Suomentanut: Leo Holm/Antero Tiusanen ja Ulla-Liisa Heino/Juhani Konkka
Sivumäärä: 285
Painos ja vuosi: 1.painos - 1984
Työläiset sodassa ja rauhan aikana. Neuvostoliittolainen kirjallisuus koki omat nousukautensa ja loiston hetkensä ehkäpä juuri toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sosialistisen realismin keskeisimpiin teoksiin lukeutuvat nämä Mihail Solohovin kirjat, joita on suomennettu muutama kappale. Maineikkain kaikista lienee Hiljaa virtaa Don, josta kirjailija sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1965. Myös toinen massiivinen teos Aron raivaajat on paikkansa ansainnut kommunismimyönteisessä kirjallisuudessa, mutta päätin kuitenkin tämän sodan teeman mukaisesti lukea hyllystäni löytyvän Ihmiskohtalo -kirjan. Ihmiskohtalo sisältää nimikkonovellin lisäksi romaanin He taistelivat synnyinmaansa puolesta.
Ihmiskohtalo kertoo karuttoman tarinan Andrei Sokolovista, tavallisesta perheellisestä työmiehestä joka määrätään sotaan fasismia vastaan. Sokolov itse kertoo tarinansa ventovieraalle miehelle. Hyvin tunnepitoinen tarina kuljettaa turvallisesta kodista keskelle saksalaisten rynnäkköä toiseen maailman sotaan, johon Neuvostoliitto antoi eittämättä tuntuvan panoksen kansallissosialismin kukistamisessa. Urhea sotamies Sokolov menettää erinäisten epäonnistenkin kohtalonoikkujen vuoksi koko perheensä, vaimon, kaksi tyttöä ja pojan sodan jumalalle. Kuitenkin tämän kaiken keskellä mies säilyttää malttinsa ja järkensä, hän kestää niinkuin mies. Hän ei ole täysin tunteetonkaan, päin vastoin - paljon tunteva isänmaan ystävä. Joskus on vain hyväksyttävä kohtalonsa mukisematta. Mielenkiintoista onkin huomata kuinka sosialismille flirttailevaa Solohovin teksti on. Toisaalta yhteisen tavoitteen nimissä suuren isänmaallisen sodan aikana ja sen jälkeenkin on propaganda ollut arvossa arvaamattomassa - eteenkin itäblokissa.
Erityistä herkkyyttä osoittaa Sokolovin ja ventovieraan pojan kehittyvä ystävyys, kuin isän ja pojan välinen suhde. Koska miehellä ei ole enää omia lapsia, antaa hän tilaa vieraalle mutta niin omalta tuntuvalle pojalle. Ihmiskohtalo on surullinen tarina, josta ei jää kovin hyvälle mielelle, mutta se on eräs tarina sodasta ja sen aiheuttamasta tuskasta ja menetyksistä.
He taistelivat synnyinmaansa puolesta on puolestaan pidempi tarina, joka sijoittuu niin ikään toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Kenraali Aleksandr Mihailovisin pesti käynnistyy hänen ollessaan kalaretkellä karppeja ja ahvenia narraamassa. Hän saa kutsun saapua johtamaan joukkojaan ja ilomielin lähtee pitkälle ja arvaamattomalle sotaretkelle. Koska Aleksandr on myös puolueen miehiä, ei hän karsasta lähteä kukistamaan oman maansa kamaralle ehättäneitä fasisteja.
Raskaan alkutaipaleen ja suurten menetysten kuvaukseen keskittyvä kirja ei kenties ole poikkeuksellinen sotakirja. Jalkaväki ja siinä eritoten panssarintorjuntajoukot pitävät puoliaan sitkeästi mittavaa vihollista vastaan töyräällä Donin liepeillä. Vaikka joukko on joutunut ottamaan suuria harppauksia kotiin päin, ei tämä nujerra sotilaiden taistelutahtoa. Tarinat pärskyvät ja jermut kaivelevat poteroita rinteisiin hirteishuumorin säestyksellä. Kukaan ei tiedä tulevasta - ei edes minuutin tai tunnin päähän. Tässäkin kirjassa Solohov pysyttelee miehekkäällä linjalla ja ei malta vähääkään olla moittimatta sotilaan suulla saksalaisia vihollisiaan.
Seuraavassa erään toveri Zvjagintsevin yksin puhelua rintamalta;
"Voi sinua, saksalaista, saksalaista, onnetonta parasiittia! Sinä, vahingollinen konna, olet tottunut koko elämäsi ajan polkemaan vierasta maata, mutta kunhan siirrämme sodan omalle maallesi, mitä silloin sanot? Täällä meillä sinä käyttäydyt rennosti, jopa liiankin rennosti, tapat sopuisia naisia ja viattomia lapsia, mutta olepa hyvä ja katso, mitkä valtavat määrät poltat viljaa ja miten kevein sydämin hävität kyliämme.. Kuinkahan sinun käykään, kun sota loiskahtaa omalle fritsiläiselle maallesi? Mitä virttä veisaat silloin, sinä saksalainen luutunut sielu? Toisella nuotiolla laulat! Istuessasi ampumahaudoissa sinä pelaat nyt huuliharpulla, mutta silloin unohdat harppusi, nostat kuonosi ylös, katselet tuota kirkasta kuuta ja ulvot rumalla koiranäänellä, koska tuhosi roikkuu niinä aikoina jo niskassasi ja sen sinä vainullasi haistat! Kuinka paljon sinä, saksalainen, olet aiheuttanutkaan meille onnettomuutta, kuinka paljon tehnyt lapsia orvoiksi ja vaimojamme leskiksi, niin paljon, että meidän on ehdottomasti selvitettävä keskenämme välimme. Ainoakaan sotamiehemme ja upseerimme ei tule puhumaan sinulle armeliasta sanaa, ainoakaan sielu ei rukoile puolestasi anteeksiantoa, se on varmaa! Ja minä aion ehdottomasti elää siihen päivään asti, jolloin sota vyöryy sinun pakanallisessa maassasi tulena ja savuna, ja silloin minä katson, millä hihalla sinä, mateleva ja liukas käärme, pyyhit omia kyyneleitäsi. Minun täytyy nähdä se päivä, sillä olen sietämättömän vihainen sinulle ja minulla on halu nujertaa ja rauhoittaa sinut ajasta aikoihin sinun omassa käärmeenpesässäsi, eikä suinkaan täällä, meidän omassa kuvernementissamme..."
Edellä oleva retoriikka on kirjan katkerinta ja synkintä sanailua. Tavallisemmin keskustelut ovat roisin huumorin sävyttämiä mahorkan katkusia juttutuokioita. Toisaalta selvästi osa sotilaista on kärsivällisempiä ja surumielisempiä, kun taas osa on rennompia ja positiivisempia. Kuten aina sodassa, toteutuu Donin varrellakin traagisia kohtaloita ja lojuu kasapäin omien ja vihollisten ruumiita. Vaikka luonto yrittää keskustella kauniilla kielellään sodan kanssa, niin se saa takaisin kovien voimasanojen ryöpyn.
Kirjan keskeisenä teemana ei voi pitää rauhan aikaan saamista, vaan lujaa ja säälimätöntä kostoa. Tämä onkin tietysti yksi kirjallinen näkökulma ja sen ymmärtää siksikin, että se on kirjoitettu artikkeleina reaaliaikaisesti sanomalehtiin sotavuosina. Koska kysymyksessä oli silloiset kansojen vaiheet, niin todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu vahvasti "punakeltaiset" lasit silmillä.
Nämä kaksi tarinaa antavat oivallisen, tosin propagandistisen kuvan neuvostoliitolaisesta kirjallisuudesta sosialistisen realismin aikakaudelta. Ymmärrän että silloinen valtaapitävä koneisto nielaisi mukisematta tämänlaatuisen taiteen, enkä usko että venäjällä fanaattisempi kansanosa vieläkään kulmiansa kurtistelee kieltäytymisen merkiksi. Aina kun on kysymyksessä sankarityöt isänmaan puolesta, luetaan ne tietyllä tavoin ymmärretyksi klobaalimmassakin mielessä. Sotaa ei tarvitse hyväksyä, mutta tietyissä tilanteissa sen pystyy ymmärtämään. Jäädäkkö kasan alimmaiseksi - vaiko päälimmäiseksi? Karuja tekstejä, mutta linjassa muun sotakirjallisuuden kanssa.
He taistelivat synnyinmaansa puolesta on puolestaan pidempi tarina, joka sijoittuu niin ikään toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Kenraali Aleksandr Mihailovisin pesti käynnistyy hänen ollessaan kalaretkellä karppeja ja ahvenia narraamassa. Hän saa kutsun saapua johtamaan joukkojaan ja ilomielin lähtee pitkälle ja arvaamattomalle sotaretkelle. Koska Aleksandr on myös puolueen miehiä, ei hän karsasta lähteä kukistamaan oman maansa kamaralle ehättäneitä fasisteja.
Raskaan alkutaipaleen ja suurten menetysten kuvaukseen keskittyvä kirja ei kenties ole poikkeuksellinen sotakirja. Jalkaväki ja siinä eritoten panssarintorjuntajoukot pitävät puoliaan sitkeästi mittavaa vihollista vastaan töyräällä Donin liepeillä. Vaikka joukko on joutunut ottamaan suuria harppauksia kotiin päin, ei tämä nujerra sotilaiden taistelutahtoa. Tarinat pärskyvät ja jermut kaivelevat poteroita rinteisiin hirteishuumorin säestyksellä. Kukaan ei tiedä tulevasta - ei edes minuutin tai tunnin päähän. Tässäkin kirjassa Solohov pysyttelee miehekkäällä linjalla ja ei malta vähääkään olla moittimatta sotilaan suulla saksalaisia vihollisiaan.
Seuraavassa erään toveri Zvjagintsevin yksin puhelua rintamalta;
"Voi sinua, saksalaista, saksalaista, onnetonta parasiittia! Sinä, vahingollinen konna, olet tottunut koko elämäsi ajan polkemaan vierasta maata, mutta kunhan siirrämme sodan omalle maallesi, mitä silloin sanot? Täällä meillä sinä käyttäydyt rennosti, jopa liiankin rennosti, tapat sopuisia naisia ja viattomia lapsia, mutta olepa hyvä ja katso, mitkä valtavat määrät poltat viljaa ja miten kevein sydämin hävität kyliämme.. Kuinkahan sinun käykään, kun sota loiskahtaa omalle fritsiläiselle maallesi? Mitä virttä veisaat silloin, sinä saksalainen luutunut sielu? Toisella nuotiolla laulat! Istuessasi ampumahaudoissa sinä pelaat nyt huuliharpulla, mutta silloin unohdat harppusi, nostat kuonosi ylös, katselet tuota kirkasta kuuta ja ulvot rumalla koiranäänellä, koska tuhosi roikkuu niinä aikoina jo niskassasi ja sen sinä vainullasi haistat! Kuinka paljon sinä, saksalainen, olet aiheuttanutkaan meille onnettomuutta, kuinka paljon tehnyt lapsia orvoiksi ja vaimojamme leskiksi, niin paljon, että meidän on ehdottomasti selvitettävä keskenämme välimme. Ainoakaan sotamiehemme ja upseerimme ei tule puhumaan sinulle armeliasta sanaa, ainoakaan sielu ei rukoile puolestasi anteeksiantoa, se on varmaa! Ja minä aion ehdottomasti elää siihen päivään asti, jolloin sota vyöryy sinun pakanallisessa maassasi tulena ja savuna, ja silloin minä katson, millä hihalla sinä, mateleva ja liukas käärme, pyyhit omia kyyneleitäsi. Minun täytyy nähdä se päivä, sillä olen sietämättömän vihainen sinulle ja minulla on halu nujertaa ja rauhoittaa sinut ajasta aikoihin sinun omassa käärmeenpesässäsi, eikä suinkaan täällä, meidän omassa kuvernementissamme..."
Edellä oleva retoriikka on kirjan katkerinta ja synkintä sanailua. Tavallisemmin keskustelut ovat roisin huumorin sävyttämiä mahorkan katkusia juttutuokioita. Toisaalta selvästi osa sotilaista on kärsivällisempiä ja surumielisempiä, kun taas osa on rennompia ja positiivisempia. Kuten aina sodassa, toteutuu Donin varrellakin traagisia kohtaloita ja lojuu kasapäin omien ja vihollisten ruumiita. Vaikka luonto yrittää keskustella kauniilla kielellään sodan kanssa, niin se saa takaisin kovien voimasanojen ryöpyn.
Kirjan keskeisenä teemana ei voi pitää rauhan aikaan saamista, vaan lujaa ja säälimätöntä kostoa. Tämä onkin tietysti yksi kirjallinen näkökulma ja sen ymmärtää siksikin, että se on kirjoitettu artikkeleina reaaliaikaisesti sanomalehtiin sotavuosina. Koska kysymyksessä oli silloiset kansojen vaiheet, niin todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu vahvasti "punakeltaiset" lasit silmillä.
Nämä kaksi tarinaa antavat oivallisen, tosin propagandistisen kuvan neuvostoliitolaisesta kirjallisuudesta sosialistisen realismin aikakaudelta. Ymmärrän että silloinen valtaapitävä koneisto nielaisi mukisematta tämänlaatuisen taiteen, enkä usko että venäjällä fanaattisempi kansanosa vieläkään kulmiansa kurtistelee kieltäytymisen merkiksi. Aina kun on kysymyksessä sankarityöt isänmaan puolesta, luetaan ne tietyllä tavoin ymmärretyksi klobaalimmassakin mielessä. Sotaa ei tarvitse hyväksyä, mutta tietyissä tilanteissa sen pystyy ymmärtämään. Jäädäkkö kasan alimmaiseksi - vaiko päälimmäiseksi? Karuja tekstejä, mutta linjassa muun sotakirjallisuuden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti