John Steinbeck - Helmi

Suomentanut: Alex Matson

Sivumäärä: 118

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 5.painos - 1962

Tarina onnesta ja onnettomuudesta. Olen aiemmin lukenut John Steinbeckiltä kirjan Tuntemattomalle jumalalle, josta en pitänyt. Itseasiassa se sai minut miltei raivon valtaan monestakin syystä. Päätin antaa Steinbeckille uuden mahdollisuuden ja se kannatti. Koska hyllyssämme on miehen tuotantoa enemmänkin, antaa tämä onnistunut lukukokemus uskoa myös tuleviin koitoksiin. Päätin siis lukea pienoisromaanin Helmi, joka on alun perin julkaistu vuonna 1947 ja on näin ollen kirjailijan keskivaiheen tuotantoa. Heti kättelyssä miellytti tämä kirjan paksuus ja väljästi lyöty teksti.

Helmi on kertomus pienestä kolmihenkisestä perheestä, jota eräänä iltana kohtaa onnettomuus. Vauvan koppaan tipahtaa skorpioni joka pääsee pistämään. Äiti imaisee osan myrkystä pois ja lapsi saa näin lisäaikaa. Tarvitaan kuitenkin lääkäriä joka osaisi hoitaa oikein, mutta perhe on köyhä eikä sillä ole rahaa hoitoon. Ainoa keino olisi löytää lahdesta helmi, jolla voisi kuitata kulut. Näin tapahtuukin ja tästä seuraa mielenkiintoinen tapahtumien ketju, joka on periaatteessa etukäteen arvattavissa - mutta onnistuu kuitenkin tekemään ainakin allekirjoittaneeseen lukijaan vaikutuksen.

Tarinaa vaivaa tai rikastuttaa koko ajan eräänlainen taianomainen tunnelma. Se on kuin satu ja samalla painajainen. Utumainen ja vääjäämättömästi etenevä. Itselleni tuli lukiessa mieleen yllättävän paljon erilaisia tuntemuksia ja pystyin aistimaan tarinan värit, tuoksut ja tunnelman. Samassa paketissa aisteja stimuloivaa tekstiä ja toisaalta painostavaa pahan läsnäoloa.

Steinbeck on käsitellyt oivallisesti useita käsi kädessä kulkevia ja toisiaan sivuavia teemoja, kuten ahneus, kateus ja luontainen pahuus. Voi esittää kysymyksen tuoko raha ja vauraus onnea, vai onko sillä täysin päinvastainen vaikutus. Mitä ylipäätään on onni? Kuinka ympäristö suhtautuu vaurastumiseen ja onko naivia ajatella pystyvänsä hallitsemaan ympärillä parveilevia ihmisiä? Rikkaudella, kuten vallallakin on taipumus sumentaa ajattelukyvyn. Kenties yksikään ihminen ei loppupeleissä pysty hallitsemaan tai kahlitsemaan "onnea". Ehkäpä onnen ja epäonnen määrä on vakio. Jos ei ole onnea peleissä on onnea rakkaudessa etc.  Ainakaan rikkauksilla ei pysty ostamaan terveyttä tai menetettyä elämää. Aina on joku joka haluaa palan onnestasi, tuhoten sen lopulta kokonaan. Toisaalta ihminen on pohjimmiltaan katala ja taipuvainen hyväksikäyttämään toistaan

Helmi herätti paljon ajatuksia, vaikka näitä samoja juttuja on käsitelty lukuisissa muissakin kirjoissa ja elokuvissa. Ehkä näistä ei saa koskaan tarpeeksi. Ainakin Helmi erosi monin tavoin edukseen aiemmin lukemastani Tuntemattomalle jumalalle -kirjasta, niin sisällöltään kuin kirjoitustekniikaltaankin. Vaikka tässäkin tarinassa on paljon tunnetta ja latausta, ei se missään vaiheessa ainakaan itseäni ärsytä. Tarinassa tapahtuu paljon pahaa, mutta silti se on jollain tavalla kaunis ja hienosti rakennettu. Lukuelämyksenä hipoo täydellisyyttä.

Helmeä on kommentoinut myös Skye Walker Lukimo Lumo -blogissaan. Mielestäni piristävä uusi kirjablogi.

Alice Munro - Karkulainen

Suomentanut: Kristiina Rikman

Sivumäärä: 386

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2013

Jokainen on oman onnensa seppä. Tulee harvemmin luettua rapakon takaista kirjallisuutta ja jos tulee, niin sitten jotain dekkari- ja seikkailikirjoja. Alice Munro on toissavuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnnon voittaja ja pitkän linjan kirjailija. Hänet tunnetaan parhaiten novellikokoelmistaan ja lyhyistä tarinoistaan muutenkin. Kanadalainen Munro on ilmeisesti hiljattain lopettanut kirjailijan uransa, eikä hän muutenkaan ole paljon ollut julkisuudessa. Vaikka kirjailija on palkittu useilla tunnustuksilla ja häntä on suomennettukin kohtalaisen paljon, on hän minulle varsin tuntematon nimi. Oikeastaan ainoa kosketus hänen tuotantoon tulee muutamien seuraamieni blogien kautta. Päätin lukea tämän hiljattain hyllyyni ilmestyneen novellikokoelman Karkulainen, joka ilmestyi n. kymmenen vuotta sitten.

Karkulainen sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat erilaisten naisten eri elämänvaiheista. Novellien nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, tosin itse en niitä kaikkia oikein sisäistänyt. Mielenkiintoinen piirre on myös se, että tarinat osin limittyvät toisiinsa ja niissä on samoja henkilöitä. Tarinoissa pureudutaan esim. ihmisten vuorovaikutukseen ja niissä ilmeneviin ongelmiin. Vaikka luulin että kirja olisi paahteista naisasiakirjallisuutta, saatoin pian todeta astuneeni taas ennakkoasenteisuuden miinaan. Vaikka miehen ja naisen välinen kommunikaatio on usein ongelmallista, niin sitä on myös naisten välinen kommunikaatio. Vaikuttaa siltä ettei kukaan oikein ymmärrä toistaan, varsinkin jos ei kemiat ja aallonpituudet kohtaa toisiaan. Ja rohkeasti Munro uskaltaa kritisoida omaakin sukupuoltaan sinisilmäisyydestä, sekä saamattomuudesta ja uskalluksen puutteesta. Kuinka ihminen on eksyneenä omien tunteidensa kanssa. Varmasti näistä herää itsetuntoa kohottavia ajatuksia ja sen löytämiseen tarvittavia oivalluksia. Kenties keinoja purkaa patoutuneita tunteita. Aika paljon on myös asioita joille ei mitään voi... silloin jatkaa vain eteenpäin.

Novelleissa ei nojauduta suuremmin kohtalon uskoon, sen sijaan jollain tapaa jopa kohtalon ivaan. Joskus pienet sattumukset saavat aikaan kohtuuttoman suuria vaikutuksia. Jos ajat ohitse yhden tärkeän tienhaaran, menetät samalla useita muitakin. Pohjimmiltaan tarinoissa itse kussakin piilee opetus tai opetuksia, jotka joko löytää - tai on löytämättä. Siksikin sopivasti niitä on verhottu ja pienin yllätyksin maustettu. Ainakaan teksteistä ei syvyyttä puutu. Kuitenkin näiden ihmisten elämää on jotenkin helppo lähestyä ja ovat sopivan "arkisiakin".

Karkulainen oli itselleni positiivinen yllätys. Helposti luettavaa kirjallisuutta, joka ei sorru pröystäilemään eikä kerskumaan. Hetkittäin epäilin jopa taktisuudeksi ja laskelmoinniksi, koska teksti on siksikin terävää ja sisältöpitoista. Täysin kiihkotonta asiaa vailla agitaatiota, tosin maltillisen intohimoista ja inhimillisyyden huomioivaa. Mielestäni Karkulainen on aikuisen jo seestyneen naisen kirjoittamaa kypsyneitä ajatuksia sisältävää kirjallisuutta. Ehkä yksi viimeaikojen parhaita ja rentouttavimpia lukukokemuksia.

Sitäpaitsi kun katson Alice Munron kuvaa, tulen hyvälle mielelle.

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Kirjailija: Ari Paulow

Sivumäärä: 384

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 2.painos - 2006

Pieniä ja suurempiakin kuvioita. Ari Paulow on oululais-kempeleläinen kirjailija, jonka tuotanto on lähinnä dekkaripainotteinen. Hän on tosin viimevuosina kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Keskeisempänä tuotannossa on kuitenkin  nämä Jesse Hackman etsiväkirjat, joita on julkaistu jo yli kymmenen vuotta. En ole aiemmin lukenut Paulowin kirjoja, vaikka niitä on itselläni signeerattuinakin. Olen siis tavannut kirjailijan ja kannatan hänen tuotantoaan jo paikallisuudenkin vuoksi. Päätin lukea tämän kolmannen Hackman-sarjan kirjan Päästä meidät pahasta.

Tarina sijoittuu Ouluun ja Kempeleeseen, siis kirjailijalle hyvin tuttuun ympäristöön. Erään kempeleläispohatan tytär siepataan ja hänestä vaaditaan lunnasrahoina 250000 euroa. Pohatta palkkaa Jesse Hackmanin selvittämään tytön katoamista ja tästä käynnistyy melko mutkikkaaksikin äityvä rikosseikkailu. Oulun alamaailman (kuvitteelliset) kovanaamat tulevat tutuksi ja itsellenikin tutut paikat vilahtelevat teksteissä tuon tuostakin. Oikeastaan tämä onkin kirjan yksi viihdyttävimpiä puolia. Torinranta, Tietomaan parkkipaikka, Jumprun pubi, Heinäpää, Sarkkiranta yms. Tarina on pullollaan myös rentoa läpänheittoa, joka ei kuitenkaan puristu eetteriin häiritsevän läyhäkkäästi.

Koska juonessa on pohjimmiltaan peruskuviot ja -elementit, en ala sitä sen suuremmin availemaan - pilaisin vain jonkun lukukokemuksen. Kuitenkin aina jossain vaiheessa lukemista esittää itselleen muutaman kysymyksen. Onko tapahtumat uskottavia? Onko kirja viihdyttävä? Eteneekö juoni loogisesti? Ja lopulta kannattaako tai kannatiko kirja lukea? Kaikki edellä mainittu toteutui valtaosin, paitsi tuo uskottavuus. Esim. ainakaan itse en suunnittelisi yhtäkkiä pikahäitä, jos siskoni aivot olisi juuri ammuttu seinille. Lopulta myös tarinan suuruus kasvaa James Bond -mittasuhteisiin, joka täällä koleassa pohjolassa tuntuu lähinnä pompöösiltä. Eipä sillä, alkusivulla väitetään kirjan perustuvan löyhästi tositapahtumiin. Miltä osin ja kuinka paljon, sitä ei (onneksi) voi tietää? 

Päästä meidät pahasta on hyvin kirjoitettu dekkari, jonka seurassa pari iltaa vierähtää kivasti. Teksti on hyvin jäsennelty ja kronologia on selkeää. Rikollisten motiivit, mielen ja tekemisen  logiikka toimii kuten voisi todellisuudessakin uskoa. Epäilemättä tapahtumille ja tekijöille on omat esikuvansa. Rosvot vierailevat aivan tuossa naapuriteillä, joten pistää miettimään onko tämä lähiympäristö todellisuudessakaan mikään lintukoto. Hyllyssäni odottaa myös tuo Khilafa!, jonka luen kenties vielä tämän vuoden kuluessa. Ainakin tämä kirja kannatti lukea.

Jörn Donner - Presidentti

Suometanut: Ilona Anhava

Sivumäärä: 255

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Ja taas kerran ulkoistan itseni. Viimeaikoina Jörn Donner on ollut taas enemmän tapetilla. Hän ohjasi juuri hiljattain ilmestyneen elokuvan Armi Ratiasta ja on vieraillut ajankohtaisohjelmissa. En ole itse paneutunut niinkään Donnerin elokuviin, vaan enemmän näihin kirjallisiin tuotoksiin. Toki hänen elokuviakin olen katsonut. Päätin lukea tämän hyllyssäni lojuvan kirjan Presidentti, joka on julkaistu vuonna 1986. Kirja on lähteissä luokiteltu Andersin sukuromaanisarjaan kuuluvaksi, mutta ainakaan itse en sen suuremmin löytänyt yhteyttä. Jos näin on se voisi olla kuitenkin Fredrik Krok.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat melko pitkälle ajanjaksolle, alkaen sotaa edeltävästä ajasta ja jatkuen 80-luvulle asti. Päähenkilö diplomaatin vaimo Anna V. kertoo elämästään 1.persoonassa. Hänen elämänsä on ollut melko vaiherikas ja ymmärrettävästä syystä alkaa latistua ikääntymisen myötä. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon asioita on Anna V:een elämä melko yksinäistä. Ensin avioliitossa ja sitten myös itsenäisessä elämässä. Edes materialismi ei suo lohtua fiksulle ja filmaattiselle naiselle.

Anna V:een elämää ja ihmissuhteita sotkee miltei tyrannimaisesti Presidentti, johon naisella on omituisen lujittunut kiintymyssuhde. Tämä ns. P. ei kykene ilmeisesti rakastamaan muuta kuin valtaa ja kenties itseään. Hänestä saa melko graavilla tavalla narsistisen kuvan, jopa jollain tavalla sosiopaattisen. Rivien välistä saa esim. käsityksen että hän on syyllinen Anna V:een leskeytymiseen. Vaikka P. onkin naisen rakkautta hyödyntävä lurjus, ei hänen suvereenisuuttaan ja karismaansa vähätellä missään vaiheessa. Hän saa kaikkine lieveilmiöineen lähes diktaattorin aseman ja maineen.

Presidentin ilmapiiri seilaa jossain poliittisen satiirin ja lähihistoriallisen fiktiivisen romaanin välimaastossa. Kuten muissakin lukemissani kirjoissa on Donner hyvin ajantasalla kirjoittamistaan asiosta ja vallitsevasta ilmapiiristä. Ainakin suomalaisille tärkeitä historiallisia henkilöitä esiintyy diplomaatin perheen lähipiirissä ja myös joitakin oman aikansa tapahtumia ja merkkipylväitä.

Taas kerran Donner sanoutuu irti kirjan luotettavuusarvosta ja painottaa enemmän sen taiteellista sisältöä. Kuinka paljon Presidentissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tarinan on sepittänyt Anna V. itse omin sanoin pikkutunneilla fil. maist. Fredrik Krokille, jolloin yksi ja toinen asia voi olla "todennäköinen". Eli jos sisällöstä on jotain valittamista, syyttäkää Fredrik Krokia.

En tiedä onko vika taas kerran itse lukijassa (ts. omituisessa huumorintajussa), mutta minusta tämäkin kirja on ajoittain aika humoristinen. Sarkasmia ja mustaa huumoria. Ainakaan itseni ei tarvitse suuremmin ponnistella että oivallan kuka tämä kirjan P. on (vaikka esim. helposti tunnistettavaa ulkonäköä ei suuremmin ruodita). Kalenterissa ei siis parturinaikoja ole. Eikä P:een pönkittämää kansallista vasallinasemaa ainakaan kovinsanoin ja suoranaisesti parjata. Kenties tarinan P. onkin kollaasi useammastakin itsenäisyyden ajan presidenteistä? Ja kylmänsodan ajan hengen mukaisesti Suomessakin yritetään saada selville asioita "isoveli valvoo" -keinoin. Trastuit tavarits!

Presidentti on linjassa muiden lukemieni Donnerien kanssa. Jos siis hänen kirjoistaan pitää, pitää varmasti myös tästäkin. Kirjoitusasu on helposti luettavaa ja eteenpäin kuljettavaa. Sisältö on sen verran poliittista, niin yhteiskunnallisesti kuin kansainvälisesti, että näitä teemoja välttelevän kannattaa jättää kirja hyllyyn. Valta ja potentiaali monessakin mielessä on Donnerin kirjallisia voimia, eikä yksilön tragedia ole välttämättä kaukana kollektiivisesta tragediasta. Nämä voivat siis kompata ja ainakin vertauskuvallisesti kulkea käsikädessä. Sanoisin että ristiriitaista - kuten itselleni muodostunut kuva tekijästä. Jotenkin on haastavaa adaptoitua miehen kirjoittamaan kirjaan naisena olemisesta, joka on totta puhuen aika vaikuttavasti, uskottavasti ja jopa hienovireisesti kirjoitettu. Piti toistuvasti muistuttaa että nainen eikä mies. Mielestäni hyvä kirja.

Elias Canetti - Pelastunut kieli

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 357

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Tavallista elämää tai sitten ei. Elias Canetti syntyi Bulgariassa vuonna 1905 espanjalaisjuutalaiseen sukuun. Hän oli kansallisuudeltaan sittemmin brittiläinen ja hän kirjoitti saksankielellä. Vaikuttaa aika ristiriitaiselta ja sekavalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Ehkäpä juuri tämä onkin kirjailijan vahvuus ja yksi luovuuden lähteistä. Eletty elämä. Canetti sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981 ja itse en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Sen sijaan tämä Pelastunut kieli on ollut pitkään hyllyssäni ja lienee yksi ensimmäisistä Nobel-kirjoistani. Tämän aika on nyt ja näin ollen olen tutustunut yhdeksäänkymmeneen Nobel-kirjailijaan.

Pelastunut kieli on kirjailija Canettin omaelämänkerrallinen kertomus hänen lapsuus- ja nuoruusvuosistaan. Hän joutui muuttamaan perheen mukana useihin eri maihin ja kaupunkeihin. Lisäksi hän jäi varhain orvoksi isästään ja tämä kummitteleekin toistuvasti kirjan sivuilla. Isällä ja äidillä oli hyvin erilaiset odotukset pojan tulevaisuudelta. Haipuva muisto isästä yhdistyneenä äidin lisääntyvään ankaruuteen ohjaakin nuoren Canettin ajatusmaailmaa.

Aikuisen Canettin luoma kuva lapsuudesta on uskottava ja melko viihdyttävä. Siinä eletään läpi ensimmäisen maailmansodan vuodet ja tutkaillaan ympärillä tapahtuvia yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia asioita. Yllättävän vähän - mutta kuitenkin hänkin saa kokea juutalaisia kohtaan osoitettua vihamielisyyttä. On päivän selvää että Canetti omaksui jo tuolloin voimakkaat humaanit ajatukset. Maailman julmuus konkretisoitui esim. eläinten julmana mutta tuolloin normaalina kohteluna. Koulussa opettajat olivat melko ankaria ja usein konkreettisiin asioihin ja ammatteihin ohjastavia, eikä esim. runoiluhommia katseltu suopeasti. Koulukaverit olivat joko mukavia tai sitten sai tuta kyynärpäätekniikan. Suurin tekijä kirjailijan tulevalle uralle oli kuitenkin kodin lukemiseen kannustava ilmapiiri.

Äidin ja pojan suhde oli ainakin omasta mielestäni huomiota herättävä. Heidän suhteensa oli jotenkin ristiriitainen ja pullollaan eriasteisia riippuvuustekijöitä. Lopulta ilmeisesti vanhenemisen aiheuttama katkeruus saa äidin aloittamaan napanuoran sahaamisen itsetunnon latistamisen avulla, joka loppupeleissä kääntyykin pojan eduksi ja vahvuudeksi. 

Elias Canettin maailmankuva ei ole kenties täysin realistinen, vaan jopa jollain tavalla idealistinen. Äidin suosiollisella avustuksella jopa jollain tasolla pasifistinen. Ainakin kirjailija on taipuvainen luomaan ympärilleen jonkinlaisen "nörttimäisen turvallisen" ilmapiirin, vaikka ympärillä hyörii hormoneista kiihtyneitä tyttöjä, joista poika ei paljoakaan ymmärrä. Eikä nuori Canetti suostu näkemään ja hyväksymään ympärillä olevaa levottomuutta, pahuutta ja vihamielisyyttä.

Pelastunut kieli on (toisin kuin epäilin) melko helppoa luettavaa ja sitä voisi kommentoida paljonkin. Epäilen kuitenkin että kirja saattaa olla monen mielestä tylsä, koska siinä on tietynlaista staattisuutta havaittavissa. Tarinaa ei ole tarkoituksellisesti mutkistettu lauseita koristelemalla tai venyttelemällä. Voi todeta ettei Canettin lapsuus ole ollut kovinkaan jännittävä, joten tämä puoli ei pääse lukijaa riemastuttamaan. Laadukasta ja paikkaansa puolustavaa kirjallisuutta tämä kuitenkin on. Ehkä en kuitenkaan heti toista Elias Canettia taida lukea.

Harry Martinson - Hyvästi, meri

Suomentanut: Lauri Hirvensalo

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1974

Paljon on maailmassa hyvää jos on pahaakin. Olen viimevuosina lukenut aika paljon ruotsalaista kirjallisuutta, jopa enemmän kuin suomalaista. Tutustunut tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin kirjailijoihin, erityisesti heidän teoksiin. Vaikka pakko myöntää että ainakin itseäni kiinnostaa myös persoona ja tausta. Olen lukenut aiemmin Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat ja Aniaran, jotka olivat kumpainenkin hyviä. En tunne erityisemmin olevani kotona runouden parissa, mutta siinäkin joskus vietän aikaa. Aniara oli tietyllä tavalla ehkä "helpoimmasta" päästä. Jostain olen kuullut että Meriluodon suomennosta on hieman kritisoitukin - tiedä häntä. Päätin nyt tarttua tähän Martinsonin luomiskauden alkupuoliskon teokseen Hyvästi, meri, jonka ostin hiljattain antikvariaatista.

Hyvästi, meri perustuu kirjailijan nuoruusvuosien seikkailuihin maailman merillä ja lukuisissa eri valtioissa. Heti kärkeen täytyy todeta, että kyseinen kirja on jotenkin paljon valoisamman, toiveikkaamman ja positiivisemman oloinen kuin nämä aiemmin lukemani kirjat. Kaipa tätä voisi luonnehtia proosateokseksi ja omaelämänkerralliseksi kirjaksi (vaikka väliin oli ängetty pari runoakin). Toisaalta se on myös ennenkaikkea matkakertomus. Nuori Martinson työskenteli useilla eri laivoilla lämmittäjänä ja keräsi työkokemusta, sekä elämänkokemusta varsin varhain. Nuorimmillaan vain 16-vuotiaana.

Hyvästi, meri on julkaistu 30-luvun alussa, kirjailijan ollessa siis alle 30-vuotias. Hän kuivailee nuoruuden vuosia kuin aikamiehen elämää, hän joutui siis aikuistumaan varsin varhain. Mielestäni kirjn sivuilta ei silti liiemmin paista hänen lapsuuden orpoutensa sen kummemmin. Itselleni tulee mieleen suorastaan jätkien jutut. Näin ollen ilmapiiri on keskittynyt lähinnä työläiselämään. Kuitenkin merenkäynti on saanut verrattain pienen roolin merimieselämän lieveilmiöiden rinnalla, jotka lienevätkin kirjan suola.

Vaikka tarinassa tuodaan julki kenties enemmän maailman nureapuoli, löytyy teksteistä runsaasti maailman eri kolkkien kauneutta ja hyviäkin ihmisiä. Kenties Martinsonin maailmankuva muuttui myöhemmin vuosien saatossa paljon pessimistisemmäksi. Jopa kaikkein vähäisimmillä ja köyhimmilläkin ihmisillä oli tuolloin toivoa ja ainakin itse uskon että monin paikoin sitä on vieläkin. Teollistumista ja teknologisoitumista kirjailija kuvailee varsin negatiivisin sanankääntein, eikä hän katsele kapitalismia järin ylevältä kannalta. Sen sijaan kurinalaisuudessa ja kovassa työssäkin on suuresti itseisarvoa.

Harry Martinsonin varhaisempi kirjallisuus on ainakin tältäosin varsin konstailematonta ja helppolukuista tekstiä. Pakko myöntää että hetkittäin lähti ajatus kuitenkin omille teilleen. Ehkä tämä ei ole suoranainen mestariteos, mutta mielestäni kannattaa lukea jos käteen sattuu. Ehkäpä luen pian myös tuon hyllyssäni odottelevan Nokkoset kukkivat. Harry Martinson jakoi Nobelin kirjallisuuspalkinnon kolleegansa Eyvind Johnsonin kanssa, joka on kuitenkin enemmän omaan makuuni. Hyvä kirja tämä Hyvästi, meri on kuitenkin.

Arturo Pérez-Reverte - Merikartta

Suomentanut: Mirja Halonen

Sivumäärä: 503

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 1.painos - 2002

Puntissa pakottaa! Mielestäni Yhdeksäs portti on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvia, siis yhtään liioittelematta. Se on siis Roman Polanskin Perez-Reverten kirjan pohjalta ohjaama elokuva. Luin myös n. vuosi sitten kirjan, joka oli erilainen mutta oikeastaan miltei yhtä hyvä. Arturo Perez-Reverte on espanjalainen melko kattavasti suomennettu kirjailija, jonka tuotantoa voisi luonnehtia eräänlaiseksi jännitys ja kauhuseikkailukirjallisuudeksi. Vaikuttaisi myös siltä että hän nojaa pitkälti dokumentaarisiin sekä historiallisiin tietoihin ja lähteisiin. Jos hän kirjoittaa pelkästään siitä mikä häntä kiinnostaa, hänen täytyy olla älyttömän tietopuolinen mies. Päätin siis lukea tämän hyllyssä odotelleen kirjan Merikartta, joka on myös aviopuolisoni ns. haastekirja.

Merikartta sijoittuu kutakuinkin nykyaikaan, ehkä 1990-luvulle. Tarinan päähenkilö Coy on maakravuksi heittäytynyt entinen kauppalaivaston perämies, joka on joutunut onnettomien sattumien ja kenties huolimattomuuden vuoksi työttömäksi. Hän kiinnostuu eräässä merellisessä huutokaupassa vanhasta 1700-luvulla painetusta kartasta, joka osoittautuu hinnaltaan täysin tavoittamattomaksi. Kartasta on kiinnostunut muutama muukin huutaja ja tästä kehkeytyykin melkoinen tahtojen kamppailu. Herra Coy kiinnittää huomionsa kauniiseen nuoreen naiseen joka kilpailee kovaluontoisesti sliipatun näköistä ponnarimiestä vastaan. Nainen voittaa huudon ja herra Coyn onnistuu tutustua tähän salaperäiseen ja viekkaan oloiseen naiseen. Nainen paljastuu Espanjan puolustusvoimien palveluksessa työskenteleväksi Tanger Sotoksi, eikä hän ehkä olekaan sellainen nainen miksi mies hänet ensin oletti.

Kartan merkitys konkretisoituu tuttavuuden myötä Coylle ja hän ajautuu eräänlaiseen aarreseikkailuun Espanjan Välimeren puoleiselle rannikolle. Coyn ja Soton kannoilla liikuskelee vaarallista porukkaa ja on ilmiselvää että kysymyksessä ovat kovat panokset ja palkinnot. Kuumeiset etsinnät koskevat jesuiittojen aikoinaan omistamaa ja meritaistelussa uponnutta Dei Gloria alusta, jonka lastina piti tuolloin olla vain pumpulia, tupakkaa ja muuta kulutustavaraa. Olisiko siellä ollut kuitenkin jotain paljon arvokkaanpaakin, ehkäpä jopa kultaa tai jalokiviä?

Pérez-Reverten teksteissä on paljon asiatietoa koskien merenkäyntiä, Välimeren maanteiedettä ja jopa tekniiikkaa. Itse ainakin hämmästelen kuinka paljon toimittajakirjailija on ottanut selvää asioista, eikä ole jättänyt asioita tökerösti puolitiehen (kuten olen muutamien muiden aiheesta kirjoittaneiden kohdalla huomannut). En ole mikään merenkäynnin asiantuntija, mutta teksti on kaikesta päätellen hyvinkin todenperäistä. Kirjailija ohjastaa lukijansa myös kartanpiirtäjien ja erilaisten merenmittaustekniikoiden maailmaan, jotka ovat ainakin itselleni mielenkiintoista aluetta. Merikartta selvittää esim. lukuisien historiallisten nollameridiaanien sijainnit, sekä teknisten navigointilaitteiden ja -tekniikoiden periaatteita.

Merelliset luonnon kuvaukset ovat vaikuttavia ja paljon enemmän kuin pelkkiä sanoja. Näihin Pérez-Reverte on selvästi ladannut täyden laidallisen tunteita ja kertojan luovuutta. Oikeastaan lukija tutustuu lähes kaikkiin maailman meriin ja lukuisiin kaupunkeihin, sateisiin, aurinkoisiin, pölyisiin ja kuumaa sykettä huokuviin rantakatuihin. Mutta ei jotain huonoa jos ei hyvääkin. Sivulta 386 alkaa tuskastuttava harlekiinihöttö, jossa tulee selväksi mm. miten ihmisiä tehdään. Toisaalta tämä varmasti tehoaa romatiikasta ja erotiikasta kiinnostuneeseen lukijaan hyvinkin. Minuun ei ainakaan tässä kontekstissä. Hieman vähemmänkin olisi riittänyt. Selvä ylilyönti.

Valotanpa hieman muutamaa keskeistä henkilöä. Herra Coy on keski-ikäinen merimies joka pitää itseään hieman yksinkertaisena, mutta rehtinä ja suoraselkäisenä miehenä. Tämä lienee tottakin kun hänen olemistaan ja tekemistään seuraa. Coy tarttuu herkästi paukahteleviin nyrkkisuorituksiin, jotka ihailtavan usein johtaa tuloksiin. Toisaalta nämä tapahtuvat väärään aikaan ja väärässä paikassa. Näin ollen loppupeleissä niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kuten tosimiehet yleensäkin - ajattelee hän enemmän alakerralla kuin yläkerralla. Hänen temperamenttisen luonteensa taakse kätkeytyy kuitenkin vätystelevä ja spanielinsilmäinen perään itkijä, joka roikkuu kuin takiaispallo vahvassa naisessa. Yleensä hän ei juo. Mutta jos juo niin pilaa kaiken. Coyn vahvuus on kuitenkin merenkäynnissä ja niihin kuvioihin soveltuvissa rautaisissa taidoissa ja hermoissa. Epäilemättä siis ihan tavallinen espanjalainen merimies.

Tanger Soto on lujatahtoinen nainen, jolla on menneisyys miehisessä maailmassa. Hän on kylmä kuin jää ja ei yleensä anna heikkojen hetkien sotkea omaa toimintaansa. Ulospäin lähes viilipytty, mutta sisällä selvästi myrskyää. Ainakaan itse en saa täyttä selvyyttä hänen motiiveilleen ja luonteelleen, mutta ilmiselvästi hän on tämän paketin terävin naula. Coy on huomaavinaan hänessä jopa poikamaisia piirteitä, jotka selvästi miestä askarruttavat ja kiinnostavat. Vaikka Coyta raivostuttaa hänen alisteinen asemansa Soton suhteen, on hän auttamattomasti menettänyt pikkusormen ja pian koko käden. Tanger on korkeasti koulutettu nainen ja hänen kulissinsa ovat tiukassa, ei kuitenkaan kenties loppumattoman tiukassa. Soto saa katseet kääntymään ja sydämen läpättämään. Näissä edellä mainituissa ihmistutkielmissa kirjailijalla on kieltämättä vuorovaikutuspsykologista silmää.

Parivaljakkoa väijyy gibraltarilainen rosvokopla, jotka ovat merirosvojen jälkeläisiä. He ovat toki tavoiltaan paljon hienostuneempia kuin esi-isänsä, mutta käyttävät tarvittaessa julmia ja kovia otteita. He ovat halukkaita jopa "sopimuksiin", mutta ainakaan Tanger ei tahdo näihin lämmetä. Jäljillä kummittelee myös Danny De Viton oloinen pieni ja lihava palkkasotilas, joka on hetkittäin tehokas ja hetkittäin jähmeä. Nämä liikemiehiksi itseään tituleeraavat tahot onnistuvat sekoittamaan viihdyttävästi kuvioita, joten jännitystä ei tarinasta puutu rahtuakaan. Ja kuka onkaan lopulta tarinan konna?

En osaa ajatella kirjaa kovinkaan syvällisesti, mutta ainakin se on hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä. En myöskään osaa sijoittaa sitä tarkemmin mihinkään genreen, eikä se ole edes tarpeen. Arturo Pérez-Reverte on hyvä tarinan kertoja, kunhan osaa pitää romantiikan ja erotiikan oikeissa suhteissa. Tämäkin kirja on kenties yksi parhaimpia mitä olen pitkiin aikoihin lukenut. Merikartassa vahvuudet ovat eittämättä tietopuolisuudessa ja voimakkaiden tunteiden kuvailussa. Ehkäpä Coyssa on hitunen Zorbasta ja Mickey Rourkea (kuten vaimoni arvioi). Rivien välistä paistaa kirjailijan toimittajatausta, eikä se ainakaan allekirjoittanutta mitenkään häiritse.

Teksteissä käytetään näitä EVVK-lyhenteitä, jotka ovat tulleet suosituksi sittemmin esim. nettimaailmassa. Lisäksi tarinassa mainitaan myös kirjavälittäjä Corso, joka esiintyi Yhdeksännen portin keskeisimpänä henkilönä. Suoraviivaista ja paljonpuhuvaa tekstiä - kenties yllätyksiäkin valveutumattomalle lukijalle.  Aika jonka Merikarttaan sijoittaa on erittäin hyvä investointi.

Imre Kertész - Lopetus

Suomentanut: Outi Hassi

Sivumäärä: 123

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Kadonneen käsikirjoituksen metsästys. Imre Kertész on unkarilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Hänen tuotantonsa keskittyy pitkälti menneisyyden kokemuksiin keskitysleireillä, sekä niiden vaikutuksiin myöhemmässä elämässä. Kirjailijan teoksia on suomennettu puolisenkymmentä ja näkyvät olevan osa Otavan kirjastoa. Päätin lukea tuon toistaiseksi ainoan omistamani Kertészin kirjan joka löytyy omasta hyllystäni. Lopetus on julkaistu vasta miehen Nobel-palkitsemisen jälkeen ja on myöhäisempää tuotantoa.

Lopetus on tarina kulttikirjailija B:stä ja toisaalta hänen jälkiään tutkivasta kustannustoimittaja Keserusta. Keseru on päässyt seuraamaan ystävänsä vaiheita ja tämän romaanikäsikirjoitus urakkaa. Hieman yllättäen kirjailija B löytyy kuolleena kotoaan ja selviää että hän on ottanut kuolettavan annoksen morfiinia. Jäljet johtavat B:een entisen vaimon Juditin luokse, joka on ammatiltaan ihotautilääkäri. Epäilykset osuvatkin kohdalleen, mutta ehkä hieman eri muodossa kuin olisi voinut olettaa.

Kirjailija B syntyi sotien loppuvaiheessa Auschwitzin keskitysleirissä ja häntä on seurannut koko elämän ajan jokin omituinen itsesyytös ja välinpitämättömyys elämää kohtaan. Hänen ihmissuhteet ovat olleet ainakin B:een puolelta kylmiä ja vain lähinnä lihanhimoisia. Onko Lopetus vain itsemurha elämään kyllästymisen johdosta, vaiko lopetus turhuudelle ja jollekin vielä suuuremmalle.

Kustannustoimittaja Keseru seuraa lämpiäviä johtolankoja ja samalla paljastaa suuren osan myös itsestään ja ihmissuhteistaan. Hänen lähes pakkomielteisyyteen asti ulottuva käsikirjoituksen havittelu nostaa mieleen kysymyksen, olenko minäkin siinä mukana? Keserun ja Juditin väliseen suhteeseen tulee paljonkin valaistusta ja lopulta käsikirjoiuksenkin kohtalo kenties ratkeaa.

Lopetus on oivallinen pienoisromaani, jonka itse luin parissa tunnissa. Kertészin tyyli ainakin tässä kirjassa on kombinaatio romaanikirjallisuutta ja siinä on myös pätkittäin elementtejä näytelmäkirjallisuudesta. Varsin selkeää ja johdonmukaista tekstiä vaikka sisällön kanssa piti aika ajoin henkäistä ja siemaista kahvia. Tarinan henki ei mielestäni ole ahdistava tai masentava, vaan pikemminkin seesteinen paketti etsivä- ja palapeliseikkailua. Esimerkiksi holokaustin kauhuja ei suuremmin tarinassa ruodita, joka onkin tässä vaiheessa piristävä juttu. Paikoin pintaan nousee melko psykologisiakin vivahteita, mutta en ainakaan itse poimi tarinan henkilöiden toiminnasta mitään kovinkaan patologista. Kertész tarjoilee lukijalleen muutamia sivistyssanoja, jotka ainakin itse tarkistin sanakirjasta. Kirjan esittelyteksteissä vilahtaa vertauksia Kafkan ja Becketttin suuntaan, kun taas itse bongasin myös häivähdyksiä Norman Mailerin tyylistä. Pidin Lopetuksesta ja luen kenties muitakin hänen kirjojaan.

Mikael Niemi - Veden viemää

Suomentanut: Jaana Nikula

Sivumäärä: 298

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 2.painos - 2012

Lukuintoa totaalisesti nuijivaa katastrofikirjallisuutta! Sain viimein tartuttua tähän Mikael Niemen toistaiseksi viimeiseen suomennettuun kirjaan Veden viemää. Jollain hieman sairaallakin tavalla sain päähäni aasinsillan Tuulen viemään, joka pian lukemisen edistyessä väistyi tulvaveden mukana Luulajajoen pärskeisiin. Niemen kirjoja olen lukenut pari aiemminkin ja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli jopa hyvä. Nämä Niemen tuotokset luokittelen kotiseutukirjallisuuden piiriin, koska kuuluvat tuohon Norrbottenin alueen kirjallisuuteen.

Katastrofin ainekset alkavat kasautua rankkojen syyssateiden myötä ja valjastetun Luulajajoen pato natisee liitoksissaan. Pian se murtuukin ja valtavat tsunamimaiset vesimassat pääsevät valloilleen ja nielaisevat kaiken elollisen ja elottoman mukaansa. Tämä taitaa olla tarinan keskeisin ja kantavin voima. Ihmisistä purkautuu esiin sivistyksen kätkemä pahuus ja toisaalta tahto selviytyä vaikka kaiken muun kustannuksella. Avuliaisuuden hetket tärveltyvät primitiivisiin reaktioihin ja kriisin sekottamiiin pasmoihin. Vaikka siltäosin ja kaiketi tämän laatuinen käyttäytyminen olisi hyvin todennäköistäkin, tuntuu kaikki silti jotenkin liian tyylitellyltä ja taiteellisen epäuskottavalta.

Tarinassa esiintyy muutamia keskeisiä henkilöitä, jotka lienevät ruotsalaisia ihmisstereotypioita. Odotin että kirja olisi hauska ja viihdyttävä, mutta omaa lapsellista huumorintajuani kutitti ainoastaan pari ruttupippeli- ja kyykkypissajuttua. Oikeastaan koko kirja koostuu yhteen kasatuista tilanteista joissa on melko rajuja ja yllättäviäkin kohtaamisia. Tuntuu miltei siltä että vesitsunami on vain ihmisten kauan kaipaama syy alkaa elää kuin viimeistä päivää. Voi olla että Veden viemää peilaakin koko Euroopan poliittista ja kansojen välistä kiristyvää tilannetta, josta on ollut ennusmerkkejä nähtävissä jo koko kuluneen vuosikymmenen ajan.

Kuten aiemmatkin lukemani Mikael Niemen kirjat, oli tämäkin melko omalaatuinen (jopa teennäisesti sellainen). Eipä sillä etteikö nämä olisi helppoja lukea, mutta ovat kyllä jotenkin kiusallisen sekavia. Ainakin omasta mielestäni näissä on jokin kummallinen tekotaiteellisuuden leima. Kertakaikkisen uuvuttava ja tylsä kirja, ehkä muutamaa hauskaa poikkeusta lukuunottamatta. Onneksi nämä ovat melko lyhyitä eikä näitä tarvitse joka päivä lukea. Kuitenkin aika suosittuja ovat. Kenties joskus jatkan silti Niemen parissa.