Suomentanut: Jukka-Pekka Pajunen
Sivumäärä: 228
Painos ja vuosi: 1.painos - 2008
Nuijittua härskiintynyttä lihaa pöytään ja vähän äkkiä. Elfriede Jelinek on itävaltalainen kirjailija ja hän on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004. Jelinekin kirjoja on suomennettu kaksi kappaletta, Pianonsoittaja (2005) ja Halu (2008). Päätin lukea tämän viimeksi suomennetun, uuden vuoden ensimmäisenä kirjana.
Halu kertoo paperitehtaan johtajasta ja hänen vaimostaan Gertistä. Itävaltalaisessa pikkukylässä on vietetty rietasta elämää ja AIDS on alkanut saada jalansijaa yhteisössä. Ilmeisesti aiemmin myös johtaja on osallistunut hurvitteluun, mutta taudin pelossa hän on alkanut muuttaa kotiansa bordelliksi ja vaimoaan seksiorjaksi. Gerti ei saa kodissaan tarpeeksi oikean laista huomiota ja päättää lähteä toteuttamaan lihan kutsumusta Michael nimisen opiskelijanuorukaisen seuraan. Koti on ahdistava ja sovinisti mies käyttää vaimoaan hyväksi sen minkä ehtii. Kirjassa ei AIDS:ia suuremmin kuvailla, mitä nyt nuorukaisen otsassa mainitaan molluska tai ehkäpä Kaposin sarkooma?
Kirja on kirjoitettu hyvin provosoivasti. Vaikka teksti huokuu feminististä tyyliä, on se kuitenkin mielestäni enemmänkin kyynistä ja sarkastista - jopa välinpitämätöntä. Kylmyys huokuu likaisissa pornoa pursuilevissa aktikuvauksissa, joissa ei ole mielikuvitusta säästelty. Nainen kuvataan toki uhrina ja lihallisena välineenä, mutta jotenkin rivien välistä huokuu myös mahtipontisuus ja maskuliinisuuden ihailu. Jelinekillä on ilmiselvä kiinnostus navan alaisiin juttuihin muutenkin, kuin pelkästään kaupallistetun lihallisen rakkauden kuvailun osalta. Hän syöksyy pintaa syvemmälle rajusti , mutta tietyllä aistikkuudella.
Agressiivinen ja raivopäinen ote antaa potkua ja nasevuutta kirjaan, eikä siinä sinällään ole moitittavaa. Toisaalta kun kaikki asiat nousee ja laskee panojuttuihin, alkaa se ennenpitkää kyllästyttää.
Tekstin asu on jotenkin ainutlaatuista, tai ainakin toisenlaista mihin olen tottunut. Jotenkin tuntuu ettei tällaisella tyylillä pääse puusta pitkään, mutta kuitenkin tarina tuli kerrottua ja sepä lienee tärkeintä. Elfriede Jelinekin tyyli on persoonallinen, eräänlaista tanssia sanoilla - makaaberit origiat housuissa sykkiville pampuille ja tortuille. En oikein jaksanut innostua kirjasta, ehkä tämä olisi uponnut paremmin kymmenen vuotta aiemmin. Tulipa nyt kuitenkin luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti