sunnuntai 10. elokuuta 2014

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa II Swannin rakkaus & Paikannimet: nimi

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski
Sivumäärä: 307 (liitteineen)
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1977



Hienosto salongeissa tapahtuu syvällisesti merkillisiä asioita. Päätin lukea Kadonnutta aikaa etsimässä suomennetun kirjasarjan toisen osan, joka käsittää niteet Swannin rakkaus ja Paikannimet:nimi. Tämäkään kirja ei osoittaudu yhtään helpommaksi pähkinäksi purra, mutta on ehkä kuitenkin juonelliseti mielenkiintoisempi kuin edeltäjänsä. Proustin kirjoitustekniikka on kuolettavan raskaslukuista, mutta täytyy myöntää että kun siihen tottuu niin alkaa lukeminen sujua. 

Swannin rakkaudessa on taas tämä kertoja minä, joka jää lukijalle tuntemattomaksi. Juoni rakentuu herra Swannin ja hänen rakastajattarensa Odetten ympärille. He tutustuvat Verdurinien pariskunnan kutsuilla ja suhde eteneekin vääjäämättä, jopa nykypäivänäkin tutuksikäynyttä kaavaa mukaillen. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin paljon monimutkaisempi psykologinen ja sosiologinen tutkielma rakkaussuhteesta ja siihen liittyvästä mustasukkaisuudesta. Tässä syvennytään erityisesti valheen patologiaan ja se syntymekanismiin, sekä mustasukkaisuuden monipuoliseen kekseliäisyyteen. Minä kertoja toki tiedostaa ja myöntää usein teemaan liittyvän harhaisuuden, mutta ilmeisesti herra Swann kokee suurta nautintoa rypemällä omissa kuvitelmissaan. Kuinka ihmiset kaikesta huolimatta roikkuvat toisisaan tavalla tai toisella, vaikka oletettu rakkaus (jos sitä on ollutkaan) on kuollut jo aikaa sitten. Nämä kuvitelma-osiot vuorottelevat kivasti ikkunaruutu-katukyttäilyjen ja todellisten salonkikeskustelujen lomassa, muodostaen näin ollen rullaavan kokonaisuuden. 

Toisaalta kertomuksessa kuvaillaan myös oivallisesti ihmisen potentiaalia toisen miellyttämiseen. Toinen leikkii rakastavansa toista ja toinen maksaa siitä - tarvittaessa paljonkin. Kirja tarjoaa paljon monimutkaisia ajatusmalleja, jotka ainakin allekirjoittaneen mielestä voivat olla ja ovatkin toimivia myös todellisessa elämässä.

Paikannimet: nimi -kirjassa tarinaamme (alan siis kirjoittaa jo omistusmuodossa) kerrotaan yhä minä muodossa, tosin tuntuvasti myöhemmin. Kertoja on tutustunut herra Swannin tyttäreen Gilberteen ja paljastuu myös se, että tytön äiti on Swannin vaimo Odette. Kertoja haaveilee myös matkustelusta ja kuvailee seikkaperäisesti erityisesti naisten pukeutumista. Mielestäni tämä osa on edeltäjäänsä paljon tylsempi.

Nämä kaksi nidettä ovat siis jatkoa ensimmäiseen, mutta toimivat myös itsenäisinä kertomuksina. Kaikkinensa nämä ovat varsin raskasta luettavaa ja vaativat keskittymista. Ainakin itse jouduin muutamia lauseita kelailemaan useita kertoja ymmärtääkseni niiden sisällön. Lukiessani oivalsin yhtäläisyyksiä Victor Hugon tapaan kuljettaa tarinaa. Jatkanen kaikista huolimatta seuraavaankin osaan jossakin vaiheessa, mutta taidan pitää muutaman viikon tauon ja lataan Marcel Proust -akkuja.


2 kommenttia:

  1. Huh, jo toinen osa. En ole koskaan uskaltanut avata. Kirjastossa kyllä näin niitä, mutta eivät kovin liikkuneet. Pitäisiköhän kokeilla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Uskon että rohkeus palkitaan. Laitoin itselleni haasteeksi ja ei tämä nuiden Hugon Kurjien jälkeen läpipääsemättömältä ainakaan toistaiseksi tunnu. Kannataa kokeilla.

      Poista