Suomentanut: Jonna Joskitt
Sivumäärä: 283
Painos ja vuosi: 1.painos - 2011
Joskus hyvistäkin raaka-aineista saa huono aterian. Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on mielestäni viime vuosina alkanut jo osoittaa hiipumisen merkkejä, vaikka esim. Henning Mankell kirjoitti hiljattain uuden Wallanderinsa. Olen tutustunut useisiin pohjoismaisiin dekkaristeihin ja Åke Edwardsoniltakin olen parit Wintterit lukenut. Täytyy myöntää että viimeinen Winter-kirja oli ihan kelvollinen ja nyt sitten luin noin vuoden tauon jälkeen tämän viimeisen suomennoksen - Joudu jo sieluni. Tämä kirja on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1996 ja näin ollen mm. kirjassa esiintyvät jotkin tekniset seikat ovat jo hieman vanhentuneet.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Göteborgiin ja sen ympäristöön. Poliisista itsensä irtisanonut eräänlainen yksityisetsivä alkaa tutkia sarjamurhia, ensimmäisiä laatuaan kaupungissa jossa puhaltaa pohjoisen "lauhkeat" tuulet. Jonathan Wide edustaa jo tutuksi tullutta ruotsalaista poliisisetä-tyyppiä, hän on epäonnistunut elämässään ja ajautunut alkoholin kanssa ongelmiin. Eron myötä on perhe hajonnut ja lapsien tapaaminenkaan ei ole enää itsestään selvää. Vaimo ei arvosta miestä pennin vertaa ja seuraa suorastaan halveksuvana hänen syöksykierrettään. Juuri kun Jonathan on jumittua turvallisuusvastaavaksi "suojatyöhön" erääseen yritykseen, hänellä alkaa vaistot taas toimia ja hommat saavat uuden vaihteen. Kirjassa esitellään virallista poliisikalustoakin muutaman kasvon verran ja näistä herroista ei paljon mieleen jäänyt. Stressaantuneita miehiä ilman visioita ja inspiraatioita. Kyllästyttäväksi pointiksi mainitsisin myös uuvuttavat litaniat siitä miten ajetaan mistä mihinkin, jotain baanaa jollekin gatanille ja vägeniltä risteyksen kauttaa jollekin stråketille. Tämän joutavuuden olen toki havainnut näin jälkeenpäin ajateltuna muillakin ruotsalaisdekkaristeilla.
Koska Göteborg on suurehko kaupunki, on siellä kansainvälinen meininki. Väkivalta lisääntyy kaduilla ja kysyy kovuutta pärjätä siellä ja luottaa tutkijan vaistoihin vaikeissakin tilanteissa. Viina on monet miehet pilannut ja niin on käydä myös Jonathan Widellekin. Joskus aivan pysähtyy miettimään - onko tämä ruotsalaisen poliisin stereotypia?
Laadultaan kirja on jopa dekkariksi pinnallinen, vaikka siinä käsitellään jo tuolloin arkoja ja kuumia aiheita, kuten maahanmuutto ja rasistiset rikokset. Tuleekin mieleen erään Henning nimisen kolleegan tarinat, joskin tämä Åke kalpenee erityisesti ihmisten persoonien kuvailuissa. Tietynlainen varovaisuus ja kliinisyys aiheuttaa latteuden sinällään herkulliseen aiheeseen, josta olisi voinut parempaakin odottaa. Åke Edwardson on ainakin noista ajoista (1996) parantanut roimasti kirjallista tuotantoaan, esimerkiksi Winterin viimeinen talvi oli tähän kirjaan verrattuna omaa luokkaansa. Ja koska kirja ei saa aikaan missään vaiheessa läpimurtoa, alkaa myös ajatus lukuhetkellä eksyä sinne tänne. Jossakin vaiheessa tuli mieleen pilkahdus Sjöwall-Wahlöön Beck-sarjaa ja erityisesti Roseanna-kirja, jossa tutkailtiin kuvia rikokseen liittyvistä henkilöistä. Muutenkin aika samoilla linjoilla mennään, kun uskalletaan kritisoida omaa kansankotia.
Kirja on mielestäni tasapaksu ja ehdottomasti pettymys odotuksiin nähden, edes viimeiset viisi sivua ei tilannetta pelastanut. Näitä Wide-kirjoja on ilmestynyt aikoinaan vain kaksi kappaletta, liekö sitten(harmaus) yksi syy se ettei hahmo alkanut elämään. Jotenkin kirjailija on onnistunut luomaan aika sekavan tunnelman, jolloin lukukokemus jäi keskinkertaiseksi. Tämä viimeinen suomennettu Edwardson jätti kylmäksi monella tasolla ja toivoa sopii, että seuraava Winter parantaa fiboja(jos se siis joskus ilmestyy).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti