Suomentanut: Inkeri Tuomikoski
Sivumäärä: 384
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1986
Marcel Proustin Peräpohjolan poromiehet ovat eskimoita. Olen päätynyt viimein Kadonnutta aikaa etsimässä osaan numero kuusi. Näin pian viidennen jälkeen alkaa pukata jo vähän turnausväsymystä. Näiden lukutuokioiden aikana olen kehittänyt pitkäjännitteisyyttä ja luetun ymmärtämistä reilusti, eikä tämä ole missään nimessä tylsää ollut.
Guermantesin tie 2 -kirjassa tapahtuu taas melko paljon. Isoäidin sairaus on ottanut taas omat progressiiviset askeleensa ja mummo kaipaa viimeistä kuoliniskua. Proust tarjoaa patofysiologisia detaljeja ja lopulta vanhus kuolee. Virtsamyrykytyksen runtelemaan ihmiseen pumpataan morfiinia säästeliäästi, eikä tämä kuolintapahtumana ole läheskään niin näyttävä kuin Mannin Buddenbrookien mummon. Aika pitkäkestoinen kuitenkin.
Muutamia muitakin huomioitavia seikkoja osasta löytyy. Kertoja on havainnut markiisien poikaporukassa miestenvälistä lihallista rakkautta (solttupoikien ahdistelua). Proust kuvailee tätä jotenkin aika (omituisesti) kevytkenkäisesti, ikäänkuin tämä hienostolle ominainen harrastus ei olisi lainkaan ominaisuus tai vietti, vaan pikemminkin sisäpiirimuoti tai irroittelujuttu. Ainakaan tarinan kertoja ei suhtaudu asioihin ryppyotsaisesti.
Proust ujuttelee kerronan lomaan myös paljon erilaisia triviatietoja ja faktoja, yleensä kertojapojan mietteisiin, mutta toisiaalta jonkin verran myös muiden selityksiin. Liekä tämä sitten myös kanava jakaa omaa triviatietoa lukijoilleen, vaiko vain pöyhkeilyä. Tuolloinhan tietoa ei saanut hiirtä klikkaamalla tai enteriä painamalla, vaan piti lukea kirjoja. Toisaalta kertojan mielestä parhaat kirjatkin ovat vaikeaselkoisia ja aina kun löytyy jokin haasteellisempi, kokee edellinen suosikkikirjailija huomattavan arvonalennuksen. Muutenkin sivuille vilahtelee taas paljon kirjan valmistumisajankohdalle ominaista tietoja, ilmapiiriä ja asenneilmastoa.
Kaikista koomisin ja pysäyttävin hetki on kertojan ja paroni Monsieur de Charluksen käymä tulenpalava ja jopa liioiteltu keskustelu, joka on kertakaikkisen sietämätön. Tässä kirjailija nostaa taas esiin hienoston teennäisyyden ja näiden kaikenmaailman näennäistavat. Aikamiehet kuuntelevat juruja ja juoruilevat kuin "pöperömaijat" konsanaan. Sitten raivoa, sihinää, ylimielisyyttä, itseriittoisuutta, lopulta liehittelyä ja armollisuutta. Kaikki tämä tietysti isällisyydellä.
Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kuudes osa on taas melko sekavan ja pirstaleisen oloinen. Toisaalta tässä on taas näitä mielenkiintoisia tilanteita ja katkelmia. Sen sijaan jotenkin yhtenäisyys taas mättää. Ainakin lukija saa (jälleen) paremman käsityksen kertojasta ja siitä mihin hän on koko ajan kehittymässä. Eikä tällä kertaa mene liikaa politikoinniksi. Taidan kuitenkin pitää nyt kesän mittaisen tauon ja palata syksyllä viimeisiin osiin. Guermantesin tie 2 -kirjassa on omat hetkensä, mutta ei se näistä lukemistani kuitenkaan paras ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti