Aleksandr Fadejev - Tuho

Sivumäärä: 241

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Kustantaja: Kansankulttuuri Oy

Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 1977

Kun kaikki höttö riisutaan ympäriltä niin jäljelle jää vain olennainen, eli tarina. Neuvostoliiton ajan kirjallisuutta ei nykypäivinä vilise uudelleen painettuna kirjakauppojen hyllyillä. Tämän kyseisen kirjan löysin erään oululaisen divarin kellarista, ja näitähän sai tunkea muovipussiin vitosella niin paljon kuin mahtui. Koska olen itse kiinnostunut myös neuvostoajan kirjallisuudesta, olen kartuttanut hyllyäni säännöllisesti. Aleksandr Fadejev on yksi tärkeimmistä neuvostoliittolaisista kirjailijoista ja hänen kirjansa ovatkin ensimmäisiä ja merkittävimpiä sosialistisen realismin merkkiteoksia. Tuho on ilmestynyt suomeksi jo kahdesti aiemmin, nimillä Taigan sissit ja (NL:ssa nimellä) yhdeksäntoista. Kirjailija Fadejev (Aleksandrovits) palveli maatansa lukuisissa eri tehtävissä ja kuului ns. Stalinin hyväksymiin ja suosimiin kirjailijoihin. Hänen elämänsä päättyi ennen aikojaan oman käden kautta vuonna 1956, hänen olessa vasta 55-vuotias.

Kirjan alussa on Aleksandr Fadejevista kääntäjän laatima muutaman sivun mittainen esittely. Tämän jälkeen on vielä Ilja Ehrenburgin aiemmin julkaisematonta tekstiä koskien kirjailijaa, jossa valotetaan lähinnä hänen poliittista ja kirjallista uraansa. Näissä teksteissä kirjailijasta saa melko ristiriitaisen kuvan. Ilmeisesti hän on ollut luonteeltaan hyvin ailahteleva ja tuurilla käyvä persoona.

Tuho on melko hienovireisesti kirjoitettu tarina partisaaneista kansalaissodassa Neuvostoliiton alkuaikoina. Lukijalle avautuu mielenkiintoinen ja jopa jossain mielessä lämminhenkinen kuva tavallisista ihmisistä muutosta huokuvassa massa, jossa jokainen päivä oli taistelua elämästä. Jos ylipäätään sodan jaloissa pyöriminen on tavallinen olotila, niin tässä kirjassa pystytään välittämään rehellinen ja riisuttu kuva ihmisestä. Kuinka siviilit elävät partisaanijoukkojen liepeillä ja kykenevät selviämään päivästä toiseen, ja kuinka itse partisaanit elävät. Itse kiinnitin huomiota partisaanien epäjärjestykseen ja hulinointiin, eipä sillä he olivatkin lähinnä järjestäytymättömiä sissejä. Partisaanit ottivat kaukana idässä yhteen rähisevien kasakoiden ja japanilaisten kanssa, (tarinassa) vaihtelevalla menestyksellä.
Fadejev pyrkii tuomaan esille kuitenkin kaikessa tietynlaista kollektiivisuutta, joka olikin sosialismin yksi kantavia voimia. Kun kollektiivinen kansallistunto häviää, onkin järjestelmä helppo hajoittaa sisältäpäin. Ihannevaltiossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja kaikilla on yhteinen päämäärä - rauha ja suunnitelmatalous. Tämä lienee lähinnä utopiaa - sen sijaan sosialistisessa realismissa todellisuutta ja ihanne. 

Tarinassa on lukuisia voimakkaita hahmoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Onkin mielenkiintoista kuinka hahmojen inhimillistämisen myötä niiden uskottavuus on aivan toista luokkaa, varsinkin kun kuvailuun nähdään vaivaa ja käytetään aikaa. Esimerkiksi Morozkan hahmosta kehkeytyy ja hioutuu rohkea taistelija vailla vertaa, kun taas Levinson päällikön roolissa tasaisesti heikkenee ja osoittaa jopa luhistumisen merkkejä. Toisaalta joku koira ei pääse karvoistaan, vaan on kuin Metsik joka ei kasva ulos pelostaan. Tarinassa todellinen epäluottamus kohdistuu kuitenkin naisen hahmoon ja tätä edustaa Morozkan vaimo Varja, joka ei eläessään kykene edes laillisena vaimona olemaan suhteessaan luotettava. Toisaalta tätä lieventää erilaiset miehessä piilevät puutteet ja heikkoudet, jotka eivät sillä saralla osoita paranemisen merkkejä.

Fadejev kuvailee luontoa ja sen kauneutta ja rauhallisuutta useissa kohdissa, miltei kaiken aikaa lukuisin vertauskuvallisin sanoin. Itselleni tuli jopa karikatyyrisiä mielikuvia korpien, taigojen ja suomaiden ainutlaatuisuudesta. Kaikessa lyyrisyydessään kirja onkin siis tähän mennessä lukemistani kirjoista sikäli erityisin, jopa ainutlaatuinen. Tapahtumat taipuvat useita kanavia tunnetasolla, jota syvennetään aina kulloisenkin henkilön kokemuksen kautta(miltä hänestä tuntui tai mitä hän näki). Ehkä tässä piilee tietynlainen neuvostokirjallinen sentimentaalisuus, joka on kuin harhaisuuden miina johon lukija avarimielisyydessään ja sinisilmäisyydessään astuu - silti vahingoittumatta. Tuolloinhan taidetta käytettiin (erityisesti) myös Neuvostoliitossa valistustyöhön ja propagandaan.

"Fadejev lienee ollut ensimmäinen, joka 20-luvun neuvostokirjallisuudessa pystyi näin syvällisesti ja täydellisesti esittämään bolsevikin moraalisen olemuksen ja uuden ihmisen moraalisen olemuksen." Ulla-Liisa Heino s. 7

Kirjailija Aleksandr Fadejev (määrätietoisena) kirjan takakannessa.

Vaikka Tuho käsitteleekin sotaa, niin jälleen kerran on pakko sanoa ettei se ole kirjan päälimmäiseksi nouseva teema. Pikemminkin teksteissä käsitellään ihmisluontoa ja sen potentiaalia, tai potentiaalittomuutta. Merkille pantavaa tyylillisesti on pitkien ja lyhyiden lauseiden vuorottelu, joissa myös sisältö vaihtelee melko monimutkaisesta yksinkertaiseen. En osaa sanoa onko sosialistinen realismi unohdettu taiteen laji, mutta lukemastani päätellen sen ei sitä pitäisi olla. Tuohon voisi laittaa lukuisiakin puoltavia seikkoja, jotka pistävät ihmisen ajattelemaan. Itselläni ei ole vielä vankkaa tuntemusta lajiin, mutta muutamia kirjoja olen lukenut. Hyllyssänikin lepää Platonovia, Solohovia, Polevoita yms. joita toki joskus aion lukea. En ole kovin poliittinen ihminen, joten sosialismia sinällään en viitsi (eikä tarvitse) lähteä arvioimaan. Sen sijaan Tuho on hyvä ja ajatuksia kirvoittava kirja, joka kannattaa lukea.