Thomas Mann - Buddenbrookit

Suomentanut: Ilona Nykyri

Sivumäärä: 647

Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 2010

Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Thomas Mann(1875-1955) on yksi saksalaisen kirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Hänellä on useita tunnettuja teoksia, niistä nyt mieleen tulee Taikavuori, Kuolema Venetsiassa ja tämä Buddenbrookit, josta kirjailijan ainakin virallisissa lähteissä väitetään saaneen kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hänen veljensä, poikansa ja pojanpoikansa olivat myös kirjailijoita, joskaan ei ehkä niin maineikkaita kuin Thomas Mann itse. Kirjailija Mann on taustoiltaan juutalainen ja säätyläinen, näin ollen hänen vaikutteensa ovat pitkälti tulleet näistä piireistä. Kirjoja - niin romaaneja kuin novellejakin ehti kertyä melkoinen määrä ja näistä useita on suomennettu. Päätin lukea ensimmäiseksi tämän Buddenbrookit, koska se on itselläni kirjahyllyssä.

Buddenbrookit on massiivinen sukukronikka, niin sivumääräisesti kuin sisällöllisesti, siis todellinen klassikko. Heti kärkeen on todettava että hänen aikalaisensa ovat itse kukin harjoittaneet kyseistä kirjallisuuden lajia, kuten esimerkiksi Romain Rolland Jean-Christophensa kanssa ja Martin du Gard Thibault'n suvun kanssa. Mannin ote ainakin tässä kirjassa on melko pessimistinen, joskaan ei täysin vailla huumoria. Kirja kertoo siis Buddenbrookien porvarissuvun degeneraatiosta, niin talousellisesta kuin moraalisestakin depressiosta, joka johtaa pohjalle asti. Tarinan keskeiset henkilöt ovat kolmessa sukupolvessa, kuitenkin painottuen lähinnä nuorempiin sukupolviin. Aluksi keskitytään kolmesta sisaruksesta Antonieen alias Tonyyn, ja hänen lukuisiin muihin nimiin(kuten esim. rouva Permaneder). Heti alkajaisiksi hänellä on "suhinaa" vastakkaisen sukupuolen kanssa ja hänen moraalinsa ja kärsivällisyytensä löyhtyy kasvavaa vauhtia, johtaen pian täydelliseen yhteisölliseen häpeään. Tonyssa on jopa feministisiä piirteitä, tietynlaista jukuripäisyyttä ja lujuuttakin, mutta kaiketi ja etupäässä viekautta kavaluuden kera. Tarinan loppua kohti Antonien merkitys vähenee ja kirjailija heivaa hänet taka-alalle, eikä edes hänen syntyvä tyttärensä liioin lukijan eteen putkahtele.

Vanhan konsuli Buddenbrookin kuoltua pitkään tarinan kantavana voimana onkin Thomas Buddenbrook, kauppiassuvun lupaavin vesa joka perii kauppahuoneen johtajuuden. Hänen ongelmansa ovat ehkä tietynlainen sosiaalisten taitojen puute ja luovuuden puute, kaiken lisäksi hän alkaa fakkiutua nopeaa tahtia ja tämä johtaa bisneksen rapautumiseen. Vastuu riuduttaa Thomasin ja hän jää hehkuvan kauniin vaimonsa Gerdan varjoon. He saavat Johann alias Hanno nimisen pojan joka on jo syntyessään epäkurantin oloinen ja heiveröinen. Hannosta pitkälti koostuu tarinan viimeinen kolmannes, jossa Buddenbrookin suku saa lopullisen kuolin iskun. Johann "Hanno" on kaikesta ujoudesta ja arkuudestaan huolimatta varsin luova ja lahjakaskin musiikin saralla. Kirjailija kuvailee pojan urku- ja pianosessioita lähes orgastisina ja aikaa ja paikkaa höperryttävinä. Epäilen että jollakin tasolla Hanno Buddenbrook kertoo kirjailijasta itsestään. Hänestä tulee mieleen Thomasin taiteilija vätystelijä veli Christian, joka potee kaikenlisäksi hypochondriaa ja ilmeisesti jonkinasteista skitsoidista persoonallisuushäiriötä. Christianilla on oma etsikkoaikansa Thomasin suhteen ja hän yrittääkin hastaa tätä siinä liioin menestymättä. Taiteilijakulkuri Christianin kohtalo ei ole kaksinen, edes maailman matkaaminen ja lukuisat rakkaudet eivät pelasta häntä, vaan tie vie hermoparantolaan. Jonkin verran kirjassa käsitellään myös lähipiiriä ja muuta sukua, tosin lopulta aika merkityksettömästi.

Buddenbrookeissa kuvaillaan yleisemminkin säätyläisten elämää, sosiaalisia kuvioita ja jopa finanssitaloudellisia asioita. Huonot liikemiestaidot ja taloudelliset kyvyt ajavat bisnekset totaaliseen tuhoon. Toisaalta perheen moraalisen siveyskäsityksen ja merkityksen mureneminen ovat omalta osalta omiaan helpottamaan kaiken muunkin luhistumista. Ihmisten lisääntyvä välinpitämättömyys niin ihmissuhteissa, kuin raha-asioissa on tarinan lomasta helposti poimittavissa.

Ihmisten maneerit ja habitukset värittävät tarinaa ja antavat tietyn pohjan jopa pohtivaan tarinointiin, eikä lukija välty stereotypioiltakaan. Ehkä juuri värikäs ja perinpohjainen ihmiskuvailu on koomisin ja tarinaa parhaiten eteenpäin kuljettava seikka. Pikkutarkka ympäristön kuvailu on tyypillistä ja ominaista Thomas Mannille, tämä saattaa olla jopa väsyttävää pidemmän päälle.

Itse kiinnitin huomiota lähes makaabereihin kuolonkuvauksiin, joita kirjassa on useitakin. Näissä välähdyksen omaisissa, mutta liiallisen pitkitetyissä hetkissä kumuloituu ilmiselvästi kirjailijan itsensä viehätys kuolemaa kohtaan(kaikkia sen muotoja). Konsulinna mummon groteski kuolonkamppailu on jopa satiirisen hauska, liekö sellaiseksi tarkoitettu - en tiedä.

Thomas Mann kirjoitti Buddenbrookit aivan uransa alkuaikoina, taisipa olla peräti ensimmäinen pitkä romaani. Siihen nähden kirjailija pursuaa suoranaista kirjoittamisen lahjakkuutta. Vaikka tarina ei ehkä edusta enää tätä päivää, niin puolustaa se ainakin loistavasti aikansa kirjallisuutta ja ainakin omasta mielestäni sieltä löytyy paljon nykypäiväkin esiintyviä ilmiöitä. Huomion arvoista on Ilona Nykyrin uuden käännöksen moderni kieli(silti latistamatta vanhaa arvokkuutta), jossa hän on hyödyntänyt suomalaisia murteita. Lyypekkiläiset puhuivat turkkusta ja baijerilaiset pelhoa. Suosittelen kirjaa pitkäjänteiselle lukijalle, joka tykkää eurooppalaisesta kirjallisuudesta.

" Se >>sana>>, se onneton sana, joka oli lipsahtanut herra Permanederin suusta sinä yönä, tuli myöhemmin jollakin selvittämättä jäänellä tavalla muutamien perheenjäsenien tietoon. Mitä mies oli sanonut? - >>Painu helevethin, sontaane sianpillu!>>

Niin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto."

Thomas Mann - Buddenbrookit s. 336