Norman Mailer - Kovat kundit eivät tanssi

Suomentanut: Arto Häilä

Sivumäärä: 306

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 2.painos - 1984

Sikari suussa tarinoiva dekadentti elämäntapasurffaaja. Norman Mailer ravisuttelee lukijoitansa tällä turmellusta pullollaan olevalla hieman jopa tyhjänpäiväisen oloisella kirjallaan Kovat kundit eivät tanssi. Luin tuossa aiemmin herra Mailerin esikoisromaanin ja täytyy sanoa että oli tyystin toista maata. Toisaalta tämä osoittaa ehkä kirjailijan monipuolisuutta. Heti kättelyssä voin sanoa ettei kirja sovellu herkemmälle tai muuten sukupuolisensitiiviselle lukijalle.

Tarina kertoo Tim Maddenin elämästä ja oikeastaan aika lyhyestä ajasta hänen krapulanhuuruisessa elämässään. Varmasti monella lukijallakin on mennyt ilta överiksi ja on filmi poikki, luultavasti ei kuitenkaan ihan näin rajusti. Sen sijaan Maddenille alkaa selvitä irvokkaita ja kammottavia yksityiskohtia, hänen havaittuaan verisen autonpenkin ja huumejemmasta löytyvän naisen pään. Eikä tässä tietenkään kaikki, vaan Mailer pöllyttelee kunnolla muun muassa homoseksuaalisuutta ja vapaata epärebublikaanista käytöstä. Mitähän setä Samuli mahtaa ajatella? No tämä ei ilmiselvästi häiritse kirjailijaa vaan antaa ehkäpä lisäkimmoketta. Kirjan hahmot ovat sinällään aika stereotyyppisen oloisia ja ei ehkä näin 30 vuotta myöhemmin osaa järkyttää. Vaikka kirjan takakannessa kehutaan että kirja on rikosromaani, en ainakaan itse tätä näin mieltänyt. Melko seksistinen kirja oli kuitenkin. Piilevää homoseksuaalisuutta kirjailijassa saattaa eittämättä ollakin ja tämähän ei nykyaikana ole enää suurikaan asia.

Naisia ja miehiä tarinassa yhdistää tietynlainen epäluotettavuus ja jokainen kusee toisen kannuun oikein urakalla. Väkivalta ja porno limittyykin melko muhevaksi kokonaisuudeksi, tämä onkin tietyllä tavallaa houkuttelevaa, jos on esimerkiksi tykkää Bukowskin kirjoista. Melko machoilevia ja adrenaliinia pursuavia hahmoja kundit ovat olleet Mailerin maailmassa, joko fantasioissa tai todellisuudessa.

Vaikka kirja onkin ihan luettava, niin ei se yllä omiin suosikkeihini. Populaarisesti käsitellyt aiheet ovat hetkellisesti mielenkiintoisia ja hauskojakin, jopa muutaman naurun purskahduksenkin saattaa sivujen tiimoilta kokea. Sen sijaan jännityselementti puuttui ainakin omasta mielestäni tyystin. Ei ehkä aivan ajan hukkaa, mutta kokemuksena keskinkertainen.

Sigrid Undset - Lannistumaton sydän

Suomentanut: Anna-Maria Tallgren

Sivumäärä: 317

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1942

Tavallista elämää, tai sitten ei. Sigrid Undset oli norjalainen nobel-kirjailija, joka tuli tunnetuksi naisten elämää kuvaavista kirjoistaan. Häneltä on suomennettu useita teoksia ja päätin lukea tämän myöhäistuotantoon kuuluvan Lannistumaton sydän. Kirja kuuluu historiallisiin romaaneihin, joita Undsetilla oli niin ikään useita. Kirja on kirjoitettu aikana jolloin hän asui Yhdysvalloissa, lähinnä toista maailmansotaa ja natsimiehitystä paossa.

Lannistumaton sydän (alkukielellä Madame Dorothea) on kertomus 1700-luvun Norjasta. Madame Dorothea on leskeytynyt nainen, joka jää "huolehtimaan" kahdesta varttuvasta pojasta Vilhelmistä ja Klausta. Dorothealla on paljon ollut huolta ja murhetta elämässään, ja vaikuttakin siltä että paras aika olisikin jo ohitse. Vaikka pojista on paljon iloa on heistä myös huolta. Täytyy myöntää että naisen asema Norjassa tuolloin on ollut vastuullinen (kuten myöhemminkin), vaikka Dorothea on paremmista lähtökohdista, joutuu hänkin kantamaan runsaasti vastuuta.

Tarinassa kuvaillaan ihmisen elämää ja yhteiskunnan arvoja, eikä sinällään tarjoa mitään odottamattomia kuvioita. Romantiikkaa sivuilla on säästeliäästi, joka ehkä itselleni oli hienoinen yllätys. Ihmisten ja erityisesti vanhenevan naisen kuvailu on seikkaperäistä huolellista, voi olla että kirjailija käyttää omia vanhenemisestaan aiheutuvia kokemuksia tarinassa. Norjan luontoa kuvaillaan aika ympäripyöreästi ja esim. alueelle tyypilliset vuonot puuttuvat tarinasta kokonaan. Jotenkin sääilmiöt ovat keskeisessä asemassa, sateet ja tuulet - kuutamot ja tähdet.

Vaikka tarinan aihepiiri on jollain tasolla hienostunut, on kerronta jotenkin rahvaanomaista. Ihmisten juopottelu ja rillumareihenki on helposti läsnä miltei joka hetkessä. Sinällään nasiasioita ei käsitellä kiihkeästi, vaan pikemminkin aika neutraalisti. Madame Dorothea on helppo kirja lukea, mutta omasta mielestäni se oli tylsähkö ja muutenkin tapahtumaköyhä. Vaikka odotukseni eivät olleet suuret, onnistui kirja tuottamaan pettymyksen. Ei jäänyt paljon käteen.

V. S. Naipaul - Vapaassa maassa

Suomentanut: Sakari Ahlbäck

Sivumäärä: 264

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1973

On olemassa kulttuureja ja kulttuureja. V. S. Naipaul on trinidalais-brittiläinen kirjailija, jolla on intialaisia sukujuuria. Häneltä on suomennettu noin kymmenkunta kirjaa ja tällä kyseisellä kirjalla hän voitti Booker-palkinnon vuonna 1971. Naipaul on palkittu myös kirjallisuuden Nobel-palkinnolla vuonna 2001. Hyllystäni löytyy kolme hänen kirjaansa ja päätin lukea ensin tämän Vapaassa maassa.

Vapaassa maassa kertoo eri kulttuureista ja niiden piirteistä. Kirjailija tutustuttaa lukijan muukalaisen silmin amerikkalaiseen, eurooppalaiseen ja afrikkalaiseen kulttuuriin. Itse mietin välittömästi sitä kuinka suhteellista on vapaus missäkin. Kuinka vaapaa voi itse kukin olla ja onko todellista vapautta olemassakaan? Toisaalta vapauden tunne on mielentila ja monesti ulkomaalaisena toisessa kulttuurissa oleminen on usein vääjäämättä "rajoittava" tekijä. Naipaul tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman alemmuuden tunteesta toista rotua ja kulttuuria kohtaan. Toisaalta myös ylemmyyden tunteesta, joka on vieläkin hajoittavampi ja orjuuttavampi voima. Jos lähtökohtaisesti ihan kaikki on erilaista, kuten rahan arvo, ihmisarvo ja elintaso - saattaa elämästä muodostua suorastaan vankila. Ehkäpä tuntuvin kulttuurinen ero on agressioissa ja niiden hallinnassa. Modernissa kulttuurissa on tiukemmat säännöt joita noudatetaan uskollisemmin, kuin sitten siellä missä on vielä 70-luvulla ja myöhemminkin viidakon lait.

Vapaassa maassa on epäilemättä hyvin terävänäköinen ja laadukkaasti kirjoitettu. Mielestäni kirja oli kuitenkin lähinnä tylsä, eikä se missään vaiheessa saanut koukutettua pauloihinsa. Alussa mieleeni tuli Kureishin myöhemmin kirjoittamat kirjat, lähinnä koskien adaptoitumista yhteiskuntaan ja hivenen jopa itseään irvaileva tyyli. Toisaalta Naipaulin tyyli ei tietenkään ole populaarinen ja siitä puuttuu "härskimpi" komponentti. Kuitenkin kirjailija on ilmeisesti kokenut itsensä jotenkin muukalaiseksi länsimaissa, vaikka hän onkin siellä hyvin menestynyt. Onko hän sielultaan kotiutunut länsimaiseen yltäkylläiseen hapatukseen, koska uskon että kirjoissaan käyttää paljolti oman elämänsä aineksia.

 

Täytyypä lukea muutama muukin herran kirjoittama kirja, jos vaikka niistä avautuisi erilaisia näkökulmia. Itseäni kiinnostaa kulttuureista ja ihmisistä kertovat kirjat, joten ehkäpä näistäkin osuma joskus löytyy. Vapaassa maassa on ihan lukukelpoinen kirja, vaikka itse en siitä pitänyt.

Gaute Heivoll - Etten palaisi tuhkaksi

Suomentanut: Päivi Kivelä

Sivumäärä: 307

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 2010

Tunteeko kukaan mielensä synkimpiä syövereitä? Gaute Heivoll on yksi tunnetuimpia norjalaisia nykykirjailijoita. Nuoresta iästään huolimatta hän on hyvin arvostettu ja palkittu kirjailija. Heivoll on kirjoittanut myös runoja ja lastenkirjallisuutta. Päätin kuitenkin lukea tämän Brageprisen-palkitun Etten palaisi tuhkaksi -kirjan, jonka sain hääpäivälahjaksi viime kesänä.

Etten palaisi tuhkaksi on kirjailijan omaelämänkerrallinen tarina, jossa yhdistyvät todellisuus ja taru, menneisyys ja nykyisyys. Tarinassa kirjailija Gaute Heivoll palaa kotikonnuilleen pieneen kylään, jossa hänen synnyinvuonna 1978 tapahtui sarja tuhopolttoja. Noin vuotta aiemmin nuori mies Dag joutuu varusmiespalvelukseen kauas pohjoiseen aina Venäjän rajalle asti, josta hän palaa ennen aikojaan muuttuneena miehenä. Koettelemus on siis liian kova ja poika sairastuu skitsofreniaan (tai ainakin tämä tila hänessä puhkeaa). Dagin syyllisyys on ilmeistä jo varhaisessa vaiheessa, eikä tämä ole mitenkään paljastumista odotteleva asia. Kirja perustuu pitkälti tositapahtumiin ja näin ollen ei ole siis täysin fiktiivinen, vaan pikemminkin autofiktiivinen. Kirjailija tuntee jollain tasolla sielunsympatiaa pyromaaniin, miksi jostakin nuoresta tulee kirjailija ja jostakin pyromaani? Miten identiteetti kehittyy ihmisen varttuessa lapsesta nuoreksi, ja sitten aikuiseksi.

Finslandetin kylä-yhteisössä asuu erilaisia persoonallisuuksia, joita Heivoll kuvaa luontevasti ja mielenkiintoisesti. Vaikka tapahtumat ovatkin pelottavia ja ahdistavia, huokuu yhteisöstä lämpöä ja  huolenpitoa. Niinpä todellinen vaarantunne verhoutuu petolliseen rauhantunteeseen. Kuinka paljon yhteisö voi huolehtia ja kannustaa heikompia asukkaitaan onkin oma kysymyksensä. Onko vaara edes tunnistettavissa ajoissa?

Kirjassa Heivoll sekoittaa todellisuutta ja tarua keskenään, tavallaan hän ajattelee kuinka asiat olisivat voineet tapahtua. Hän käyttää apunaan dokumentteja ja omaisten muistiinpanoja, mutta vahvimpana lienee tarinan kulku ja henki itsessään. Menneisyys avautuu kaitafilmin kaltaisena utuisena värikylläisenä, jollain tavalla nostalgisenakin. Oikeastaan kirjassa on hämmästyttävässä määrin myös dekkarin piirteitä, enkä voi olla huomaamatta yhtäläisyyttä esim. Mankellin tuotannon kanssa. Ympäröivää luontoa ja yhteisöä kuvataan vahvasti ja onkin helppo samaistua esim. menetyksen tunteeseen, pelkoon ja epävarmuuteen. Piristävässä ja hauskassa sivuosassa toimii jalkapallon MM-kisat 1978 Argentiinassa, jotka pidettiin samaan aikaan traagisten tapahtumien kanssa. Näitäkin kyläyhteisössä ahkerasti seurattiin ja ehkäpä niiden kautta voitiin hälventää tulipalojen aiheuttamaa ahdistuneisuutta.

Jos pitää (sisällöstä huolimatta) keveästä mutta arvostetusta kirjallisuudesta on Heivollin kirja oiva valinta. Teksti on konstailematonta ja dokumentoivan tuntuista, joten ehkä tämä jonkin verran kaventaa luovuuden tuntua. Tässä on helppo paikka kartuttaa lukukokemuksia norjalaisen kirjallisuuden parissa. Mielestäni erittäin hyvä kirja.

Victor Hugo - Kurjat V (Jean Valjean)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 373

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1931

Viemärit koituvat pelastukseksi. Kurjat-urakka saavuttaa päätöksensä viidennen osan Jean Valjean myötä. Tämä Victor Hugon mestariteos on ollut yllättävän koukuttava ja mielenkiintoinen tuttavuus. Jouduin lukemaan pikkuhiljaa nämä kaikki, koska muuten tehtävä olisi käynyt työlääksi ja raskaaksi. Täytynee muistuttaa itseänsä siitä, että koko sarjasta löytyy 2069 sivua.

Tarina on edennyt levottomuuskiin kaupungin kujien barrigaadeille, jossa järjestellään pienimuotoista aseellista kapinaa. Pettynyt Marius liittyy aktiivisiin hulinoijiin, koska hän on pettynyt Cossetten suhteen. Marius lähettää kuitenkin kirjeen Cossettelle, joka päätyy Jean Valjeanin käsiin. Taistelut kääntyvät valtaapitävien voitoksi ja kapinoijien rippeet hajoavat ympäriinsä Pariisin viemäreihin. Tässä vaiheessa Victor Hugo pitää varhaisekologisen luennon viemäreiden kehityksestä ja niiden tuotoksista vuosisatojen saatossa. Ihmisulostehan on kultaakin arvokkaampaa, riippuu miten katsoo. 

Kuinka Valjean ja Marius selviävät rytäkästä, katoavatko he näihin päättymättömiin viemäreihin, vai löytävätkö tiensä ulos? Entäpä miten käy konstaapeli Javertin, joka on soluttautunut kapinallisiin? Täytyy myöntää että tämä sarjan päätösosa oli jotenkin selkeämpi kuin edelliset. Viemäriluentoa lukuunottamatta tarina etenee selkeästi ja nopeasti. Hauskan juonteen kertomukseen tuo umpiroisto Thenardierin tahattomat hyvät työt ja muutenkin lisääntyvä seesteisyys, eikä iloiset juhlavat tapahtumat muistuta lainkaan alun surullisista ja ankeista ihmiskohtaloista.

Varsin ehjä ja monipuolinen kirjasarja tämä Kurjat. Ainoa ehkä mainittava miinuspuoli on aikansa elänyt käännöskieli. Esimerkiksi kaikki suuremmat luvut olivat kummallisesti ilmaistuja ja oudot vanhat sanat mietityttivät. Kuitenkin teksti oli valtaosin ymmärrettävää. Yllättävän ajankohtaisiakin ongelmia ja aiheita kun ottaa huomioon, että kirja julkaistiin jo vuonna 1862. Kaikin puolin kannattava urakka.

Ian Fleming - Rakastettuni

Suomentanut: Mauri Sariola

Sivumäärä: 210

Kustantaja: Gummerus

Painos ja vuosi: 1.painos - 1966

Maailman ongelmia ei ratkaista matkustajakodeissa. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Ian Flemingin kuolemasta. Päätin siis jättää aivot narikkaan ja lukea vaihteeksi yhden Bond-kirjan, joten valitsin tämän poikkeuksellisen agenttiseikkailun Rakastettuni. Kirja on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja sen kertoja on naispuolinen. Aikoinaan tämä ei ollut kovin suosittu muutos jo vakiintuneeseen formaattiin ja niinpä Fleming joutui palaamaan myöhemmissä Bondeissaan tuttuun ja turvalliseen mies-kerrontaan.

Rakastettuni on todellakin Bond-kirjallisuuden outolintu. Tarina alkaa nuoren ja angstisen naisen muistelmilla nuoruudesta ja pettymyksistä(aina sivulle 120 asti) koskien ihmissuhteita. Parin karvaan pettymyksen jälkeen Vivienne Michel päättää terästäytyä ja kylmettää sielunsa vastakkaiselle sukupuolelle. Kirjan joutuu lukemaan yli puolenvälin ennen kuin James Bond vaivautuu ilestymään kuvioihin. Rosvokopla on vallannut erään keskilännen leirintäalueen mökkikylän. Vivienne on tullut yllätetyksi ja kaltoinkohdelluksi, jolloin paikalle saapuu mister 007 ja laittaa haisemaan. Tarinasta ei kehity mitään bondmaista nojatuolimatkaa maailman ympäri, joten on helppo ymmärtää miksi Fleming ei aikoinaan kelpuuttanut tätä elokuvan käsikirjoitukseksi. Tämä kirjan verio on siis totaalisen eri kuin sittemmin ilmestynyt elokuva, jossa ei sinällään ollut muuta yhteistä kuin nimi. Naisen silmin nähtynä James on tietenkin rakkauden lähettiläs ja hetkittäin ihan huvittaa Flemingin feminiiniset fantasiat. Näissä käydään iholle ja softilla tavalla todella intiimiksi.

Rakastettuni on melko tökerö kirja joka ei ansaitse superlatiiveja. Kuitenkin hauska näkökulma pikkunättiin toiminta paukkuun. Omasta mielestäni lukeminen oli lähinnä ajan hukkaa, enkä voi suositella sitä yhtikäs kellekkään. Kaiken lisäksi ainakin tämä Bond-tarina kärsi rajusta uskottavuuspulasta. Toivottavasti seuraava Bond-kirja on parempi, jos jaksan vielä lukea.

John Galsworthy - Ylimys

Suomentanut: Huvi Vuorinen

Sivumäärä: 428

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1921

Jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Kaikki loppuu aikanaan, niin myös Galsworthy-kuukausi. Päätin lukea lopuksi tämän Ylimyksen, joka löytyy omista kattavista kokoelmista. Täytyy myöntää että vaikka kirja on hyvä kuntoinen, on se kyllä toivottoman ruma. Tarkastelin tuosta netin kautta ensimmäisen painoksen (1921) hintoja ja totesin ettei kirjaa paljon ole liikenteessä. Ylimys eli alkukielisenä julkaisuna The Patrician ilmestyi vuonna 1911 ja on ehkä näitä hieman tuntemattomanpia kirjoja. Ylimys lienee lähimpänä tarkoitukseltaan suomenkielen sanaa aristokraatti, joka tarkoittanee yläluokkaista henkilöä.

Ylimys on kertomus sodan uhkan alla elävästä ylemmänluokan perheestä, jota pyrkii hajoittamaan liberaalit aatteet ja voimat. Kirja on kautta linajn sekavan oloinen ja tuntuu ettei sen juonesta saa otetta. Itseäni häiritsi koko ajan lisääntyvä poliittinen lataus, joka ei näin epäpoliittista ihmistä kuin allekirjoittanut jaksa täysillä kiinnostaa. Ehkä silti juonen kantavin osa on nuoren juristi Miltounin tulo valituksi kansan vaalilla politiikan eliittin, josta hän kuitenkin miltei luopuu inhimillisten tunteidensa vuoksi. Tämä on omiaan luomaan jännitettä perheessä, joka on tottunut palvelemaan yleviä ja patrioottisia aatteita. Miltounin ajatusmaailma haastaa vanhan ja parkkiintuneen näennäissiveän ajatusmaailman, toisin sanoen hän melkein pettää äänestäjänsä ja kääntää selkänsä kunnialle rakkauden vuoksi. Galsworthy on tässäkin kirjassa ujuttanut kritiikkiä avioliitto-lakeja kohtaan, tämä tulee oivallisesti esiin syy- ja seuraussuhteissa koskien Miltounin ja mrs Noelin salaista teerenpeliä. Ja paradoksaalisena kurjositeettina, lopullisen katastrofin arkkitehtinä (sen kummemmin ajattelematta) toimii hieman onnettomienkin sattumien kautta Miltounin sisko Barbara.

Ylimys on yllättävän synkkä tarina kun vertaan sitä muihin lukemiini John Galsworthyn kirjoihin. Se sisältää paljon vertauskuvallista ja koukeroista kielen käyttöä, joka on hyvin pessimistisen oloista ja jopa depressiivistä. Seuraavassa esimerkki katkelma.

"Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa - kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa."

John Galsworthy - Ylimys s. 181

Edellä lainatun kaltaista kaiken kauneuden kieltävää nihilismiä on löydettävissä useissa muissakin paikoissa, jotka miltei kokonaan puuttuvat esim. Forsytein tarusta. Tekstiosio saattaa alkaa lupauksellisesti, johtuen kuitenkin toivottomaan tylsyyteen. Täydelliseen tunteen katoamiseen.

2.painoksen kansitaide 1950

Silti teemallisesti kirja on linjassa muihin kirjoihin, sisältäen kaikki mahdolliset luokka- ja vapaa-ajattelijamausteet. Kirjoitusasultaan teksti on huomattavasti vaikealukuisempaa kuin esim. Omenapuussa tai Forsytein tarussa, koska lauseet ovat pidempiä ja sisällöltään levottomampia. Lisäksi vanhasta käännöskielestä johtuen teksti sisältää kummallisia yhdyssanoja ja outoja kirjoitusasuja Eikä kirjan pahaenteinen tunnelma luo keveyttä sivujen plarailuun. Ehkäpä Ylimys on näin ollen Galsworthy-kuukauden raskassoutuisin ja mielestäni huonoin kirja.