Suomentanut: Eino Voionmaa
Sivumäärä: 476
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 1.painos - 1930
Voiko kokoava voima olla myös tuhoava voima? Urakkani Victor Hugon Kurjien seurassa jatkuu tämän neljännen osan merkeissä. Aiemmasta poiketen ainakin tämän neljännen osan kannet ovat erilaista designia aiempiin kolmeen verrattuna. Kaiken lisäksi kirja on huomattavan hunokuntoinen ja sitä lukiessa täytyi noudattaa erityistä hellävaraisuutta, ettei sivut varisseet hiutaleina syliin. Kunhan saan sarjan luettua, niin ainakaan ensimmäiseksi en taida tarttua muihin Hugon suomennoksiin. Kieltämättä kaikessa mielenkiintoisuudessaankin Kurjat savotta on jo nyt ollut melko "rankka".
Tässä neljännessä osassa tarina etenee taas piirun verran ja kulkee hetken jopa limittäin edellisen kirjan kanssa. Mariuksen ja Leivosen (Cosetten) välinen suhde kehittyy ja edistyy eräänlaisen henkisen rakkauden tasolle. Näiden kahden ihmisen suhde kirjassa on keskeisessä asemassa. Jo edellisessä jaksossa vaihdetut katseet ja kiihkeä etsintä on johtanut tapaamisen asteelle. Tapahtuu myös niin että Thenardierin kopla pääsee karkaamaan vankilasta ja aiheuttaa jonkin asteisia levottomia kuvioita rakastavaisten ympärille ja erityisesti rakkaudesta tietämätön Jean Valjean joutuu järjestelemään taas kerran asioitaan. Miten nuori rakkaus selviytyy levottomien aikojen ylitse? Samalla hetkellä(kesällä 1832) joutuu Pariisi taas opiskelijahulinoinnin kouriin ja näihin osallistuu myös pettynyt ja hätiköivä Marius. Jotenkin Marius onnistuu ärsyttämään lipevällä persoonallaan ainakin itseni ja ilmeisesti myös Jean Valjeanin. Yllättävän positiivisen kuvan saan kuitenkin Cossetten lurjussisarpuoli Eponinesta, joka yrittää hämmentää omia tunteitaan seuraten Mariuksen elämää(pitäisiköhän huolestua).
Victor Hugo osoittaa taas tässäkin kirjassa erinomaisen yleissivistyneisyytensä kaikenlaisten nippelitietojen osalta koskien historiaa, kirjallisuutta ja taidetta. Hämmästyttävän tarkoilla poliittisilla pohdinnoilla kirjailija teki aikoinaan oikeutta teokselleen myös valistus mielessä. Vaikuttaa siltä että tarinan lomassa on vaihtelevan mittaisia paasaavia luentoja yhteiskunnasta ja sen epäkohdista, hetkittäin jopa täysin irroitettuna itse juonesta. Lisäksi monin painkoin tulee vaikutelma että kirjan hahmot harjoittelisivat eräänlaista sosiodraamaa.
Keskeisinä teemoina pidän nousevan toiveikkaan ilmapiirin merkeissä rakkautta ja sen lukemattomia tunnesävyjä. Ehkä hieman häiritsevää on kuitenkin häpeilevä ja naivi ote jolla nuoren parin vaatimattomasti edistyvää soidinmenoa kuvataan. Toisaalta oman ikävystyttävän mutta totuudenmukaisen oppitunnin vanhenemisesta ja mustasukkaisuudesta Hugo kiteyttää hyvin Jean Valjeanin hahmoon. Voiko jo elämän vaihtoehdot ja mahdollisuudet menettänyt mies kohdata nuoren ja kukkeimmassa iässä olevan paronin rinta rottingilla ilman häpeän häivää - se jäänee lukijan itsensä nähtäväksi. Ainakin itse jouduin pohtimaan ihmisenä oloa jo sinällään, ollapa nyt yli kuusikymppinen ja auttamattomasti kalkkis. Toivottavasti itse en fakkiudu ja katkeroidu elämään kuten Jean Valjean. Tähän mennessä yksitoikkoisin Kurjat romaani, mutta toisaalta ehkä selkein ja parhaiten hahmottuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti