Suomentanut: Hilkka Mäki
Sivumäärä: 297
Painos ja vuosi: 1.painos - 1989
Neilikkavallankumouksen ja kidutusten varjossa. Fernando Namora oli portugalilainen kirjailija, joka tuli tunnetuksi runoistaan ja romanttisesta proosastaan. Hänen tärkeimpiä suomennettuja teoksia ovat muunmuassa Sunnuntaina iltapäivällä ja Hyvä ja paha kylvö. Päätin kuitenkin lukea tämän Otavan kirjaston Ikävän joki-kirjan, joka löytyy omasta hyllystäni.
Lähes huolimattomalla välinpitämättömyydellä Rodrigo poistuu kotoaan, hänellä on kiire linja-autoon, jolla hänen on tarkoitus ehtiä töihin. Teresa huomaa hänet parvekkeelta ja vilkuttaa, tähän mies vastaa oitis. Tämän jälkeen hän ei enää koskaan palaa kotiin. Jopa ankara työnantaja on huolissaan, vaikka miehellä on ollut tapana joskus myöhästellä. Lehtitoimittajat ja eräs kirjailija kiinnostuvat tapauksesta ja alkavat tonkia kasaa. Ahdinko kotona lisääntyy kun mies ei ala ilmestyä kotiin, ei tänään eikä huomenna. Kaiken lisäksi toimittajien jutut tyydyttävät uteliaiden tiedon nälkää ja tässä keskiössä ei ole hyvä elää.
Ikävän joessa käsitellään katoamisen aiheuttamaa ahdinkoa ja ympärillä olevien ihmisten reaktioita. Erityisesti ahdistuneen tytön Cecilian päiväkirjamerkinnät ja äidin väsynyt ja ristiriitainen käytös kiinitti huomioni, toki myös viranomaisten välinpitämätömyys.
Kirjailija Andre vierailee Teresan luona ja osoittaa suurta mielenkiintoa tapausta kohtaan. Niinpä hänen kirjallinen tuotantonsa, omat rakkauskokemukset ja ikävöivä Teresa sekoittuvat samaan soppaan. Pian yksin jäänyt rouva on kirjailijan unelmien toteutumaton haave.
Aluksi tuntuu siltä että kirja kertoo vain Rodrigosta ja hänen katoamisestaan, mutta pian tarina alkaa rönsyillä kirjailija- ja toimittajapiirien kirjeenvaihdoiksi, ravintola- ja toimistokeskusteluiksi. Onko miehen vienyt Tejo - Ikävän joki, vaiko joku väkivaltainen kuolema. Synkkien varjojen luojana häilyy politiikka ja yhteiskunnalliset jännitteet - kollektiiviset yhteiskunnalliset kummitukset. Kirja sijoittuu ajalle jolloin Portugalissa elettiin murroksen hetkiä.
Lukuelämys on jotenkin hajanainen ja tarina poukkoilee saaden jopa abstraktiivisia juonteita. Vaikka tarina on pohjimmiltaan aika simppeli, lienee siinä myös vertauskuvallista tarinaa mukana. Joki toimii kuin aika joka vie rakkaan, jättäen jäljelle vain popliinitakin. Eikä tarinan minä ole vain yksi henkilö, vaan usemapi vaikuttaja. Portugalilainen proosa(ainakaan Namoran) ei tunnu oikein iskevän allekirjoittaneeseen lukijaan. Kaipa tuon lukee ennen kuin selkäänsä ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti