Mikael Niemi - Veden viemää

Suomentanut: Jaana Nikula

Sivumäärä: 298

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 2.painos - 2012

Lukuintoa totaalisesti nuijivaa katastrofikirjallisuutta! Sain viimein tartuttua tähän Mikael Niemen toistaiseksi viimeiseen suomennettuun kirjaan Veden viemää. Jollain hieman sairaallakin tavalla sain päähäni aasinsillan Tuulen viemään, joka pian lukemisen edistyessä väistyi tulvaveden mukana Luulajajoen pärskeisiin. Niemen kirjoja olen lukenut pari aiemminkin ja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli jopa hyvä. Nämä Niemen tuotokset luokittelen kotiseutukirjallisuuden piiriin, koska kuuluvat tuohon Norrbottenin alueen kirjallisuuteen.

Katastrofin ainekset alkavat kasautua rankkojen syyssateiden myötä ja valjastetun Luulajajoen pato natisee liitoksissaan. Pian se murtuukin ja valtavat tsunamimaiset vesimassat pääsevät valloilleen ja nielaisevat kaiken elollisen ja elottoman mukaansa. Tämä taitaa olla tarinan keskeisin ja kantavin voima. Ihmisistä purkautuu esiin sivistyksen kätkemä pahuus ja toisaalta tahto selviytyä vaikka kaiken muun kustannuksella. Avuliaisuuden hetket tärveltyvät primitiivisiin reaktioihin ja kriisin sekottamiiin pasmoihin. Vaikka siltäosin ja kaiketi tämän laatuinen käyttäytyminen olisi hyvin todennäköistäkin, tuntuu kaikki silti jotenkin liian tyylitellyltä ja taiteellisen epäuskottavalta.

Tarinassa esiintyy muutamia keskeisiä henkilöitä, jotka lienevät ruotsalaisia ihmisstereotypioita. Odotin että kirja olisi hauska ja viihdyttävä, mutta omaa lapsellista huumorintajuani kutitti ainoastaan pari ruttupippeli- ja kyykkypissajuttua. Oikeastaan koko kirja koostuu yhteen kasatuista tilanteista joissa on melko rajuja ja yllättäviäkin kohtaamisia. Tuntuu miltei siltä että vesitsunami on vain ihmisten kauan kaipaama syy alkaa elää kuin viimeistä päivää. Voi olla että Veden viemää peilaakin koko Euroopan poliittista ja kansojen välistä kiristyvää tilannetta, josta on ollut ennusmerkkejä nähtävissä jo koko kuluneen vuosikymmenen ajan.

Kuten aiemmatkin lukemani Mikael Niemen kirjat, oli tämäkin melko omalaatuinen (jopa teennäisesti sellainen). Eipä sillä etteikö nämä olisi helppoja lukea, mutta ovat kyllä jotenkin kiusallisen sekavia. Ainakin omasta mielestäni näissä on jokin kummallinen tekotaiteellisuuden leima. Kertakaikkisen uuvuttava ja tylsä kirja, ehkä muutamaa hauskaa poikkeusta lukuunottamatta. Onneksi nämä ovat melko lyhyitä eikä näitä tarvitse joka päivä lukea. Kuitenkin aika suosittuja ovat. Kenties joskus jatkan silti Niemen parissa.

Bengt Pohjanen - Korpelan enkelit

 Kirjailija: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 172

Painos ja vuosi: 1.painos - 1989

Populaarikirjallisuutta Kehä III:n sisäpuolella asuville medianomitaiteilijoille. Bengt Pohjasen kirjallisuus käsittelee usein korpelalaisuutta. Pohjanen on syntynyt Torniolaaksossa Pajalan Kassan-kylässä ja tuntee teologiaa, koska hän on opiskellut sitä aikanaan. Korpelalaisuus - siis tämä lestadiolaisuuden sivujuonne on ollut kiellettyjen puheenaiheiden piirissä pitkään, jopa 1980-luvulle asti. Aihetta on aikanaan sivunnut kirjailija Timo K. Mukka kirjoissaan, joita pidettiin härskeinä ja provosoivina.

Korpelan enkelit kertoo kahdesta kirjailijasta Olofista ja Larsista, jotka alkavat selvittää korpelalaisuutta ja erityisesti saarnaaja Toivo Korpelan vaiheita. He tekevät matkoja Ähtäriin Toivon synnyinsijoille ja haastattelevat hänen aikalaisiaan. Saarnaaja Korpela kuului aikanaan vanhoillislestadiolaisliikkeeseen, josta hänet erotettiin epäsiveellisten ja seksuaallisviritteisten saarnojen vuoksi. Toivo oli sotia nähnyt mies ja tähänkin aikaan teksteissä matkataan. Korpela kuoli yksinäisenä vanhenevana miehenä Ähtärissä 1960-luvun alkupuolella.

Korpelalaisuus oli vanhollislestadiolaisuuden sivujuonne, jossa perinteinen usko vääristyi ja mieli kieroutui haureuden teille. Kouluttamattomat ja syrjässä asuvat ihmiset oli helppo kiihottaa viettien perään viinan ja karismaattisen puheen avulla. Mooseksenvirsi olikin korpelalaisten lanseeraama härski ja paljon puhuva osa näitä pakanallisia orgioita. Lopulta paikalla hyörivätkin poliisit, sosiaaliviranomaiset ja psykiatrit. Mielisairaalan ovet paukahtelivat Piteån osasto viisvitosella. Ihmiset lahjoittivat pois omaisuutensa ja odottivat kristalliarkkia saapuvaksi, johon mahtuisi 666 uskon sisarta ja veljeä. Tietä pelastukseen ei koskaan saapunut ja aikataulua yritettiin venyttää myöhempään ajankohtaan.

Rakenteeltaan kirja on esseitä, dokumentteja ja keskusteluja. Ehkäpä osa kirjan viehätystä onkin  totuuden ja fiktion sekoittuminen, voiko tästäkään kirjasta saada lopullista totuutta Torniolaakson tapahtumista vuosien 1920-1940 välillä. Läsnä hengessä oli liha ja veri - lopulta kuolema.

Seuraavassa pari irrallista ja edustavaa lainausta.

"Vasta täällä hautausmaalla tajusin, että kaunokirjallinen demonistranskendentaalinen totuus aina kumoaa aidon relatiivisen tiedon; siis sen mitä tavallisesti pidämme tietona ja tieteenä."
s.162
Tässä lauseessa viitataan aitoon metafysiikan ja salatieteen henkeen.

"Muista, että hengen suuruutta on; sitä oli Korpelassakin; jos sitä ei käytetä oikein, se tuhoaa ihmisen, varsinkin suuren hengen kantajan; ja kaikki, jotka joutuvat hänen kanssaan tekemisiin."
s. 171

Historia on täynnä karismaattisia henkilöitä ja agitaattoreita. Varsin usein tätä kykyä aletaan käyttää väärien tarkoitusperien toteuttamiseen. Sitten alkaa joukossa tyhmyys tiivistymään.

Mielestäni  Korpelan enkelit on hyvä kirja. Vaikka hetkittäin kirja onkin sekava, voittaa nämä selkeät vaiheet lukukokemuksen huimasti plussan puolelle. Kirjan paksuus ei päätä huimaa, joten vaikka aihe ei iskisikään niin sen kyllä jaksaa lukea. Mielestäni Konin hinta oli kuitenkin parempi kirja.

Timo K. Mukka - Kyyhky ja unikko

Kirjailija: Timo K. Mukka

Sivumäärä: 112

Painos ja vuosi: 1.painos - 1970

Väärin ymmärretty, vai mies väärässä ajassa? Pellolainen Timo K. Mukka julkaisi esikoisteoksensa Maa on syntinen laulu vain 19 vuotiaana. Hän oli paljolti hyljeksitty ja kummeksittu pienessä pohjoisen yhteisössä, joka ei ollut valmis niinkin radikaaliin taiteilijaan kuin Timo oli. On totta että hänen kirjansa ovat tabuja rikkovia ja tavallaan myös paljastuskirjoja. Hänen tarinansa noudattavat pitkälti 1900-luvun alkupuolen Tornionlaakson meininkiä, jos eivät suoranaisesti niin ainakin välillisesti. Itse olen aiemmin lukenut juuri tämän Maa on syntinen laulu ja lisäksi runokirjan Punaista. Koska hiljattain tuli kuluneeksi 40 vuotta taiteilijan kuolemasta, päätin tämän seikan kunniaksi lukea pienoisromaanin Kyyhky ja unikko.

Pieti Kolström on palannut maailmalta pohjoiseen kylään synnyinseudulleen, eikä hänellä ole työtä tai suuremmin mutakaan tarkoitusta. Kesän päivät valuvat menemään kuin vesi hanhen selästä, eikä mitään tunnu tapahtuvan, kunnes hän tapaa Merja Paukun siskon Darja Paukun. Tästä alkaa omituinen ja pelottavakin suhde nuoren alaikäisen tytön kanssa. Tässäkin kirjassa käsitellään arkoja ja arveluttaviakin asioita, aikuisen miehen ja nuoren naisen(jopa lapsen) suhdetta. Tarina kumpuilee voimakkaana virtana todellisuuden ja unenomaisen harhan välimaastossa. Jotenkin rakkaus ja kuolema lyövät kättä ja antavat kuvan koleasta, kylmästä ja kuolemaa syleilevästä yksinäisestä miehestä. Ahdistuksen riivaama kipeä mieli ei löydä keinoja purkautua ja ajaa miehen tuhon tielle ja kirjan surulliseen loppuunsa. Vaikka kirjailijaa ei aikoinaan hyväksytty kotiseudullani Pellossa, on se nauttinut aina "köyhemmän" väestönosan kunnioitusta ja älymystö on sitä aina arvostanut. Ehkä tämä teos ei edusta keskeisintä Mukan tuotantoa, mutta mielestäni antaa oivan lisän siihen.

Mielestäni Mukan teksti on selkeää ja taiteellista, haastaa jopa isompien kehien dinosaurukset tasaiselle. Mieleeni tulee voimakas alakuloisuus ja kuoleman kaipuu, jota käsittääkseni vähintään salaa yksi jos toinen tornionlaaksolainen on potenut vuosikymmenten saatossa. Hetkittäin tekstin tyyli vaihtelee nopeastikin runollisuuden ja asiatekstin välillä. Vaikka Timo Mukka oli etupäässä kuvataiteilija, oli hän mielestäni aina pikemminkin kirjailija. Toisaalta hänen kirjansa ovat kuin maalauksia, jossa sivellin jatkaa sulavasti paikasta toiseen - kuvasta kuvaan. Jos on kiinnostunut kirjailijasta, kannattaa tästä aloittaa, niin ei pode liian suuria järkytykisä heti kärkeen.

Bengt Pohjanen - Konin hinta

Kirjoittanut: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 183

Painos ja vuosi: 1.painos - 1990

Vistoa meinikiä Tornionlaaksossa. Bengt Pohjanen on nykyisin haaparantalainen kirjailija ja herrasmies. Hän on aiemmin urallaan opiskellut papiksi ja sittemmin väitellyt Tukholman yliopistosta tohtoriksi aiheenaan Antti Hyryn kirjallisuus. Pohjanen on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja hän on ansioitunut myös kääntäjänä, lähinnä suomesta ruotsiksi. Kirjailija on syntynyt Kassan kylässä Pajalassa ja ajaa Meänkielen asemaa Ruotsissa ja tietysti myös Suomessakin. Arvostan häntä ja olen ylpeä omasta tornionlaaksolaisuudestani.

Konin hinta on pienoisromaani joka on kirjoitettu hyvin persoonalliseen tyyliin. Se on kertomus 50-luvun lopun Tornionlaaksosta ja lähinnä joppauksesta. Elämä ja joppaus oli tuolloin sotien jälkeisenä aikana kansalaisten ja hurttien(pilkkanimitys tulli- ja rajamiehelle) välistä hippaa. Kirja on kirjoitettu jokivartisella mielenlaadulla ja hirteishuumorilla. Vaikka kansan pitäisi luottaa viranomaisiin, käy tässäkin kertomuksessa hyvin ilmi se, ettei tavallinen rahvas ole samalla viivalla viranomaisen kanssa. Luottoa riittää enemmän jopa poliisiin, joka on tässäkin kertomuksessa kylän miehiä. Kuitenkin esimerkiksi yhteen hiileen puhalletaan hädän hetkellä ja jokainen on tavallaan "korpilain" alainen - kaveria ei jätetä. Eikä ilman suruja ja itsemurhia ole Torniolaaksossakaan selvitty, varsinkin kun heikkeneviä hermoja on hoidettu viinaa läträämällä. Vaikka kaikkea ikävääkin tapahtuu, vallitsee nuuskakairassa silti rauhallinen elämän tahti.

Tapahtumien keskiössä on eräs tapaus jossa epäillään hevosen salakuljetusta Suomesta Ruotsiin. Totuus jää kuitenkin arvoitukseksi, koska vääriä valaehtoisia lausuntoja annettaan puolin ja toisin. Käräjäsalissa istuu monenlaisia kirjaviakin persoonallisuuksia, joita Pohjanen mielestäni oivallisesti kuvailee. Ja kalliiksihan käräjät tulevat, kun vastakkain on hurtan ja kansalaisen välinen ylpeys. Kaiken kaikkiaan kirja onkin oivallinen kuvaus Tornionlaakson kulttuurista ja ihmisistä. Yllättäen korpelalaisuutta ja uskovaisuutta kirjassa kuvataan niukasti, toisin kuin kirjailijan tuotannossa yleensä. Itse mietin myös sitä kuinka paljon omaelämänkerrallinen tarina on, koska paljolti puhutaan minusta ja velipojasta? Luulen että kirja on kombinaatio fiktiota ja tosielämää. 

Lukijana sain myös nauttia muutamista itselleni tutuista meänkielen sanoista, vaikka kirja olikin kirjoitettu pikemminkin jäykähköllä suomenkielellä. Kuitenkin tuotos on reteä, rento ja aito. Ehkä jonkun verran on karrikointia, mutta sehän kuuluu asiaan. Mielestäni Bengt Pohjanen on tässäkin kirjassaan onnistunut oivallisesti, eli minun mielestäni hauskaa lukemista.

Mikael Niemi - Nahkakolo

Suomentanut: Tuula Tuuva

Sivumäärä: 230

Painos ja vuosi: 1.painos - 2004

Tärähtänyttä tieteiskirjallisuutta Tornionlaaksosta. Nahkakolo on Mikael Niemen kirjoittama romaani vuodelta 2004. Kirjailija on tullut aiemmin tunnetuksi kirjastaan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

Nahkakolo on jonkinlainen pirstaleisten tarinoiden kokoelma, lähinnä (luultavasti)huumorimielellä kirjoitettuja tieteisnovelleja.

Nahkakolo herkuttelee erilaisilla scifi-aiheilla, joissa liikutaan Tornionlaakson ja Universumin reunojen välisellä alueella. Jotenkin tulee sellainen tunne että tarinat ja aiheet poukkoilevat puolelta toiselle, seksistä möhkäleiden pää-siemennykseen, ja omituisista aikateorioista kummallisiin muukalaisiin.

Väkisin tulee tunne että Mikael on päästänyt paperille tajunnanvirtaa - ihan huvin ja urheilun vuoksi. Toisaalta hetkittäin tarinoissa käytetään tervettä ja osuvaa satiiria kouluttuneisuutta ja menestystä kohtaan, ja vastaavasti ylistytstä maalaisuutta ja luonnollisuutta kohtaan. Ihminen unohtaa älyllisyydessään nauttia perusasioista, ja tämän vuoksi joutuu jokin ulkopuolinen taho tulla pitämään kursseja elämästä. Jotenkin tulee kuitenkin tunne jokivartisista ja meidän ajatusmaailmasta, tietynlaista suorasukaisuutta ja jopa tervettä ylpeyttä(jota se ei tietysti ole muiden mielestä). Liika lukeminenhan lisää hulluuden riskiä - naurahdus.

Kirja on härski ja surrealistinen, ja epäilemättä joka tästä genrestä tykkää, pitää myös Nahkakolosta. Itse en niinkään kirjasta pitänyt, tosin vikahan voi olla myös lukijassa. Jotenkin riveistä ja niiden väleistä huokuu jotain vierastuttavaa ylimielisyyttä, joka ei sitten ainakaan tehokeinona minulle toimi. Parasta antia on humoristiset seksuaalistiset kohdat ja piikikäs viesti tietylle yhteiskuntaluokalle. Olihan mukana myös monen moista pohdintaa, asiasta ja sen vierestä.

Kirja tuli luettua, mutta en voi heti sitä suositella. Jotenkin kirja esim. aikaisempaan tuotantoon verrattuna oli keskinkertainen - eikä sävähdyttänyt. Silti kotiseutua pitää kannattaa ja täten aijon lukea muita (tuleviakin) Niemen kirjoja - uskon että seuraava taas natsaa.