Ruumishan löytyi vasta viimeisestä kuopasta. Rasahtaako tuoreen kallon kappale keveähkön naisen kantapään alla palasiksi? Se on nimittäin erittäin kestävää ainetta. Säilytetäänkö arkaluonteisia potilastietoja hylätyssä ja autioituneessa talossa? Ainakin omasta tiedostani ne arkistoidaan varsin huolellisesti. Näitä pieniä kysymysmerkkejä oli muitakin, mutta jos tuo ei vaikuta tarinaan suuremmin niin kyllä nämäkin voi nielaista.

Rakennus 31 on kolmas ja toistaiseksi viimeinen kirja Rönnbackalta. Mietin että josko lukisi kuitenkin ne kaksi aiempaakin. Ainakin tämä on nopeasti parissa illassa luettu, joten taitavat olla ne edellisetkin. Jos pitää suomalaisesta dekkarikirjallisuudesta, pitää myös todennäköisestä tästäkin. Olen huonompiakin kirjoja usein lukenut. Tämä oli siis vuoden viimeinen lukemani kirja ja ihan viihdyttävä sellainen.

Pauli Rintahaka - Jumalattomat

Kirjailija: Pauli Rintahaka

Sivumäärä: 125

Kustantaja: Omakustanne

Painos ja vuosi: Elisa E-kirja 2014

Kyllähän se joulu sieltä tulee, jos ei muuten niin kilon paloina! Olen jo kauan aikonut lukea jotain netin kautta tai esim. E-kirjana. Koska näihin joutuu jonkinverran näkemään vaivaa, en ole saanut aikaiseksi. Nyt sitten päätin ottaa härkää sarvista ja valita jonkun palvelun ja kirjan. Päädyin kirjailija Pauli Rintahakaan ja hänen Jumalattomat -kirjaan. Koska kyseinen kirja on ns. omakustanteinen ja sitä ei ole prässätty minkään suuremman kustannusyhtiön myllyn lävitse, odotin tietynlaista kotikutoisuutta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat valtaosin mielisairaalaympäristöön ja tarinan päähenkilö on Jarmo (Jamppa) Nevala, joka on joutunut hoitoon jonkin psykiatrisen sairauden tai häiriön vuoksi. Sairaalassa Jarmo tapaa pari mielenkiintoista henkilöä, sairaseläkkeellä olevan Komisarion ja Minna Virtasen. Tämän kaiken ympärille rakentuu juonellisesti lähinnä dekkaria muistuttava kudelma, joka on kerrottu osittain 1.persoonassa ja osittain 3.persoonassa.

Mierlestäni Jumalattomat ei ole ainoastaan dekkari, vaan miltei heti alusta lähiten se on jotenkin laajempi tarina. Lähes kaikkien tarinan keskeisten henkilöiden taustoilla on ankea lapsuus ja surkeat ihmissuhteet. Vaikka (kuten kaikissa dekkareissa) tässäkin kirjassa tapahtuu henkirikos tai henkirikoksia, nousee rinnalle muutamia muitakin juonilinjoja ja sivujuonteita.

Jarmo Nevalalle on kehitynyt jo pidemmän ajan kuluessa vähintään keskivaikea, ellei jopa vaikea psyykkinen sairaus. Hän elää myös omassa pienessä päänsisäisessä maailmassa, jossa on mielenkiintoisia jopa jumalhahmossa ilmentyviä "taruolentoja". Nämä Goranit ja Gööranit ovat osaltaan rakentamassa ja luomassa Jampalle kyseenalaisia ajatusmalleja ja toimintatapoja.

Jarmo tutustuu mielisairaalassa siis Minna Virtaseen, joka onkin mielenkiintoinen tapaus. Nuori nainen on kaikessa kylmäkiskoisuudessaan omaa luokkaansa, eikä jätä vähäisintä jälkeä tarinaan saati lukijaan. Komisario sen sijaan lienee hyvin klassinen esimerkki itsensä työllä väsyttävästä juoppoutuvasta suomalaisesta miehestä, joka ei keski-iän kynnyksellä jaksa eikä osaa käsitellä tunteitaan - eikä hallita elämää.

Jumalattomat on tarina joka voisi olla totta, ainakin periaatteessa. Vaikka henkilöt ovatkin hieman karikatyyrisiä, ei tämä haittaa ainakaan itseäni. Päinvastoin tässä onkin oma kerronnallinen voimansa ja se antaa tietynlaista potkua hommiin. Koska juonen aallonharjoilla tarjoillaan myös verta ja peräsuolenpätkiä, voi tämä herkempää lukijaa kauhistuttaa. Pauli Rintahaan kirjoitustyyli on hieman paasaava ja kiihkeä, joka kehittyy parhaimmillaan kyyniseksi ja sarkastiseksi ts. hirteishuumorillisen hauskaksi - jopa ihmismielen tutkielmaksi. Tarinan ihmiset ovat näin ollen itsekin kiihkeitä ja näiden väliset tapaamiset sekä keskustelut räjähtävät tiettyyn välittömyyteen, joka antaa vaikutelman "hälläväliä" elämänasenteesta.

Lukiessani Jumalattomia olen positiivisesti yllättänyt. Teksti on varsin käsiteltyä ja muokattua, enkä sieltä löytänyt kuin kaksi kirjoitus- tai painovirhettä. Useinhan näitä löytää jopa keltaisenkirjaston kirjoista. On päivänselvää ettei kirjaa voi eikä kannata verrata maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta itse jollain hauskalla tavalla bongasin varsinkin nuista "julistuksista" kellarin kirjoittelijan. Tiettyä laadukkuutta löytyy myös lähihistroiallisista globaaleista ja yhteiskunnallisista (melko terävistäkin) piikeistä, jotka jättävät sopivasti tulkinnan varaa. Ehkäpä tämä kirja onkin liian "kirjava" upotakseen dekkari genreen, joka taas saattaa rajata lukijakuntaa. Siis kaksiteräinen miekka. Lisäksi hetkittäin näissä kiihkeissä vaiheissa tulee mieleen jopa tajunnanvirtaus.

Itseäni harmittaa näiden E-kirjojen saavuttamisen vaikeus. Ainakin vanhemmalle tai tietokonetta ja nettiä vähemmän käyttävälle henkilölle saattaa tulla teknisiä ongelmia. Harmi siksikin että tämäkin sopivasti omaleimainen kirja löytäisi tod. näk. useammin lukijansa. Vaikka Pauli Rintahaka ei välttämättä olisi mikään kassamagneetti kirjakustantajalle, niin huimasti hänessä on potentiaalia.  Ainakin monelta osin on taustatyötä tehty, joten asiatietoakin löytyy. Suosittelen tutustumaan.

Heinrich Böll - Katharina Blumin menetetty maine

Suomentanut: Kai Kaila

Sivumäärä: 127

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1975

Voi voi tuota paljon parjattua lehdistöä. Kipakkasanaisena yhteiskuntakriitikkona Heinrich Böll seurasi aikaansa ja pyrki takertumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Ilmiselvästi Böll hallitsi satiirin ja sarkasmin kaltaisen huumorin ja tyylin, koska tämä toimittajahengessä kirjoitettu Katharina Blumin menetetty maine osuu pilkkaansa ja kovaa. Olen itsekin miettinyt nykymediaa ja sen luotettavuutta. Jos seuraa esimerkiksi  lukuisia nimeltämainitsemattomia verkkojulkaisuja, niin juttujen taso ei päätä huimaa. Toisaalta lehdistön kannattaa kirjoittaa niin kauan kun yleisö lukee ja maksaa. Niin sanottu kohujuttu myy aina, niin tänään kuin tuolloin 70-luvulla. 

Heti aluksi haluaisin kuitenkin kommentoida kirjan ulkoasua, joka on mielestäni harhaan johtava. Itse olisin ajatellut että kirja voisi olla jonkun suomalaisen naiskirjailijan draama tai rakkauskertomus. 

Tarinassa nuori nainen joutuu rikosepäillyksi ja lehdistö otta homman huostaan ennen aikojansa. Katherine Blumista tehdään lehdistössä mustamaalaava kuva ja tällä mässäillään useissa liitteissä. Häntä epäillään rikollisen suojelemisesta ja muutenkin alhaisesta moraalista, hänen lainkuulijaisuutensa asetetaan epäilyksen alaiseksi. Samalla tapausta yritetään selvittää poliisin toimesta ja muutenkin saada juridisesti luotettava kuva. Yhteiskunta suhtautuu nuoren naisen tapaukseen hyvin asenteellisesti ja valtaosa onkin valmis ristiinnaulitsemaan suoriltaan - ilman suurempia selvityksiä. Tämän vuoksi nainen saa hyökkäyksiä myös tuntemattomiksi jääviltä tahoilta. Ennen tapausta Blum oli siis kuin kuka tahansa tuntematon henkilö, joka vain (käsittääkseni) sattumalta joutui epäilyttävään ja epäsuotuisaan tilanteeseen. Toisaalta tämä hullunmylly ajaa sitten Blumin todelliseen rikokseen, joka sävyttää jutun paradoksaaliseksi sekamelskaksi. 

Kirjassa esiintyy paljon eri henkilöitä ja täytyy oikein ajatella ettei pakka mene sekaisin. Itse tekstikin on hyvin toimittaja henkistä, jossa luetellaan paljon aikoja ja paikkoja - siis hyvin dokumentaarista tekstiä. Ilmeisesti kirjan juoni onkin lainattu todellisesta elämästä, hieman karrikoiden ja värittäen. Mielestäni tarina on sekava ja jotenkin puuduttava, eikä siinä ole paljonkaan jäljellä varhaisen tuotannon ytimekkyydestä. Ilman riemastuttavia yksittäisiä hauskoja piikkejä olisikin lukukokemus ollut aika neutraali jos ei jopa hieman negatiivinenkin. Esimerkiksi Katharina Blumin kommentti poliisikuulusteluissa koskien kirkkoa ja Blumin ajankäyttöä on hauska;

"Joskus istuin myös kirkossa, en uskonnollisista syistä, vaan koska siellä on rauhallista, mutta viime aikoina naisia on alettu puhutella kirkoissakin eivätkä sitä tee vain maallikot."  s. 45

Kuvassa Heinrich Böll (Otavan kirjaston Suojaverkko -kirjan kansiliepeessä)

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin ihan luettava ja opettavainen tarina siitä, että jos mediaväki tahtoo jonkun möyhentää - niin se tekee sen varmasti ja menestyksellä. Tietämättömästä lukjasta jopa tyylikkäästi. Jos vertaan näitä kahta lukemaani Böllin kirjaa, niin Aseveljet oli kaikin puolin parempi. Hyllystäni löytyy vielä Otavan kirjaston julkaisemat Suojaverkko ja Nainen ryhmäkuvassa, ehkäpä nämäkin vielä joskus (todennäköisesti) luen.

Norman Mailer - Kovat kundit eivät tanssi

Suomentanut: Arto Häilä

Sivumäärä: 306

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 2.painos - 1984

Sikari suussa tarinoiva dekadentti elämäntapasurffaaja. Norman Mailer ravisuttelee lukijoitansa tällä turmellusta pullollaan olevalla hieman jopa tyhjänpäiväisen oloisella kirjallaan Kovat kundit eivät tanssi. Luin tuossa aiemmin herra Mailerin esikoisromaanin ja täytyy sanoa että oli tyystin toista maata. Toisaalta tämä osoittaa ehkä kirjailijan monipuolisuutta. Heti kättelyssä voin sanoa ettei kirja sovellu herkemmälle tai muuten sukupuolisensitiiviselle lukijalle.

Tarina kertoo Tim Maddenin elämästä ja oikeastaan aika lyhyestä ajasta hänen krapulanhuuruisessa elämässään. Varmasti monella lukijallakin on mennyt ilta överiksi ja on filmi poikki, luultavasti ei kuitenkaan ihan näin rajusti. Sen sijaan Maddenille alkaa selvitä irvokkaita ja kammottavia yksityiskohtia, hänen havaittuaan verisen autonpenkin ja huumejemmasta löytyvän naisen pään. Eikä tässä tietenkään kaikki, vaan Mailer pöllyttelee kunnolla muun muassa homoseksuaalisuutta ja vapaata epärebublikaanista käytöstä. Mitähän setä Samuli mahtaa ajatella? No tämä ei ilmiselvästi häiritse kirjailijaa vaan antaa ehkäpä lisäkimmoketta. Kirjan hahmot ovat sinällään aika stereotyyppisen oloisia ja ei ehkä näin 30 vuotta myöhemmin osaa järkyttää. Vaikka kirjan takakannessa kehutaan että kirja on rikosromaani, en ainakaan itse tätä näin mieltänyt. Melko seksistinen kirja oli kuitenkin. Piilevää homoseksuaalisuutta kirjailijassa saattaa eittämättä ollakin ja tämähän ei nykyaikana ole enää suurikaan asia.

Naisia ja miehiä tarinassa yhdistää tietynlainen epäluotettavuus ja jokainen kusee toisen kannuun oikein urakalla. Väkivalta ja porno limittyykin melko muhevaksi kokonaisuudeksi, tämä onkin tietyllä tavallaa houkuttelevaa, jos on esimerkiksi tykkää Bukowskin kirjoista. Melko machoilevia ja adrenaliinia pursuavia hahmoja kundit ovat olleet Mailerin maailmassa, joko fantasioissa tai todellisuudessa.

Vaikka kirja onkin ihan luettava, niin ei se yllä omiin suosikkeihini. Populaarisesti käsitellyt aiheet ovat hetkellisesti mielenkiintoisia ja hauskojakin, jopa muutaman naurun purskahduksenkin saattaa sivujen tiimoilta kokea. Sen sijaan jännityselementti puuttui ainakin omasta mielestäni tyystin. Ei ehkä aivan ajan hukkaa, mutta kokemuksena keskinkertainen.