Patrick Modiano - Hämärien puotien kuja

Suomentanut: Jorma Kapari

Sivumäärä: 224

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1979

Tutustumismatkalla elettyyn elämään. Olen lueskellut useita bloggauksia Patrick Modianon kirjoista ja huomannut että niistä on aika neutraaleja arvioita. Koska tähänkin kirjailijaan pitänee tutustua, niin ehkäpä sen aika on koittanut. Jouduin vähän odottelemaan kun olivat kirjastoissa pitkälti lainassa. Löysin tämän Hämärien puotien kujan, jonka alunperinkin ajattelin lukea. Modianolta on suomennettu kohtalainen määrä kirjoja, siis ensimmäiset jo 1970-luvulla ja nyt sitten Nobel-palkitsemisen jälkeen. Näitä aikamme ketojia löytyy itseltänikin, mutta juuri nämä Modianot puttuu.

Hämärien puotien kuja kertoo toisen maailmansodan aikana muistinsa menettäneestä Guy Rolandista, joka parikymmentä vuotta myöhemmin etsii omaa henkilöllisyyttään ja juuriaan. Muisti on mennyt miltei totaalisesti. Tarinan edetessä hän kykenee näkemiensä asioiden perusteella rakentelemaan joitain muistin sopukoissa piileviä ajatusmalleja ja jopa toiveita sekä odotuksia paljastuvasta henkilöllisyydestään. Useiden pettymysten jälkeen alkaa menneisyys vääjämättä paljastua, eikä se kaikilta osin ole miellyttäväkään. Vanhojen tuttavien ja johtolankojen avulla mies lopulta raapii unohdettua kasaan, kenties saamatta kuitenkaan täydellistä vastausta.

Kiinnitin huomiota Rolandin huolettomuuteen ja jopa välinpitämättömyyteen, vaikka luulisi että muistinmenetys ei ole koskaan mukavimpia asioita. Lisäksi täsmällistä syytä (tosin voi arvella) tähän ei kirjassa tajota, vaikka lopulta henkilöllisyydenkin kenties saattaa päätellä. Rolandin matka itsensä tuntemiseen on aika leppoisaa, eikä se tarjoa myllertäviä järkytyksiä. Tarina on mielestäni melko pirstaleinen mutta yllättävän helppoa luettavaa, vaikka esim. kronologian kanssa hetkittäin piti jonkin verran työskennellä (välillä 60-luku ja toinen maailmansota).

Hämärien puotien kuja tarjoaa erilaisia ihmisiä, tuttavuuksia jotka ovat joko uusia tai sitten jo aiemmin solmittuja. Venäläisemigrantteja, Jockey, tilanhoitaja, muusikko, sekä hienostopiiriläisiä. Hetkittäin tulee vaikutelmia jopa ravintola kyttäilystä. Teksti jakautuu useisiin melko lyhyisiinkin lukuihin ja näin ollen rytmittää lukemista kivasti. Jotenkin lukukokemuksesta jäi hieman epämääräinen ja vaisuhko olo, vaikka kirja oli sinällään ihan kelvollinen. Luulen ettei tämä täysin avautunut ainkaan tällä erää, ainahan näihin kätketään jotain piilomerkityksiä ja vertauskuvia. Ehkäpä tässäkin on tärkeäpi itse matka, kuin päämäärä. Pitäisi siis lukea muutama muukin Modiano, jotta saisi paremman käsityksen hänen tyylistään ja sanomastaan. Varovaisen positiivinen kokemus.

Hermann Hesse - Demian

Suomentanut: Toini Havu

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Gummerus

Painos ja vuosi: 5.painos - 1994

Onko Abraxas kaikkien Jumala? Pengoin tuossa aikani kuluksi nuita pokkareita ja löysin tämän Hermann Hessen Demianin. Olen aiemmin lukenut Narkissos ja Kultasuun, joka oli mielestäni todella hyvä. Hesse on kirjoittanut Demianin parissa kuukaudessa n. nelikymppisenä vuonna 1917, jolloin hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Hän oli siis jo tuolloin tunnettu kirjailija. Kuitenkin suurimman tunnustuksen Hesse on saanut vasta toisen maailmasodan jälkeen, jolloin hän sai mm. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946.

Tämä teos kertoo Emil Sinclairin lapsuus- ja nuoruusvuosien tarinan. Kuinka poika elää läpi rankkojen itsetutkiskeluvuosien, välissä kovastikin eksyneenä ja onnettomana. Emil on selvästi monin tavoin lahjakas, mutta pelokas ja pitkälti sulkeutunutkin. Hän peilaa voimakkaasti itseään muiden tovereiden ja heidän tekemisten kautta. Kaikki ihmiset arvottuvat joko paremmiksi tai huonommiksi kuin hän itse. Näissä alakulkoisissa mutta yllättävän mielenkiintoisissa kohtaamisissa saavat monet vanhatkin tarinat uuden ja mielenkiintoisen näkökulman. Kuinka esim. hyvän ja pahan välinen raja vetäytyy millon kumpaankin suuntaan, antaen tilaa väljempäänkin tulkintaan. Voiko pahan karkoitukseen käyttää pahan keinoja? Uusia tulkintoja Kainista ja Abelista.

Emil joutuu jo varhaisina kouluvuosinaan kiusaamisen kohteeksi, josta hän kuitenkin vapautuu uuden ystävänsä Max Demianin avulla. Demian on poika jota kukaan ei tunne kunnolla, kenties ei edes kohde itse. Emilin silmissä Demian saa kaikessa esteettisyydessään ja mystisyydessään lähes Jumalan aseman. Tästä muodostuu jopa ylimaallinen suhde, jossa oikeastaan Emil itse muuttuu ihailun kohteeksi. Kuinka Demian onkin kenties osa poikaa itseään. Hesse viipyy tahallisesti pitkiäkin aikoja näissä estetiikan kuvauksissa, jotka ovat lähes ajan pysäyttäviä. Kirjailija pystyy kertomaan jollain omintakeisella selkeydellä monimutkaisiakin asoita, tehden niistä jotenkin juhlallisia. Demian sisältääkin paljon erilaisia filosofisia pohdintoja ihmisestä, ihmisyydestä, uskomuksista, rooleista ja kasvusta. Kaiken kurjuudenkin keskellä ihmisestä löytyy paljon eteenpäin työntäviä voimia.

Hermann Hesse rakentelee hämmästyttävän selkeitä ja pitkiä lauseita, joihin kätkeytyy varmasti paljon sellaistakin mikä ei vältämättä avaudu, mutta myös vaivattomasti oivallettavaa asiaa. Ainakin omasta mielestäni tarinoinnissa on paljon melankoliaa, jonkinlaista taianomaista omaperäisyyttä. Varsinkin ihmisen sukupuolesta riippumaton platoninen kauneudenihannointi on omaa luokkaansa, johon monellakaan lukemallani kirjailijalla ei ole rohkeutta tai potentiaalia. Jos mukana on yhteiskunnallista kannanottoa tai politikointia, niin se on verhottu siinämäärin etten ainakaan itse sitä huomaa. Sen sijaan synkkiä ennusmerkkejä Euroopan tulevista vaiheista alkaa muodostua enemmänkin loppua kohti mentäessä. Kuitenkin tarina on kaiken arkisen yläpuolella, keskittyen pikemminkin paljon suurempiin tai pienempiin asioihin. Jumaliin, tai ihmiseen itseensä. Kirjan keskeinen teema onkin mielestäni ihmisenä kasvaminen ja lopulta eheytyminen. Ihminen ei saa kaikkeen vastausta, eikä vältämättä sitä edes tarvitse.

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa on häivähdys itsellenikin tuttua.

"Olin tottunut elämään itseeni vajonneena ja tyytymään ajatukseen, että olin menettänyt kyvyn aistia ulkomaailmaa, että kyky nauttia loistavista väreistä auttamattomasti hävisi yhdessä lapsuuden kanssa ja että ihmisen täytyi maksaa sielunsa vapaudesta ja miehuudesta luopumalla tästä sulosta ja loistosta." 
Hermann Hesse - Damien s. 159

Tämän Demianin kannustamana luulen siirtyväni muihinkin Hessen kirjoihin. Ainakin tuo hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Lasihelmipeli tulee luettavaksi kesään mennessä. Vaikka uskonnollisuus ei suoraan tässäkään kirjassa nouse päälimmäiseksi, kulkee tietty hengellinen juonne mukana. Muutamista lähteistä päätellen Hessen keskeisiä teemoja muissakin teoksissa ovat ihmisen henkinen kehittyminen ja yksilössä itsessään kehittyvä viisaus. Toisaalta myös hienovireinen epäsosiaalisuus ja todellisuudesta pakeneminen. Ainakin itselleni nämä kaksi lukemaani Hesseä edustaa kirjallisuuden parhammistoa. Tästäkin ohuesta kirjasta olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta suosittelen mielummin lukemaan itse.

Raymond Chandler - Vuosien varjo

Suomentanut: Kalevi Nyytäjä

Sivumäärä: 237

Kustantaja: SSKK

Painos ja vuosi: - 1990

Asiat voi hoitaa tyylilläkin. Raymond Chandler on yksi keskeisimpiä kovaksikeitetyn salapoliisiromaanin kehittäjiä.  Hänen yhteiskuntaa arvostelevat ja katujen kurjia puolia kuvaavat tarinat ovat viihdyttäneet lukijoita jo vuosikymmenten ajan, vaikka mies itse poistui ajasta iäisyyteen jo vuonna 1959. Kirjailija aloitti novelleilla vuonna 1933 ja jatkoi kirjoittamista aina kuolemaansa asti. Lyhyissä alkusanoissa valaistaan kirjailijan taustoja ja huomautetaan Chandlerin ja hänen romaaniensa keskushahmon Philip Marlowen yhtäläisyyksitä, kumpikin oman tien kulkijoita ja melko yksinäisiäkin. 

Päätin lainata kirjastosta tämän Chandlerin viimeiseksi jääneen romaanin Vuosien varjo. En ole aiemmin lukenut Chandleria, joten sikäli uusi tuttavuus itselleni. Kirjailija on tehnyt useita Hollywood käsikirjoituksia. Näistä ainakin itselleni tutuin on Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (1951)

Vuosien varjossa yksityisetsivä Philip Marlowe lähtee varjostuskeikalle pienehköön Esmeraldan kaupunkiin San Diegon liepeille. Tuntematon taho palkkaa Marlowen välikäsien kautta erään naisen jäljille ja hän keinottelee itsensä samaan hotelliin ja naapuri huoneeseen. Pian naisesta alkaa selvitä yhtä sun toista ja Marlowe joutuu puutteellisten tietojensa vuoksi seitsemän syllän vesille. Hieman väsynyt ja verkkainen tunnelma kuljettaa lukijaa tupakankatkuisista salonkikeskusteluista jopa romanttisiin tunnelmahetkiin. Rantabungaloweista ja hotelleista aina hämärien kujien takapihoille.

Vastoin odotuksiani kovaotteiset miehet pitävät pyssykkänsä melko vaitonaisina ja sivuilla vallitsee pikemminkin odottava ja junnaava tunnelma. Ainakin tässä Chandlerissa on kosolti psykologista latausta ja mitään kovaa ja konkreettista kirja ei tarjoa, vaan aitoa uhkaavaa jäännitystä. Katujen laki tulee tutuksi ja esim. kiristys ja kyttäily ovat tarinan kantavia voimia. Etsivä Marlowe ei viitsi liioin heittäytyä kovaotteiseksi, vaan viihtyy paremminkin kauniiden naisten liepeillä. Taitaapa myös alkaa syömään kuormasta. Tulipahan mieleen sekin mahdollisuus ettei ikääntyvä Chandler ehkä tässä tarinassa ollut enää terävimmillään luomassa kiihkeätempoista toimintadekkaria. Toisaalta tietty seesteisyys tekee lukukokemuksesta omalla tavallaan miellyttävänkin.

Vuosien varjossa on keskeisessä roolissa vuosia sitten tapahtunut oletettu rikos, joka on kutonut itselleen melko pitkän ja mutkikkaan hännän. Ympärillä pyörii rahanahnetta sakkia joka ei kaihda keinoja. Ainakaan etsivä Marlowea ei voi syyttää rahan ahneeksi mieheksi, ehkä paremminkin hänen vähäiset heikkoudet löytyvät hänen suhteestaan vastakkaiseen sukupuoleen. Jos kaipaa vauhtia ja toimintaa tämä on ehdottomasti väärä kirja. Jos sen sijaan vähän monimutkaisempaa pähkinää purtavaksi, niin kenties tämä osuu ja uppoaa. Kaikesta päätellen etsivä Marlowe on pikkuhiljaa kaipaamassa pysyväisemminkin naista vierelleen. 

Raymond Chandler ehti aloittaa vielä yhden kirjan, mutta tämä jäi kesken miehen kuoleman vuoksi (sittemmin julkaistu Robert B. Parkerin viimeistelemänä). Vuosien varjossa on sopivasti supliikkia ja mustaa huumoria, tämä ei kuitenkaan tylsytä terää oivalliselta salapoliisiromaanilta. Olisikin hauska tietää mihin kirjailijan tyyli olisi johtanut, jos hän olisi saanut jatkaa uraansa vielä muutamankin vuoden.

"Yleensähän yksityisetsivä saa asiakkaan joka haluaa liian vähällä rahalla liian paljon tietoja. Tiedot joko saadaan hankituksi tai ei, asianhaaroista riippuen. Sama pätee palkkioonkin.. Mutta joskus saa tietojen lisäksi liian paljon kaikenlaista muuta, kuten tarinan parvekkeella lojuvasta ruumiista, joka ei olekaan siellä, kun sitä mene katsomaan. Terve järki käskee painumaan kotiin ja unohtamaan koko jutun; siitähän ei rahaa heru. Terve järki puhuu aina liian myöhään. Terve järki on heppu joka sanoo että sinun olisi viime viikolla pitänyt laittaa autoosi uudet jarruhihnat ennen kuin tällä viikolla ajoit auton nokan lyttyyn. Terve järki on maanantaiaamun pelinrakentaja jonka ansiosta ottelu olisi voitettu jos hän olisi ollut joukkueessa. Mutta hän ei ikinä ole. Hän istuu katsomon yläriveillä taskumatti takataskussaan. Terve järki on pieni harmaapukuinen mies joka ei koskaan tee virheitä yhteenlaskussa. Mutta rahat joita hän laskee ovat aina jonkun muun rahoja."

Raymond Chandler - Vuosien varjo s. 117-118

Henrik Pontoppidan - Onnen poika (Lykke-Per)

Suomentanut: Katri Ingman-Palola

Sivumäärä: 340+312 (652)

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1957

Progressio voi olla negatiivista tai positiivista, mutta se voi olla myös kumpaakin yhtä aikaa. Tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ollut itselleni kovin tuttua. Olen muistaakseni jotain joskus lukenut. Viimeksi luin Johannes V. Jenssenin kirjan muistaakseni reilu vuosi aikaa. Henrik Pontoppidan ei kenties ole suomalaisille kovinkaan tuttu, vaikka hän aikonaan voitti yhdessä Karl Gjellerupin kanssa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tämä lienee tunnustus ylipäätään tanskalaiselle kirjallisuudelle, joka tuskin tuolloinkaan oli suomalaisten ykköslukemistoa. Henrik Pontoppidanin kirjoja ei ole suomennettu kuin kaksi kappaletta, jotka ovat Aave ja Onnen poika. Tämän jälkimmäisen ostin pari vuotta sitten yksityishenkilöltä ja tuota ensimmäistä en ole löytänyt mistään (edes lainaan). Päätin siis lukea osana Nobel-urakkaani tämän Onnen poika (Lykke-Per), joka on painettu kahteen erilliseen kirjaan. Alun perin Lykke-Per ilmestyi jonkinlaisena kirjasarjana ja onkin ainakin omasta mielestäni lähinnä fiktiivinen perhe- tai henkilökronikka. Karl Gjellerupia ei ole suomennettu lainkaan, joten joudun lukemaan sitten tulevaisuudessa teoksen Minna, joka on itselläni tietokoneella englanninkielisenä tekstitiedostona.

Tarinan päähenkilön Per Sideniuksen juuret ovat pappiskodissa pienessä maaseutukaupungissa, muutaman tunnin  matkan päässä Kööpenhaminasta. Oikeastaan Per on ristimänimeltään Peter Andreas, mutta hän alkaa käyttää toista nimitystä nuoruuden kapinan ja itsenäistymisprosessin aikana. Pastori Sidenius on ankara kasvattaja hänen kymmenpäiselle lapsikatraalleen. Miltei kaikki perheen alamaiset ovat kiltisti kurissa ja nuhteessa (vaimoa myöten), paitsi tämä uppiniskainen ja määrätietoinen Per. Poika pyrkiikin irtautumaan mahdollisimman nopeasti perhepiiristä ja siellä vallitsevasta vähäeleisen ja teennäisen tunnilmaisun piiristä. Vaikka pastori Sidenius ei suoraan paljasta pettymystään pojan uravalintaa kohtaan, on se aistittavissa rivien välistä. Kenties isä pojastaan pappia toivoi jne? Sen sijaan Per lähtee opiskelemaan vesi- ja maarakennustekniikkaa pääkaupunkiin palaamattaa koskaan suurin sydämentuntein kotiinsa.

Aluksi vaikuttaa siltä että Perillä on motivaatiota ja pyrkimystä insinööritutkintoon, mutta pian muut intressit kaapaavat nuoren opiskelijan ja vuodet tuhrautuvat turhuuteen. Hänen menestykseen tai sen puutteeseen vaikuttavat pitkälti lapsuuden kurjat vuodet, henkinen ilmapiiri ja sielullinen suvaitsemattomuus. Perillä on pitkään mahtipontisia ja kauaskantoisia suunnitelmia koskien valtakunnallisia vesi- ja maarakennusasioita. Hän luo lukuisia rakennepiirustuksia joiden tarkoituksena on nostaa Tanska Euroopan kauppaliikennöinnin mahtimaaksi ja kilpailun terävimpään kärkeen. Per suunnittelee jopa yökaudet monimutkaisia matemaattisia ja teknillisiä laskutoimituksia, saaden niille myös varovaista kannatusta lähinnä patrioottisista ja kapitalistisista piireistä. Kuitenkin ennen pitkää kaikki torpedoituu Perin tyhmänylpeyteen ja lähinnä pompööseihin, sekä epärealistisiin käsityksiin itsesestään ja kyvyistään.

Kun perehtyy lähemmin Per Sideniukseen ja Henrik Pontoppidaniin oivaltaa melko helposti heitä yhdistävät tekijät. Koti pappilassa, suuri perhe, Insinööriopinnot yms. Voi siis epäillä että kirja on pitkälti omaelämänkerrallinen, kenties täydennettynä lukemista piristävillä karikatyyreillä. Per on (kuten kirjan nimikin kertoo) varsin onnekas mies. Hän ei tee oikeastaan päivääkään oikeaa työtä, vaan saa rahoituksen opintoihin ja joutenoloon satunnaisten ystävien ja naimakauppojen ansiosta. Kaikesta päätellen hänellä on myös hyvä tuuri naisasioissa, jotka hän kuitenkin sisäisten henkisten ristiriitojen vuoksi hassaa elämän varsiteille. Jos hän lyö bisnesasioissa päänsä toistuvasti byrokratian ja muiden kateuden vuoksi tanskalaisiin poppeleihin, onnistuu hän taikomaan lukijalle kutkuttaviakin hetkiä rakkauden rintamille. Koska Per on hyvin ristiriitainen ja kompleksinen ihminen, joutuu hän useissa eri suhteissa pohtimaan rakkautta ja sen merkitystä. Aina uuden ihastuksen myötä hän joutuu etsimään rakkauden todellista olemusta ja ilmenemismuotoa, kuitenkin tipahtaen aina yksin ja kenties onnettomana melko tukevillekin jaloilleen. Tarinan paradoksaalisuus piileekin siinä, että vaikka Perin pitäisi kaikesta päätellen olla onnellinen, niin hän on sitä todellisuudessa vähäisimmässä määrin.

Toinen merkittävä teema on Perin hengellinen elämä. Hänen luterilaiskristillinen elämänkatsomuksensa elää pitkään suuressa kriisissä hänen ankaran ja ahdasmielisen isänsä vuoksi. Per työstää näitäkin asioita elämänsä varella paljon ja hetkittäin hän kokeekin jonkinlaisia myötäaskelia hengelliseen suuntaan. Vaikka Per on luonteeltaan vahvasti luonnontieteisiin nojaava järkimies, on häneen jäänyt kuitenkin pieni uskonnollinen siemen itämään. Lopulta hänestä löytyy myös taiteellinen ja luova puoli, joka kanavoituu kenties eniten hänen kirjallisen perehtyneisyyden kautta. Ehkä hänen saivarteleva saamattomuutensa onkin peräisin taiteilijan sielusta tieteellisellä alalla. Joka tapauksessa Perin totuuden etsintä saa ajottain kaiken hänen ympärillään kaaoksen tilaan, samalla kun hänen pään sisällä myrskyää.

Per Sidenius on ilmiselvästi älykäs ihminen jota häiritsee koko ajan tietty impulsiivisuus ja epästabiilisuus. Monella aluella asia konkretisoituu lukuisina aloitteina, jotka eivät koskaan tule valmiiksi - jos edes kunnolla edistyvät. Ainakin itse pohdin sitäkin mahdollisuutta, että Per saattaisi potea jonkinasteista kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Vaikka Per usein hyötyy muista ihmisistä, niin silti rivien välistä saa käsityksen että hän on jotenkin myös hyväksikäytetty. Esimerkiksi nuoruusvuosien mahtipontisista suunnitelmista  ei hän itse suuremmin pääse hyötymään, vaikka niitä aletaan eri tahoilta toteuttaa omiin nimiin. Toisaalta likimain kaikki Peristä irtautuneet tai irronneet ihmiset kokevat oppineensa häneltä jotain, kun Per itse kokee vain saaneensa vahvistuksen tuhoisille ja pessimistisille elämän käsityksilleen. Sen sijaan taantumuksellisuutta Per inhoaa ja pelkää elämässään eniten ja tämä ajaakin usein ainakin käytännöntasolla harhateille. Per huomaa näitä ominaisuuksia mm. useissa lapsuuden ja nuoruuden ystävissä, joille hänellä ei ole sen suuremmin asiaa.

Tarinassa esiintyy muutamia mielenkiintoisia ihmisiä. Perin veli juristi Eberhard on jumiutunut isänsä elämänoppeihin ja ohjeisiin, joten hän edustaa Perille pitkälti niin henkisesti kuin ruumiillisesti hänen isänsä kaksoisolentoa. Tämä voi olla omiaan pitämään sisarussuhteen melko kylmänä. Vaikka Per ei pidä suuremmin veljestään, tuntuu hän nauttivan kuitenkin tietynlaista arvostusta. Muita sisaruksia ja heidän suhteitaan ei suuremmin kirjassa käsitellä. Tärkein ihminen Perin elämässä on lopulta hänen syrjään vetäytyvä äitinsä, joka jää kuoltuaankin kummittelemaan pojan päätöksiin ja vaiheisiin. Tietyillä katumuksen hetkillä Per on tekemäisillään sovinnon hylkäämäsä perheen ja Jumalan kanssa, mutta kaikesta päätellen tätä ei ilmeisesti tapahdu. Onnen pojan taustalla lieneekin eräänlainen tuhlaajapoika tarina, josta ei tiedä mille puolelle vaaka milloinkin kallistuu. En kuitenkaan ihmettele Perin asennemaailmaa kotiaan kohtaan, koska hänet on kasvatettu melko alhaisinkin (isällisin) keinoin.

Taas kerran törmään tiettyihin negatiivisiin asenteisiin juutalaisuutta kohtaan. Tämä asia on läsnä esim. Perin ensimmäisen avioliiton myötä, koska hänen vaimonsa on juutalaista sukua. Perin omat asenteet juutalaisuutta kohtaan eivät ole negatiivisia, mutta perhe ja patrioottinen tuttavapiiri on senkin edestä. Tätä vääräuskoisuutta pidetään jopa yhteiskunnallisena uhkana. Kuitenkin hänen vaimonsa Jakobe on kenties Perin tärkein naissuhde koko hänen elämänsä aikana. Tätä ajatusta vahvistaa lopussa eräs tapahtuma, joka on jopa pienoinen yllätyskin. Muutenkin kirjassa käsitellään eri yhteiskuntaluokkien eroja ja ongelmia. Talonpojat ja säätyläiset. Rikkaat ja köyhät. Onnelliset ja onnettomat. Mielenkiitoiset ja tylsät. Useassa kohtaa ainakin itse lähdin poimimaan kirjailijan luomia stereotypioita. Pussihousuiset juntit. Suoraselkäiset patriootti-idealistit. Luotettava kaupunkiköyhälistö ja kateelliset talonpojat. Ahneet juutalaispohatat. Per tutustuu myös varusmiehenä erilaisiin tanskalaisiin mielenlaatuihin ja asenteisiin, jotka peilaavat mielestäni hyvin kyseistä aikakautta (1800-luvun loppupuolta).

Onnen poika on mielestäni oivallinen, joskin aika staattinen ja pitkäveteinen tarina. Kirja ei kalpene ainakaan omasta mielestäni esim. Thomas Mannin Buddenbrookeille tai Galsworthyn Forsyteille. Toisaalta tämä Lykke-Per syventyyy lähinnä yhteen ihmiseen, mutta kuitenkin näissä jotain samaa on ainakin tunnelman tasolla. Ehkäpä kirja muistuttaa lukemistani kuitenkin eniten Romain Rollandin Jean-Christophe sarjaa. Henrik Pontoppidan kirjoitti kirjat vuosien 1898-1904 välisenä aikana ja ne julkaistiin kahdeksassa eri osassa. Nämä saivat tuolloin hyvän vastaanoton arvostetuissakin kirjallisuuspiireissä. Vaikka tämän kaltainen kirjallisuus on kenties aikansa elänyttä, niin ainakin itse luen nämä tietyllä tarkkavaisuudella ja pieteetillä. Myönnän että tiukkaan präntätty pieni fontti ei ole helpoimpia luettavia esim. ilta kymmenen jälkeen, silti vaiva ainakin tämän kirjan osalta tuli palkittua. Tietty asiallisuus ja provokaation puute saattaa olla silti kaksiteräinen miekka, koska kyllähän tämä kirja jos mikä oli hyvällä maulla ja maltilla kirjoitettu. Esimerkiksi kuolema ei ole minkäänlainen herkuttelun aihe, eikä politiikkaa käsitellä enempää kuin on tarpeen. En tiedä kuinka realistinen on Pontoppidanin kuva tuolloisesta naisen asemasta, mutta ainakin nämä hyväosaiset naiset (pois luettuna äiti) ovat voimakkaita ja omilla jaloillaan seisovia, sekä helposti päätöksiään tekeviä aktiivisia toimijoita. Kaiken kaikkiaan melko neutraali tai jopa positiivinenkin naisen kuvaus. Epäilemättä merkittävä kirjallinen teos tämä Onnen poika. Kannattaa varata paljon aikaa ja lukea ajatuksen kanssa.

Dashiell Hammett - Kylmät jäähyväiset

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Sivumäärä: 246

Kustantaja: Conranic

Painos ja vuosi: ? - 2010

Ei tarvita myssyjä eikä suurennuslaseja! Luin tuossa hiljattain hdcanisin Hyönteisdokumetti -blogia ja huomasin laiminlyöneeni ehkäpä liiankin pitkään salapoliisiromaaniklassikoiden maailmaa. Aikoinaan tutustuin Dashiell Hammettiin yllättäen rock-musiikin kautta, mutta liekö tuo sittenkään yllätys? Asenteellisesti Hammettin luoma kovaksikeitettyjen rikosromaanien maailma on rock'n rollia tulvillaan. Lainasin siis paikallisesta kirjastosta tämän Kylmät jäähyväiset novellikokoelman suurin odotuksin. Kirjassa on viisi lyhyehköä novellia ja lisäksi Hammettin naisystävän kirjailija Lillian Helmannin kirjoittama esittely.

Tämä Dashiell Hammett ei ollutkaan mikään ihan perusjätkä Marylandista, vaan itsekin melko persoonallinen ja kovanoloinen mies. Vaikka hän oli saanut vaikeat keuhkovammat tuberkuloosin vuosi jo ensimmäisessä maailmansodassa, osallistui hän siitä huolimatta myös toiseen maailmansotaan jopa 48-vuotiaana. Hän palveli tuolloin Aleuteilla sotatoimittajana. Hammettin kirjallinen ura alkoi tosin jo 1910-luvulla ja lähinnä näillä lyhyemmillä novelleilla. Hellman paljastaa Hammettista useitakin kenties suurelle yleisölle vähemmän tietoon tulleita asioita. Esimerkiksi mies valisti itseään kirjallisuuden ohella myös kaikenlaisilla tieteellisillä ja teknisillä asioilla. Hän pyhitti myöhempiä vaiheitaan matematiikan parissa ja viihtyi paljon luonnossa ja metsällä.

Hammett vaati itseltään paljon, joten hän vaati paljon myös muiltakin. Tavallisen ihmisen pyrkimyksiin hän suhtautui suopeammin, kuin esim. merkittävän ja tunnetun ihmisen pyrkimyksiin. Kirjailijan maine sai kolauksen tuolloin hänen kommunistiyhteyksien vuoksi, joista hän joutui lopulta jopa lyhyehköön vankeuteen. Lillian Hellman luo Hammettista hyvin inhimillisen kuvan ja puhaltaa siihen sellaista lämpöä joka on omiaan paremmille kuin ystävyksille. Kirjailija kuolee lopulta keuhkosyöpään vuonna 1961, luopumatta koskaan kovasta ulkokuorestaan. Kuitenkin hän jätti perinnoksi jälkipolville kovaotteisten miesten rikoskirjallisuuden, johon mielestäni perustuu esim. tämänpäivän Lee Childit, Ellroy Jamesit yms. Siispä muutama sana Kylmistä jäähyväisistä.

Kylmät jäähyväiset sisältää valikoidun viiden novellin kokoelman Continental etsivätoimiston tapauksista. Näiden tarinoiden päätutkijana toimii Continental Op (ts. Joku vaan) jota kirjailija kuvailee pieneksi lihavaksi ja viiksekkääksi mieheksi, jolla on kenties enemmän puutteita kuin hyveitä. Mistään ei paljastu esim. sitä että onko tämä tutkija kaikissa tapauksissa edes sama. Toisaalta hän on aina saman näköinen ja oloinen, joten todennäköisesti sama mies. Hammett kuvailee muitakin tarinoiden henkilöhahmoja hyvin seikkaperäisesti. Niin miehiä kuin naisia. Ruumiinrakenne, silmienväri, pituus, ja jopa paino. Kasvonpiirteet, hiukset sun muut. Tarinan ihmiset ovat valtaosin kovaotteisia ja kovissa oloissa kasvaneita ja eläneitä. Yleensä kuten todellisuudessakin rikollispiireissä suurimpana motivaattorina toimii raha,  kun taas tutkijan motivaattoreista se on kenties vähäisin.

Ensimmäisessä novellissa Couffignalin ryöväys, tapauspaikkana on Kalifornian rannikolla sijaitseva pieni saari. Continental toimisto lähettää miehen vahtimaan arvokkaita häälahjoja venäläisiä vilisevään kartanoon. Pian kuitenkin ulkoa kuuluu ammuntaa ja räjähdyksiä. Pari isompaa pankkia ryöstetään ja rahat katoaa. Ainakin hetkeksi. Tästä alkaa seikkailu joka ratkaistaan kovien otteiden, loogisen ajattelun ja terävän älyn avulla.

Toisessa tarinassa Kärpäspaperi yrittää roistot huijata upporikasta miestä ja alkavat leikkiä myrkkyjen kanssa, joita he eivät kunnolla tunne. Motivaattorina raha ja toisaalta jonkinverran myös "rakkaus". Jällen kerran pieni ja lihava etsivä astuu kuvioihin ja loppu on historiaa. Tässäkin tarinassa on karski yli satakiloinen gansteri, joka ei välttele kovia otteita.

Kolmannessa tarinassa Gatewoodin tapaus on hieman samansuuntainen lähtökohta kuin edellisessä. Tässä yritetään tyttären kidnappauksen avulla kiristää rahaa rikkaalta puuteollisuuspohatalta, joka aluski vaikuttaa haluttomalta pulittamaan rahojaan. Tästä kehkeytyy ajalleen epäilemättä erikoinen ja uniikki juoninen tapaus, jota sittemmin on hyödynnetty niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin. Näistä kaikista omaperäisin ja mielenkiintoisin tarina - jopa nostalginen.

Neljäs tarina Suuri pankkikeikka tarjoilee lukijalleen kenties rajuimman ja repaleisimman tarinan koko kirjassa. Loppuvaiheessa alkaa tutkijat epäillä että poliisi ja etsivät jäävät työttömäksi, koska rosvoja joutuu penaaleihin sellaista tahtia että oksat pois. Ruutia palaa ja tavaraa hajoaa. Vaikka juonen kuvio ja ryhmä tiivistyy lopussa, niin tästä tarinasta jää aineksia vielä viimeiseenkin novelliin. Nimittäin tämän tapauksen gansterisankaria Papadopoulosta metsästetään myös tarinassa 106000 dollaria verirahoja.

Viimeinen novelli 106000 dollaria verirahoja on hieman  edeltäjiään juonekkaampi ja verkkaisempi. Tässä kyttäily- ja pelailukeikassa hämärtyy hyvän ja pahan raja entisestään. Mukana myös hehkeitä naisrikollisia, jotka eivät hekään kaihda kovempia otteita. Ovatko siis etsivätoimiston pojatkaan aina puhtaita pulmusia? Erinomainen novellisarjan lopetus, joka ei jätä kylmäksi.

Dashiel Hammett lataa täydeltä laidalta jopa hauskojakin konnan nimiä pöytään. Esim. Bluepoint Vance, Hilpeä-Jim Hacker, Syyhy-Maker, Läski-Clarke yms. Niinpä koko rikollisgalleria tulee tutuksi Isosta omenasta San Franciscoon asti. Vaikka Continental-etsivätoimistolla on haarakonttoreita ympäri Valtoja, niin ainakin näissä tarinoissa pysytellään Kaliforniassa. Näissä Hammettin rikostarinoissa käytetään reilusti väkivaltaa ja koko yhteiskunta on vaarallinen ja jollain tapaa kiero. Jos vertaa hienostuneisiin brittiläisdekkareihin, niin niissä rikolliset ovat lähinnä herrasmiehiä ja partiopoikia.  On nähtävästi etsivätoimisto Pinkerton jättänyt mieheen sopivasti taustatietoa ja tekemisen meininkiä.

Lukiessaan näitä Hammett -tarinoita huomaa kirjailijan omistautuneisuuden kirjallisuudelle. Lillian Hellman kertoo alun muistelmissaan, että Hammett piti kovasti William Faulknerista ja hänen tuotannostaan. Toisaalta he olivat kumpainenkin myös Faulknerin tuttavia ja tapailivat aikoinaan säännöllisesti. Yhtäkaikki ainakin tämä kokoelma on sujuvaa tekstiä ja sopivasti supliikein kevennettyä, joten ei pitäisi tuottaa suurempia vaikeuksia. Luulen että käännöstyö on toteutettu alkuperäistä kunnioittaen, joten tod. näk. oikeanlainen henki tarinoista välittyy. Pitänee lukea myös joku herran täyspitkä romaanikin. Kenties tuo valkokankaallekin yltänyt Maltan haukka, jonka olen nähnyt mutten lukenut. Uskottavaa ja hyvää gangsterikirjallisuutta.


"Well  there's a body in the bay,
The cops are taking it away.
They said this case was closed,
It only shows that you never know.

'Cause who they going to get,
When the trouble's got to stop?
Here's my card,
I'm the Continental Op."

Rory Gallagher - Continental Op (Defender album 1988) 

Graham Greene - Voima ja kunnia

Suomentanut: Tauno Tainio

Sivumäärä: 284

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 3.painos - 1980

Kissa ja hiiri -leikkiä kuoleman kanssa. Päätin lukea myös toisen Greenen, koska tuo ensimmäinen oli niin hyvä. Graham Greenen tuotantoa on suomennettu runsaasti ja se sisältää novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja tietysti näitä romaaneja. Itselläni on viisi kirjaa, joten valitsin niistä. Kirjailija kääntyi aikanaan aikuisiällä katoliseksi ja tämä kyseinen tarina kosketteleekin aihetta. Siinä siirrytään Meksikon auringon alle (kenties 1930-luvulle) ja päähenkilönä on nuorehko katolinen pappi.

Eräässä Meksikon osavaltiossa eletään levottomia aikoja ja monet asiat ovat kriminalisoituja. Viinan myynti ja juonti on sakon uhalla kielletty ja katolinen pappeus on valtion petosta. Useat hengenmiehet ovatkin paenneet vainoja kuka mihinkin ja vain rohkeimmat tai kenties hulluimmat ovat jääneet. Tolloin siis tuossa ajassa ja paikassa sai helposti kuolemantuomion.

Tarinan Pappi on onnistunut tavalla tai toisella kiertämään ympärillään alati ja toistuvasti kiristynyttä sotilaiden ja poliisien muodostamaa ketjua. Hän viruu putkassa juopottelun ja maksamattomien sakkojen vuoksi. Ja vaikka Pappi on leipäpappi ja melkoinen syntisäkki, uskoo hän silti saarnaamiinsa asioihin. Kaikesta päätellen hän on hyvin tarkka raha-asioista ja muistaa rokottaa vaihtuvaa seurakuntaansa pappispalveluista. Pappi tiedostaa olevansa huono ihminen mutta ei viitsi nähdä suuremmin vaivaa parannuksen eteen.

Lukuisissa ajatuksissaan Pappi on rehellinen itselleen ja näin ollen harrastaa itseripittäytymistä useinkin. Silti hän on ympäristölleen usein petollinen ja esim. pakoilee viranomaisia monenlaisten valheiden ja peitetarinoiden avulla. Kuten Kymmenennessä miehessä niin tässäkin tarinan päähenkilö omaa raukkamaisia piirteitä ja selviää kuitenkin yllättävän hyvin. Oikeastaan Greene luo jälleen tietynlaisen kuvan ihmistyypistä, joka ei ole moraalisesti parhaasta päästä mutta kuitenkin selviytyvää sorttia. Ja ovatko ympärillä elävät ihmiset sen parempia? Onko pappiskaapu raskauttava tekijä?

Voima ja kunnia onkin eräänlainen selviytymistarina. Monella uskovaisella on luja usko tuonpuoleiseen ja silti tämä leipäpappi voisi ehkä enenmmänkin luottaa yläkertaan. Usein eri tilanteissa Pappi kuvailee hiipivää epäuskoa ja pelkoa. Pelkoa joka on lamauttavaa ja uppoaa luihin ja ytimiin. Hän ei siis kykene kakistelematta heittäytymään herran huomaan. Kenties rationaalisuus kykenee selättämään hengellisyyden. Ehkäpä Voiman ja kunnian pääteemoina onkin uskon kyseenalaistaminen, järjen potentiaali, elämisen tahto ja (taas kerran) ympäröivän maailman hallitsemattomuus. Ainakin itse lukijana pystyn samaistumaan tarinan Pappiin hänen epätäydellisyytensä ja tietynlaisen irrallisuuden vuoksi. Mieshän on jopa jollain tasolla juuretonkin, eikä mitenkään valmis ihmisenä. Saattaa olla karkeakin vertaus, mutta itselleni tuli Papin vaiheista eräänlainen vertauskuvallinen tarina Jeesuksen viimeisistä vaiheista. Esimerkiksi hänet kavalletaan ja hän tuntee suuria tuskia rukoillessaan Jumalan pelastusta. Lopussa eräs Juan teloitetaan, joten ilmeisesti tämä Juan on ts. Pappi.

Voima ja kunnia ei ole niin mielenkiintoinen ja viihdyttävä kirja kuin Kymmenes mies. Sen sijaan se on paljon kompleksisempi ja moniulotteisempi. Kirjoitusasultaankin tämä kirja on enemmän perinteistä kaunokirjallisuutta, joten sikäli vaatii hieman enemmän keskittymiskykyä ja flowta. Jo tämän perusteella päätelisin Greenen olevan varsin monipuolinen kirjailija. Näin ollen ihan luettava ja hieman toisenlainen sankaritarina.

Graham Greene - Kymmenes mies

Suomentanut: Arto Häilä

Sivumäärä: 180

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Kohtalo on punonnut jokaiselle omat suunnitelmat, joita ei voi muuttaa. Graham Greene oli tuottelias kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja, joka eli melko vaiherikkaan elämän. Vaikka hän oli syntyjään englantilainen, vietti hän aikaa myös ulkomailla (esim. Meksikossa). Vaikka häntä pidetään pitkälti viihteellisen- ja rikoskirjallisuuden edustajana, löytää hänen tarinoistaan paljon myös muita ulottuvuuksia. Olen hankkinut hyllyyni puolenkymmentä Greenen kirjaa ja päätin nyt lukea tämän pienoisromaanin Kymmenes mies. Aikoinaan Greene oli ilmeisesti ehdolla jopa Nobel-palkinnon saajaksi.

Kymmenes mies on sikäli mielenkiintoinen kirja, että se on alunalkaen ollut elokuvakäsikirjoitus. Tosin se on kirjoitettu moneen kertaan ja löhöillyt laatikon pohjalla vuosikaudet. Esipuheessa kirjailija kertoo hieman vaiheistaan elokuvateollisuuden parissa ja paljastaa muutaman muunkin suunnitelman. Hän valottaa myös hieman toteutuneitakin elokuvaprojekteja, kuten esim. Miehemme Havannassa. Keskeisiä teemoja Greenellä ovat mm. sodanaikainen ja sen jälkeinen vakoilu, sekä tähän liittyvät lieveilmiöt. Ilmeisesti hänen kirjoisaan on myös usein rakkausromaanin ulottuvuuksia.

Kymmenes mies on pirullisen ovela ja käänteikäs tarina pelkuruudesta ja kohtalonivasta. Kertomuksen keskeinen henkilö on ranskalainen upporikas juristi Chavel, joka ollessan saksalaisten vankileirillä vetää ns. lyhyimmän tikun. Koska Ranskassa sijaitsevan leirin ulkopuolella on kiivasta vastarintatoimintaa joka tuottaa saksalaisille miestappioita, kostetaan tämä leirillä vankien teloittamisena. Joka kymmenes leiriläinen joutuu teloitusryhmän eteen. Hysteerinen Chavel onnistuu ostamaan itsensä ulos arpajaisista ja joutuu luovuttamaan koko omaisuutensa köyhälle sekä silminnähden välinpitämättömälle Janvierille. Tästä rakentuu erittäin koukuttava ja yllätyksellinen tarina joka ainakin allekirjoittaneen piti otteessaan viimeisille sivuille asti.

Tarinan keskeisinä teemoina ja opetuksina pitäisin kohtaloa, pelkuruuden haitallisuutta ja ympäröivän maailman hallitsemattomuutta. Jos pelkurin elämä ei ole helppoa, niin tyhmänrohkealla ei ole sitä lopulta lainkaan. Sinällään raha ei tee ihmistä onnelliseksi, eikä se tee edes ihmistä. Mitä on kunnia ja onko sillä kauaskantoista merkitystä? Piilekö lopulta jokaisessa ihmisessä potentiaalinen heikkous johonkin... tai kenties useampikin? Lisäksi olen ainakin itse aistivinani jotain piikittelyä ranskalaisuutta kohtaan.

Koska Kymmenes mies ei ole järin pitkä kertomus, ei siinä pyritä eikä edes ehditä rakentamaan liian suurta henkilögalleriaa. Näin ollen ehtii lukiessa keskittyä olennaiseen. Kerronta on varsin tyypillisen tuntuista jännäri- ja seikkailukertomustekstiä. Mielestäni Greene menee kuitenkin syvemmälle psykologiseen ja sosiaaliseen ihmismielen tutkimukseen, jossa esim. itsekunnioitus ja inhimillinen elossapysymispotentiaali painii keskenään. Kirjasta on tehty myös elokuva (vuonna 1988) jonka pääosissa nähdään mm. Anthony Hopkins. En muista nähneeni sitä, joten en pysty arvioimaan näiden laadullisia, juonellisia ja viihteellisiä eroja. Kirja on kuitenkin hyvä ja kannattaa ehdottomasti lukea.