Kirjailija: Hannu Raittila
Sivumäärä: 328
Painos ja vuosi: 3.painos - 2001
Uuden vuosituhannen insinöörikirjallisuutta. Hannu Raittila on itselleni uusi tuttavuus kirjallisuuden saralla. Hänen isänsä oli taiteilija Tapani Raittila, joka on saanut tunnustuksena Pro Finlandian. Itse kirjailija on saanut Finlandia-palikinnon juuri tästä Canal Grande -kirjastaan. Seitsemänkymmentäluvulla Raittila tunnettiin kovana taistolaisnuorena. En osaa sanoa onko tämä vaikuttanut hänen tuotantoonsa, mutta saapahan muistella Nalle Wahlroosin kanssa kovia stalinistiaikoja. Epäilemättä Raittila on yksi merkittävimpiä 50-luvulla syntyneitä kirjailijoita.
Tarina käynnistyy suomalaisen asiantuntijaryhmän matkalla Venetsiaan, ikuiseen kaupunkiin. Heidän tarkoituksenaan on etsiä ratkaisuja kaupungin vajoamiseen ja rakennusten rappeutumiseen. Kulttuurikohteita on Venetsiassa siksi paljon(ainakin taiteilijoiden mielestä), että niiden säilyttäminen on euroopan unionissakin erityisasemassa. Kaikki ei mene kuitenkaan niinkuin on suunniteltu. Dead-linet paukkuu ja tuntuu siltä että motvaatio katoaa jankkiutuneeseen italialaiseen virkamieskoneistoon. Mukavaa dialogia käydään insinöööritaidon ja humanismin välillä. Erityisen mielenkiintoinen henkilö on insinööri Marrasjärvi, joka tuntuu olevan itse suomalaisuuden perikuva. Ahdasmielinen pragmaatikko joka ei ymmärrä taiteilijoiden haihatuksia. Häntä ärsyttää erityisesti italialainen saamattomuus ja naismaisuus, jota hän ruotii säälimättömästi ympärillä oleville humanisteille. Tähän antaa mukavaa tukea italialainen poikaparivaljakko Carlo ja Ettore, joiden toilailussa ei ole mitään rajaa - saati järkeä. Oikeastaan parasta antia kirjassa ovatkin nämä vastakkaisuudet ja jännitteet.
Varsin perusteltua ja nasevaa kritiikkiä saavat myös haaveilevat globaalimmat organisaatiot, joiden aikataulut ovat veteen piirettyjä ja pieruna ilmaan haihtuvia.
Dosentti Heikkilä edustaa humanistista ajattelumallia ja tämä saa Marrasjärven karvat pystyyn, heillä on hyvin katkeriakin keskusteluja. Ehkäpä dosentti edustaa tavallaan välimerellistä sielun tyyppiä, joka nauttii joutenolosta ja rentoilusta.
Saraspää toimii tarinan kertojana ja jonkinlaisena viinan- ja diapaminhuuruisena suunnan antajana. Itseäni lähinnä huvitti hänen tyypillinen vanhemman suomalaisen herramiehen luovuttaja-asenne, kun ikää ja vaivoja alkaa karttua. Kuitenkin Saraspää haaveilee nuoresta Tuuli -nimisestä sihteeristä, joka hyörii kuin kärpänen paskan ympärillä. Kirjassa kohtaa yksinkeretainen monimutkaisen ja haaveilija skarpin suomipojan.
Venetsiasta saa yllättävän monipuolisen käsityksen ja jos sinne on menossa lomailemaan, saa valmistautua myös siihen että vastassa on useamman viikon mittainen hernerokkasumu tai jäiset kanaalit.
Amerikkalainen ammattisotilas Mike toimii jonkinlaisena indikaattorina italialaisten ja suomalaisten välillä. Hän selvästi kunnioittaa suomalaista miestä ja italialaista lähinnä kusettaa säälinsekaisin tuntein. Kaupungin poliisimestari tuntuu olevan yhtä eksyksissä kuin ruotsalaiset virkaveljensä. Huudahdus mamma mia tulee tutuksi yhdestä jos toisestakin suusta.
Tuulin loppusanat keväällä kääntää kirjan erikoiselle raiteelle, tai tavallaan antaa selityksen muutamiin seikkoihin. Usein eri henkilöt näkevät tapahtumat eri tavoin, kuten myös tässäkin tarinassa.
Canal Grande on mielestäni erinomainen kirja. En ole kovinkaan paljon viimeaikoina suomalaista kirjallisuutta lukenut, joten tämä kirja antoi miellyttävän lisän. Jotenkin teksteistä pursuaa hallittua sovinismia, joka kanavoituu kulttuurin ja taiteen parjaamiseen. Toisaalta jokainen tervejärkinen ihminen alkaa epäillä toimintaa, johon uppoaa rahaa kuin kankkulan kaivoon. Tämän tennismatsin pallona toimi oivallisesti italialainen ihminen ja kulttuuri. Mielestäni kirja on kuitenkin kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja mikä parasta, se on sujuvaa luettavaa. Oma maa mansikka... muu maa mustikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti