Suomentanut: Helmi Setälä
Sivumäärä: 119
Painos ja vuosi: 1.painos - 1911
Elämä on kuin suklaarasia, ei koskaan tiedä mitä löytää. Paul Heysen suomennettu kirjallisuus on vähäistä ja sitä on vaikeahko löytää. Nämä upeat kirjat ovat yli 100-vuotta vanhoja ja onneksi vielä ikäisikseen priimakuntoisia. Nämäkin kirjat löysin varastokirjastosta, jossa ne ovat saaneet ainakin kunnosta päätellen viettää rauhallisia päiviä. Nämä kaksi pienoisromaania Naiskohtaloita ja Trevison koruompelijatar eivät paksuudellaan päätä huimaa, mutta saattavatpa olla mielenkiintoisiakin. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon jo vuonna 1910, ja tuolloin hän oli jo "ikäloppu".
Naiskohtaloita käynnistyy keskustelutuokiolla, jossa vanhempi herrasmies kertoo syitä alakuloisuuteensa. Vaikka tämä onkin tivaamisessa, murtuvat padot viimein ja hän avautuu masennuksestaan. Beatrice- kertomuksessaan hän uppotuu rakkaansa kohtaloon, johon ajavat uskottomuus ja mustasukkaisuus. Ihmisen rakastuessa hänellä on taipumus seurata sydämensä ääntä, kuten tässäkin onnettomassa ja surullisessa tapauksessa. Kukaan ei voi toista omistaa ja tunteita ei voi kahlita pidemmän päälle. Tämä murheellinen ja lyhyt rakkaustarina pistää miettimään arvoja, jotka tuolloin vallitsi ja vallitsevat valtaosin vieläkin. Ja kun intohimorikos on tehty, ei tehtyä saa tekemättömäksi - ajan kulkua ei voi kääntää. Oikeastaan tarina on kaikessa pessimistisyydessään pysäyttävä ja toivoton. Amadeo sai omistaa Beatricen vain hetken, joka valui pois kuin pisara hanhen selästä.
Toisen tarinan kertojamme veistää samantyyliseen teemaan, joskin tässä kohtalokaammaksi osoittautuu lupaukset sinällään, eikä niitä korjaa väkivaltainen kuolema vaan kohtalo. Keskellä kirkasta päivää Roomassa ampuu Amor nuolensa nuoreen mieheen ja rakkauden viestin viejänä toimii kaksi kapista piskiä. Se kohtalo mikä saattaa onnellisesti tuoda rakkauden luoksesi, voi lähes samalla spontaanisuudella viedä sen pois. Ja jos kaiken rakentaa viehättävästi ja sympaattisesti valmiiksi, haihtuu se kuin kohtalon oikusta savuna ilmaan. Annina on tarina lunastamattomasta lupauksesta, ja toisaalta lupauksesta joka mitätöi toisen lupauksen - ehkä juuri sen tärkeämmän.
Jos ensimmäisen tarinan konna oli ihmiskäsi, niin toisen tarinan konna on kohtalon koura. Koska tarinat ovat lyhyitä, en kerro niistä liikoja, koska ehkä paljastaisin turhan paljon. Teksti ei sinällään ole häiritsevän vanhanaikaista ja olennainen tulee kerrottua, siispä oivallinen kirja. Ei mikään dramaattinen trilleri, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti