Roddy Doyle - Paddy Clarke hähhähhää

Suomentanut: Leena Tamminen

Sivumäärä: 276

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1994

Maailmaa lapsen silmin. Harvemmin tulee tartuttua irlantilaiseen kirjallisuuteen. Roddy Doyle on käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on julkaissut kymmenkunta kirjaa. Näistä useimmat ovat suomennettuja. Päätin lukea tämän Booker-palkinnon arvoisen kirjan Paddy Clarke hähhähhää, joka vapautti Doylen täysipäiväiseksi kirjailijaksi vuonna 1993.

Patrick Clarke asuu 1960-luvun lopun irlantilaislähiössä äidin ja saman nimisen isän kanssa. Hänellä on myös veli jota kutsutaan Sinbadiksi. Patrickia askarruttaa monet asiat. Äidin ja isän kiristyvät välit ja uhkaava avioero. Levottomuudet koulussa ja kurjemmaksi muuttuva kaveripiiri. Pojat kokeilevat kaikenlaisia juttuja, kuten tupakointia ja koulupinnaamista. Hankaloituvat kotiolot näkyvät viimein myös muutenkin koulumenestyksessä. Vaikka isän kanssa on paljon hyviäkin hetkiä, on hän silti ansaitustikin tarinan lurjus. Äiti on syrjään vetäytyvä, mutta lapsen silmin katsottuna täydellinen - miltei pyhimys. Sisarkateus aiheuttaa kitkaa veljesten välille ja siksipä Paddy(Patrick) läpsii ja kurittaa Sinbadia mennen tullen. Äityypä hän koulussakin tappelupukariksi.

Tarina kulkee varmasti ja vakaasti, kuin juna kiskoillaan. Piristävän kuvakulman tarjoaa Doylen "lapsen maailma", jonka kerronta noudattelee alakoululaisen lapsen ajatusmaailmaa. Mitä kaikkea pitää kokeilla ja mitä kaikkea tyhmääkin pitää tehdä. Koska pojat on poikia, ei tämä vaadi sen kummempia selityksiä. Kaiken vaikean ja kovemman kautta kasvattavan taustalla on kuitenkin voimakas ja vahva selviytymispotentiaali. Ehkäpä Patrick lopulta putoaa jaloilleen ja hänestäkin tulee kunniallinen kansalainen.

Yllättäen kotimaassaan Irlannissa Roddy Doyle on saanut kritiikkiäkin hänen yksinkertaisesta ja pelkistetystä kirjoitustyylistään. Sen sijaan Englannissa ja muuallakin maailmaa hänen tarinansa (kuten tämäkin) on saanut positiivisen vastaanoton. Mielestäni Doyle on onnistunut hyvin pääsemään kasvuikäisen pojan maailmaan ja luonut siitä käsinkosketeltavan todentuntuisen. Kenties hänellä on poikkeuksellisen hyvin muistissa 60-luvun irlantilaiskorttelit ja koulupihat. Vaikka kirja on täynnä kasvukipua, ahdistusta ja epävarmuutta - on se kaiketi aika keskiverto irlantilainen kasvutarina. Uskottava ja hieno kirja. Ei näitä kuka tahansa osaa kirjoitella, mutta luulen että kuka tahansa pystyy lukemaan.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

Björnstjerne Björnson - Liput liehumassa

Suomentanut: V. Hämeen-Anttila

Sivumäärä: 375

Kustantaja: Ex Libris

Painos ja vuosi: 1.lyhentämätön painos - 1970

Liehuuko liput kirjassa naisasioiden puolesta vaiko vastaan? Olen tuossa muutaman vuoden kerännyt tätä Ex Libris-sarjaa ja aina silloin tällöin löytänyt uuden osan. Koska aika oli Björnstjerne Björnsonin, päätin lukea tämän sarjassa ilmestyneen Liput liehumassa -kirjan. Kirjan painojälki on korkealaatuista ja sivut hyvää paperimateriaalia. Se on lisäksi ja ehkä myös tarpeettomasti kuvitettu, koska sivujen väliin on nimittäin kiilattu muutamia tarinaa tukevia painokuvia. Onpa siinä itse herrastakin hieman suttuinen rintakuva. Koska Björnson sai aikanaan ensimmäisten joukossa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, olivat odotukset hieman korkealla. Kaiketi hän on yksi tärkeimpiä edesmenneitä norjalaisia nykykirjailijoita.

Kirjailija kuvattuna teoksen alkulehdellä.

Koko tarina rakentuu Tomasinen ja hänen poikansa Tomas Rendalenin ympärille. Tomasine jää leskeksi raskausaikanaan ja aloittaa näin ollen yksinhuoltajan elämän jo varhain. Heti alkuvaiheessa nainen huomaa poikansa olevan jotenkin heikohko ja huono-oppinen. Oikeastaan hän vertaa Tomasta alati ystävättärensä tyttöön Augustaan, joka on terveen oloinen, vitaali ja ylivertainen. Lapset leikkivät usein yhdessä varttuessaan ja Tomas jää aina alakynteen, kun Augusta vetää häntä korville. Tomasine kasvattaa aika ankaralla kädellä Tomasta ja näissä sessioissa on jotain hitusen sairastakin - kieroutuneesti havainnoivaa ja sopeuttavaa.

Tomas toimii tyttökoulun luonnontieteen opettajana ja pian koulussa liberaalit aatteet nostavat päätään ja nämä uhkaavatkin yhteiskunnallisia sekä yhteisöllisiä arvoja. Kysymys kuuluukin kuinka paljon näihin on taustavaikuttimina Tomasin äiti Tomasine? Koulun ilmapiiriin kuuluu ilmiselvästi tasa-arvo ja vaapaa "kanssakäyminen" sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Tomasin lisäksi koulussa on anoastaan yksi toinenkin miesopettaja. Tämä Rehtori Karl Vengen joka niin ikään asuu Rendaleneilla, peesailee hillitysti näissä liberaalisissa kysymyksissä. Tarinan tytöt ja nuoret naiset ovat kaksinaamaisia, toisaalta hyvin fiksuja ja viekkaita. Tarinan pojat ovat mielisteleviä kiusanhenkiä, mutta miehet ovat heittiöitä ja luonteeltaan epäjohdonmukaisia. Selvästi kauniinpi sukupuoli on kirjan edustavampi puoli, jolla on tiettyä selviytymispotentiaalia.

Mielestäni Liput Liehumassa on lähinnä äidin ja pojan kasvukertomus, jossa käsitellään kipeitä ja ristiriitaisiakin asioita heidän välillään. Jotenkin tämä Tomasinen vahva naiseus ja äitiys on loukannut Tomasta ja vienyt tältä ehkä tarvittavaa tilaa ja ilmaa. Näin ollen pojan suhtautuminen muihin tyttöihin ja naisiin on hyvin omintakeista. Björnson käsittelee tuolloin ajankohtaisa ja arkojakin aiheita, kuten naisasiat, kristinusko ja näiden yhteensovittaminen. Lisäksi yhteisössä itsessään piileviä asioita, kuten haureus, epärehellisyys ja ylipäätään kaikenlainen henkinen (nöyryytys ja väheksyminen)  ja fyysinen (mies hakkaa tai äiti lyö) väkivalta.

Hetkittäin tuodaan mukaan myös yhteiskunnallisia kannanottoja ja jopa politiikkaa. Vaikka kirja on tarkkoitettu kaiketi rohkeaksi ja röyhkeäksi, en itse sitä kyllä sellaisena pidä. Se on aikansa tuote ja tuolloin varmasti vähän "kuohautellutkin" norjalaisia patrioottisia ja kristillisiä sieluja. En osaa ajoittaa tarinaa tarkasti, mutta koska se on julkaistu alunperin 1884 - on se siis ainakin luonnollisesti tätä ennen tapahtunutta. Kirjailija ei esim. eläessään kokenut naisten äänioikeutta kotimaassaan, koska tämä toteutui vasta vuonna 1913 (siis kuusi vuotta myöhemmin kuin Suomessa).

Liput liehumassa on erittäin pitkäveteinen ja raskassoutuinen kirja. Tässäkin tapauksessa on tutustuttava pitkiin ja kielioppia uhmaaviin lausehirviöihin. Kaiken lisäksi lauserakenteet ovat jotenkin epäluontevia, eli niitä leimaa ts. jokin kummallinen kaunosieluisuus ja turhanrunollisuus. Välissä pitää huokaista ja lukea ns. lause uudelleen ja todeta ettei tule kesää. Sanajärjestykset ovat omalaatuisia ja sisältökin mössöytyvä. Kaikesta huolimatta on jotain positiivistakin, kuten aiheen tärkeys ja tietyllä tavalla ajankohtaisuuskin - koskapa maailmasta olisi tullut liian tasa-arvoinen. Sikäli tämäkin kirja omaa paikkansa myös nykypäivänä kirjallisuudessa. Vähän mietityttää tämän käännöstyö, kuinkahan tämäkin lähtisi lentoon norjaksi? Tiedä häntä. Taitaa tuo Björnsonin Kootut teokset levätä hyllyssä vielä jonkun tovin.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa I Swannin tie (Combray)

Suomentanut: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Sivumäärä: 245(liitteineen)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1968

Nuoren mielen tunnemyrskyssä. Marcel Proust on yksi arvostetuimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen tuotantoonsa suhtaudutaan melko ristiriitaisestikin ja esim. tämä kirjasarjan ensimmäinen osa suomennettiin vasta viisikymmentävuotta ilmestymisen jälkeen. Kadonnutta aikaa etsimässä on kolossaalinen kymmenen kirjaa käsittävä sarja, joka sisältää miltei 3700 sivua. Aikanaan Proust kirjoitti kirjat pikkuhiljaa vuosien saatossa (1908-1922) ja todennäköisesti tämä onkin hänen elämäntyönsä. Aiheissaan kirjailija koskettelee ajalleen vähemmän suosittuja ja miltei tabujakin puheenaiheita. Teksteissä vilisee henkilöhahmoja joille on olemassa todelliset esikuvat, ja todellisiakin ajan hahmoja omilla nimillään niistä on löydettävissä (esim. Anatole France ja Victor Hugo). Tarkoitukseni on siis lukea koko Kadonnutta aikaa etsimässä sarja, joten on siis luontevaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Kommentoin lukemisiani todennäköisesti siis jatkossakin.

 

Kuvassa keikaroiva ja velmuileva poikajoukko vuodelta 1894. Alimpana itse Marcel Proust. Lähde Wikipedia.

Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäinen osa Combray käsittää nuoren pojan intensiivisiä havaintoja suvustaan ja perheestään Combray nimisessä paikassa Ranskassa. Nimetön nuorimies kärsii unettomuudesta ja elää murrosiän kasvuvaihetta. On vaikea sanoa kuinka normaalikoppaisia hänen ajatuksensa ja pakkomielteensä ovat, mutta äiti ja muutkin naiset tuntuvat olevan keskeisessä asemassa hänen fantasioissaan. Veikkaisinpa että neuroottinen mielenlaatu saattaisi tulla kysymykseen. Kieltämättä hänen tarkat havaintonsa ovat mielenkiintoisia ja syvällisiäkin, erityisesti estetiikan suhteen ne ovat hyvin vivahderikkaita ja jopa analyyttisiä. Pojan terävänäköisyys esimerkiksi isovanhempien suhteen on hämmästyttävää ja samalla tunnemaailman monimutkaisuus jopa ahdistavaa. Tokihan osa näsitä pojan ajatuksista vaikutti itsellenikin lapsuudesta tutuilta, mutta enpä voi myöntää olleeni näin "kompleksinen". Itseäni ilahdutti erityisesti ympäristön, kuten luonnon, maiseman ja ylipäätään säätyläiselämän kuvaaminen.

Koska loput ovat usein kirjojen parhaiten mieleen painuvia osia, korostui tässäkin tarinassa loppua kohti lisääntynyt surumielisyys ja niinpä Proust alkoi kuljettaa viimeisillä sivuilla tarinaansa menneessä aikamuodossa. Tästä voisikin heittää arvauksen että tarinan poika ei välttämättä kokenut yhtä hohdokkaina Combrayn jälkeen realisoituneita tapahtumia.  Swannin tie (combray) -kirjaa voisi luonnehtia hyvinkin pitkään ja tapahtumia voisin tähän referoida, mutta lienee parempi idea jos sen itse lukee. Allekirjoittaneelle oli yllätys että kirja oli kuitenkin melko helppo lukea.

Marcel Proustin kieli on rasittavan koukeroista ja monimutkaisen tuntuista. Lauseet ovat pitkiä ja raskaasti rytmitettyjä. Lisäksi kapaleet ovat pitkiä, eikä selkeitä kappalejakoja edes ole. Käytännössä teksti on siis likimain yhtenä pötkynä. Itseäni ei huojentanut loppuliitteissä olevat referaatiot sivujen tapahtumista. Vaikka Swannin tie (Combray) oli melko raskasta luettavaa, niin mielestäni kirja oli lukukelpoinen ja hyväkin. Jos mielii lukea tämän kirjan ja (luultavasti) ymmärtää sitä, kannattaa olla selkeässä ja hyvin levänneessä mielentilassa. Voin hädin tuskin kuvitella sitä urakkaa, johon kääntäjät ovat antautuneet teosta suomentaessaan. Epäilemättä Kadonnutta aikaa etsimässä on yksi maailmankirjallisuuden keskeisistä teoksista.