keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Nelly Sachs - Israelin kärsimys

Suomentanut: Aila Meriluoto
Sivumäärä: 164
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 3.painos - 1967


 
Tarinoita kollektiivisesta kärsimyksestä. Aikoinaan vuonna 1966 valittiin kaksi Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa, Samuel Josef Agnon ja Nelly Sachs. Tutustuin jo aiemmin tuohon ensimmäiseen ja nyt on sitten jälkimmäisen vuoro. Nelly Sachs on siis saksalaissyntyinen juutalaiskirjailija, joka tunnetaan lähinnä runoilijana. Ennen sotia Sachs pakeni Ruotsiin natsivainoa, joka olisi epäilemättä (kuten monen muunkin kohdalla) koitunut hänenkin kohtalokseen. En löytänyt kirjailijalta muita suomennettuja teoksia kuin tämän Israelin kärsimys, joka ei nimellänsä kuulostanut kovin keveältä lähestyä.
 
Israelin kärsimys koostuu yhdestä näytelmästä ja kahdesta runoelmasta. Aiheet käsittelevät juutalaisten kärsimystä ja vaiheita lähinnä sotien aikana ja sen välittömissä jälkimainingeissa. Näytelmässä Eeli käsitellään nuoren miehen (pojan) kuolemaa enemmän tai vähemmän sodan vuoksi. Näytelmä olisikin varmasti tunteita herättävä näyttämöllä, jos se on sitä myös kirjana. Itse en vain pääse oikein tarinan kiemuroihin täydellä teholla mukaan. Eeli on siksi tuskaista ja rankkaa tekstiä ettei se ole oikein tällaista keskikesän luettavaa. Kuoleman asunnoissa ja Tähden pimennys ovat runoelmia jotka eivät ainakaan itselleni avaudu. Runot lienevät pitkälti symboolisia ja niissä eletään voimakkaasti kielikuvissa, joten runouden ystävät saattavat näistä pitää.
 
Vaikka Israelin kärsimys tuli ajettua hieman puolivaloilla, niin ainakin näytelmäkirja vaikutti edustavan oloiselta. Ei ehkä kilpaile hyvien kesädekkareiden kanssa, mutta jos on runouden ja laatukirjallisuuden ystävä - saa tästäkin varmasti jotain irti. Itse odotin kirjalta paasaavaa ja junnaavaa tunnelmaa, enkä ainakaan sen suhteen tuntenut pettymyksen häivääkään.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

J. G. Ballard - Auringon valtakunta

Suomentanut: Jussi Nousiainen
Sivumäärä: 336
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 2.painos - 1985



Eheästi kirjoitettua tarinaa rikkonaisista asioista. J. G. Ballard oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan lähinnä dystopian tyyppisistä tieteiskirjoista. Koska kirjailijan lapsuus ajoittuu toisen maailmansodan ajan Kiinaan, on tästäkin aiheesta syntynyt kirjallinen tuotos. Ballard vietti vanhempineen kolme vuotta japanilaisten internoimana ja tämä toimikin innoittaja Auringon valtakuntaan, joka on kuitenkin todennäköisesti valtaosin fiktiota. Päätin siis lukea kyseisen teoksen vaimoni haasteena ja tämäkin oivallinen Otavan kirjaston kirja löytyy omasta kirjahyllystä.

Auringon valtakunta on tarina murrosikäisestä Jimistä, joka elää Shanghain liepeillä sotatoimialueella neljäkymmentä luvun alkupuolella. Tarinassa perhe joutuu erilleen ja kelvollinen, osin jopa luksuselintaso romahtaa lähes kivikaudelle. Pienen pojan silmin sotanäyttämö esittäytyy kummallisena, eikä ehkä niinkään pelottavana. Jim joutuu selviytymään nälkäkuoleman partaalla erilaisten puolisotilaallisten ja sotilaallisten ryhmien keskellä useita vuosia, etsien samalla äitiä ja isää. Lukijalle avautuu oivallisen mielikuvituksellisesti luotu maisema ja tarina, josta ei puutu vaarallisia käänteitä. Kuinka tällaisessa ympäristössä ihminen voi selviytyä elossa ja täysissä järjissään? Keskeisenä tehokeinona käytetään hetkiä joissa aika tuntuu lähes pysähtyvän ja usein näiden hetkien teemana on joko välillisesti tai välittömästi kuolema. Jim pohtii kuihtuvien ihmisten ja kuolinkamppailuiden avulla sotaa ja sen vaikutuksia. Korjaako kuolema nälän luihistunein sormin vai pistimen avulla - vai kenties räjähteen hajoittamana? Ainakin Jim juotuu kasvamaan aikuiseksi hyvin nopeasti.

Ballard esittelee usein japanilaisten ja liittoutuneiden käyttämää sotakalustoa, siis lähinnä ilmavoimia. Siviileihin kirjailija suhtautuu Jimin kautta suurella mielenkiinnolla. Sodan runtelema kaupunki ja sen lähiö ovatkin erinomaisia paikkoja tutkia siviilien elämää, eikä aina ole selvää kuka on sotilas ja kuka on "laina vaatteissa". Vaikka sodan ja ihmisen raakuus pysäyttää tässäkin kirjassa useaan otteeseen, niin silti kirja on kirjoitettu melko kepeällä ja dokumentoivalla kynällä. Itse asiassa kirja muistuttaa paljolti J. M. Coetzeen kirjaa Michael K:n elämä, joka sijoittui samoihin aikoihin - mutta Etelä-Afrikkaan. Kirjoitusasussaan Auringon valtakunta ja J. G. Ballard onnistuu säilyttämään tietynlaisen poikamaisuuden, kuten sopiikin odottaa. Aivan viihdyttävää luettavaa ja rankasta sisällöstään huolimatta melko helppoa.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru

Suomentanut: Joel Lehtonen
Sivumäärä: 382
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 5.painos - 1976




Sopivaa herralle jos duunarillekin. Selma Lagerlöf (1858- 1940) on epäilemättä yksi ruotsalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä naiskirjailijoista. Hän oli aikanaan ensimmäinen ruotsalainen ja samalla ensimmäinen nainen joka sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänet tunnetaan Suomessa laajemmin lastenkirjoista, lähinnä Peukaloisen retkistä - josta on myös ilmestynyt jopa paremmin tunnettu televisiosarja. Lagerlöf oli melko tuottelias kirjailija ja suuri osa hänen kirjoistaan löytyy suomennettuna. Internet kertoo paljon tietoa kirjailijasta ja hänen elämästään, josta saa vaikutelman että hän oli voimakas hahmo ja samalla myös naisten asioiden puolestapuhuja. Päätin lukea hyllystäni löytyvän kirjan Gösta Berlingin taru, joka on kirjailijan esikoisteos ja useat pitävät sitä hänen merkittävimpänä työnään.

Gösta Berlingin taru on jaettu kahteen noin parisataa sivua käsittävään osaan, jotka on omituisesti nimetty "edelliseksi ja jälkimmäiseksi" osaksi. Lagerlöf on kirjoittanut kirjan saagaksi, joka käsittää yksittäisiä toisiinsa kytkeytyviä taruja ts. lukuja 1820-luvun Värmlannista. Näiden keskeisenä hahmona esiintyy virkaheittopappi Gösta Berling, joka on ominaisuuksiltaan kristillisesti "ei toivottava" henkilö. Miehen heikkouksiin kuuluu runsaan ryyppäämisen lisäksi lihan heikkous, joka nouseekin tuhovoimaltaan päälimmäiseksi opetukseksi. Mutta vaikka Gösta omaa runsaasti huonoja ominaisuuksia, käsittelee kirjailija häntä jotenkin armeliaasti. Kuvaukset ovat osin säälintäyteisiä ja osin vain superinhimillisiä. Toisaalta itse ainakin ymmärrän kirjan myös kristillisyyttä ja näennäismoraalisuutta arvostelevana, liberaalimman elämän puolestaveisuuna. Tarinoissa esiintyy myös skandinaavinen tarusto peikkoineen ja eläinhahmoineen, jotka edustaakin näissä neutraalimpaa tai sitten vain symboolisesti kantaaottavampaa osaa. Vaikka paljon hyvää kirjasta olenkin kuullut, pidän kuitenkin yllätyksenä tarinan vaikuttavuutta. Kieli on mahtipontista ja hohdokasta, eikä itse tarinoissakaan sisällöllisesti ole moittimista. Itse asiassa kirjaa olisi voinut paisuttaa jopa laajemmaksikin, joka olisi kuitenkin ollut toisaalta tarpeetonta. Huomasin että valtaosassa tarinoita on pessimistinen pohjavire.

Nämä sympaattiseltakin tuntuvat tarut esittelevät laajan henkilöhahmogallerian, joihin sisältyy yhteiskunnallisesti hyvinkin erilaisessa ja -arvoisessa asemassa olevia ihmisiä. Molemmat äärilaidat edustavatkin ehkä keskeisintä ja mielenkiintoisinta roolihahmoantia. Yksi mieleen painuvimmista hahmoista on ehdottomasti noita-akka voimakkaine taikoineen, jonka kohdalla viitataan myös suomalaisuuteen(joka ei välttämättä ole miellyttävää ja viestii ehkä ruotsalaisten tuollosista asenteista). Toisaalta hienosto esitellään koppavina, laiskoina ja joutilaisuudesta nauttivina luokkaerojen paisuttelijoina. Oman - itselleni hieman epäselväksikin jäävän "kavaljeerien" ammattikunnan sijoittaisin johonkin yhteiskunnan keskiluokan ja alaluokan välimaastoon. Edellämainitut ovat entisiä ammattisotilaita, kulkijoita ja yksi virkaheitto pappi. Kuitenkin hyvyyttä ja pahuuttaa piisasa tasapuolisesti säätyyn katsomatta.

Gösta Berlingin tarussa esitellään naisen asemaa kattavasti ja kirjailijalle täytyy antaa tunnustusta siitä, että hän esittelee oman sukupuolensa niin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Näin ollen ihmisyyden kuvaus sinällään onkin tarinan vahvinta antia. Kuten monessa muussakin maineikkaassa kirjassa, niin tässäkin naiset rakastuvat renttuihin. Kaiken lisäksi nainen on tässäkin tarinassa sijaiskärsijänä.
Vaikka kirja onkin kokoelma hieman romantisoituja saagoja, löytyy niistä kosolti yhteiskuntakritiikkiä ja toisaalta kertomuksia tavallisista ihmisistä. Mielestäni kirja on monilta osin omaa luokkaansa ruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Koska Joel Lehtosen suomennos on  vuodelta 1926, olisi sitä (ehkäpä) aika tarkastaa ja päivittää tälle vuosituhannelle. Ei sillä että tämä ajoittain korostunut"loihe lausumaha" -kieli hirveästi ainakaan itseäni olisi häirinnyt, mutta esim. Buddenbrookien uusi käännös oli freesi ja helppolukuinen - kun sitä vanhempaan vertasin. Kyllä tästä Gösta Berlingin tarusta pitää kuitenkin kahdeksan ja puoli antaa kouluarvosanaksi.


maanantai 21. heinäkuuta 2014

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa I Swannin tie (Combray)

Suomentanut: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
Sivumäärä: 245(liitteineen)
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1968


Nuoren mielen tunnemyrskyssä. Marcel Proust on yksi arvostetuimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen tuotantoonsa suhtaudutaan melko ristiriitaisestikin ja esim. tämä kirjasarjan ensimmäinen osa suomennettiin vasta viisikymmentävuotta ilmestymisen jälkeen. Kadonnutta aikaa etsimässä on kolossaalinen kymmenen kirjaa käsittävä sarja, joka sisältää miltei 3700 sivua. Aikanaan Proust kirjoitti kirjat pikkuhiljaa vuosien saatossa (1908-1922) ja todennäköisesti tämä onkin hänen elämäntyönsä. Aiheissaan kirjailija koskettelee ajalleen vähemmän suosittuja ja miltei tabujakin puheenaiheita. Teksteissä vilisee henkilöhahmoja joille on olemassa todelliset esikuvat, ja todellisiakin ajan hahmoja omilla nimillään niistä on löydettävissä (esim. Anatole France ja Victor Hugo). Tarkoitukseni on siis lukea koko Kadonnutta aikaa etsimässä sarja, joten on siis luontevaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Kommentoin lukemisiani todennäköisesti siis jatkossakin.

 
Kuvassa keikaroiva ja velmuileva poikajoukko vuodelta 1894. Alimpana itse Marcel Proust. Lähde Wikipedia.



Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäinen osa Combray käsittää nuoren pojan intensiivisiä havaintoja suvustaan ja perheestään Combray nimisessä paikassa Ranskassa. Nimetön nuorimies kärsii unettomuudesta ja elää murrosiän kasvuvaihetta. On vaikea sanoa kuinka normaalikoppaisia hänen ajatuksensa ja pakkomielteensä ovat, mutta äiti ja muutkin naiset tuntuvat olevan keskeisessä asemassa hänen fantasioissaan. Veikkaisinpa että neuroottinen mielenlaatu saattaisi tulla kysymykseen. Kieltämättä hänen tarkat havaintonsa ovat mielenkiintoisia ja syvällisiäkin, erityisesti estetiikan suhteen ne ovat hyvin vivahderikkaita ja jopa analyyttisiä. Pojan terävänäköisyys esimerkiksi isovanhempien suhteen on hämmästyttävää ja samalla tunnemaailman monimutkaisuus jopa ahdistavaa. Tokihan osa näsitä pojan ajatuksista vaikutti itsellenikin lapsuudesta tutuilta, mutta enpä voi myöntää olleeni näin "kompleksinen". Itseäni ilahdutti erityisesti ympäristön, kuten luonnon, maiseman ja ylipäätään säätyläiselämän kuvaaminen.

Koska loput ovat usein kirjojen parhaiten mieleen painuvia osia, korostui tässäkin tarinassa loppua kohti lisääntynyt surumielisyys ja niinpä Proust alkoi kuljettaa viimeisillä sivuilla tarinaansa menneessä aikamuodossa. Tästä voisikin heittää arvauksen että tarinan poika ei välttämättä kokenut yhtä hohdokkaina Combrayn jälkeen realisoituneita tapahtumia.  Swannin tie (combray) -kirjaa voisi luonnehtia hyvinkin pitkään ja tapahtumia voisin tähän referoida, mutta lienee parempi idea jos sen itse lukee. Allekirjoittaneelle oli yllätys että kirja oli kuitenkin melko helppo lukea.

Marcel Proustin kieli on rasittavan koukeroista ja monimutkaisen tuntuista. Lauseet ovat pitkiä ja raskaasti rytmitettyjä. Lisäksi kapaleet ovat pitkiä, eikä selkeitä kappalejakoja edes ole. Käytännössä teksti on siis likimain yhtenä pötkynä. Itseäni ei huojentanut loppuliitteissä olevat referaatiot sivujen tapahtumista. Vaikka Swannin tie (Combray) oli melko raskasta luettavaa, niin mielestäni kirja oli lukukelpoinen ja hyväkin. Jos mielii lukea tämän kirjan ja (luultavasti) ymmärtää sitä, kannattaa olla selkeässä ja hyvin levänneessä mielentilassa. Voin hädin tuskin kuvitella sitä urakkaa, johon kääntäjät ovat antautuneet teosta suomentaessaan. Epäilemättä Kadonnutta aikaa etsimässä on yksi maailmankirjallisuuden keskeisistä teoksista.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Camilo José Cela - Mehiläispesä

Suomentanut: Leila Ponkala
Sivumäärä: 272
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 2.painos - 1989



Varjoisilta kujilta kahvilan lämpöön ja viihteeseen. Kaikenlaisten syiden vuoksi en ole päässyt pitkään aikaan blogiani kirjoittamaan, mutta päätin viimein jatkaa Nobel-tavoitteen toteuttamista. Olen jonkin verran lukenut viimeaikoinakin latinokirjallisuutta, joten tuntuu luontevalta jatkaa samoilla linjoilla ja tarttua hyllystäni löytyvään Camilo José Celan kirjaan Mehiläispesä. Kirjailija oli espanjalainen lahjakkuus ja monitaitaja. Hän on opiskellut muun muassa lääketiedettä, filosofiaa ja kirjallisuutta. Vaikka vapaustaistelioista voidaan olla montaakin mieltä, on tämä Espanjan sisällissodan veteraani kyllä kannuksensa ansainnut. Cela oli siis Francon kannattaja ja näin ollen äärioikeistolainen, tämä ei tosin ilmeisesti ole vaikuttanut Nobel-palkinto lautakuntaan, joka on tunnetusti suosinut vasemmistolaishenkisiä kirjailijoita. Kuitenkin mies muistetaan sorrettujen ja köyhien ystävänä, silti ja kaikesta huolimatta myös kansallismielisenä. Itse kiinnitin myös huomiota taiteilijan ansioihin, jotka ovat merkittäviä esim. myönnettyjä palkintoja tarkasteltaessa. Toisaalta hänen uransa on myös hämmästyttävän pitkä, lähes kuusikymmentä vuotta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat dona Rosan kapakkaan, toisin sanoen ilmeisesti "Mehiläispesään". Keskeisin henkilö on itse ansaitusti kapakan rähjäävä emäntä dona Rosa, joka toimii yhteen kasaavana ja toisaalta myös hajottavana voimana. Vaikka kahvilan tunnelma on tavallaan seesteinen, onnistuu sen rikkomaan kaiken aikaa monenlaiset dramaattisetkin kohtaamiset ja jopa ilmi riidat. Illan ja yön mittaan korostuvat kaupungissa rehottavat voimat, kuten prostituutio, epärehellisyys ja jopa väkivalta. Väistämättä alkaa lukijana pohtia ihmisten yhteiskunnallista asemaa ja lisääntyvää moraalista ja juridistakin rappiota. Paljon opiskelleena miehenä Cela ohjaa lukijansa suureltaosin keskeisten (tuolloisten) yhteiskunnallisten ilmiöiden äärelle, eli ajallisesti toisen maailmansodan vuosiin ja kansalaisissa vellovaan tyytymättömyyteen. Vaikka Espanjan onnistui pysytellä pitkälti poissa sotanäyttämöltä, on ongelmat - kuten muuallakin taloudelliset ja inhimilliset. Täytynee muistaa että koko maailma eli sodan varjossa.

Mehiläispesä voisikin olla periaatteessa koko espanjalainen yhteiskunta, kaikkine lieveilmiöineen. Mielestäni kirja toimii myös jopa satiiriin asti ulottuvan huumorin avulla, eikä lopulta synkimmätkään tarinat kuljeta lukijaansa murheen alhoon. Yksittäiset kohtaamiset luovat omat tarinansa kirjan sisällä ja nämä toimivat yleiskuvaa värittävänä kantavana voimana. Itse en oivaltaisi kirjaa yhtenä punaisena lankana, vaan lukuisina joko tiukasti tai hieman löyhemmin toisiinsa kytkeytyvinä lankoina. Kuudennessa luvussa kirjailija heittäytyy jopa holtittoman hauskaksi ja leikittelee surullisen vakavilla aiheilla löysin rantein ja irvailee lukijalle lähes kaikilla kirjassa esiintyvillä aiheilla. Ilmeisesti tämä luku on ollut aikanaan se niitti joka tuomitsi kirjan sensuurin ikeeseen.

Tämä Camilo José Celan pääteoksenakin pidetty kirja on yllättävän kevyttä luettavaa, vaikka aihepiiri onkin raskaammasta päästä. Kapakan kohtaamisissa on jopa teatraalisia aineksia ja huolimatta ajan köyhyydestä on tunnelma hetkittäin jopa pompöösiä (liekö latinohenkeä). Kirjaa lukiessa ei itselleni tullut heti ensimmäiseksi mieleen espanjalainen kirjallisuus, pikemminkin jotain jopa englantilaista.  Camilo José Cela sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1989 ja hän kuoli 85 vuotiaana vuonna 2002. Yhtä kaikki Mehiläispesä on yksi parhaita lukemiani kirjoja, en voi muuta sanoa.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Mariano Azuela - Tulta alhaalta

Suomentanut: Matti Rossi
Sivumäärä: 137
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1985


Unohtumattomia ihmiskohtaloita. Mariano Azuela (1873-1952) oli meksikolainen lääkäri ja kirjailija. Hän on maailmalla yksi tunnetuimpia Meksikon sisällissodan kuvaajia, mutta Suomessa ehkäpä hieman tuntemattomampi. Kirjailija on saanut joitakin kansallisia tunnustuksia ja näin ollen häntä voi pitää kansalliskirjailijana. Päätin siis lukea Tulta alhaalta joka löytyy omasta kirjahyllystä.

Tulta alhaalta on oivallinen kertomus Meksikon sisällisodasta ja sen ihmiskohtaloista. Teksteissä yhdistyy luontevasti fakta ja fiktio, muodostaen näistä taidokkaan ja mielenkiintoisen kudelman. Vaikka tarina on monilta osin aika karkeakin, yhdistyy niihin useita herkempiä ja vivahteikkaampia juonteita. Azuela tutustuttaa lukijansa useisiin persoonallisiin henkilöihin, jotka elävät uskottavasti sodan käänteissä ja antavat vaikuttavan panoksen tarinaan. Jos Demetrio Macias on lukutaidoton mutta urhoollinen taistelija, niin vastapainoksi Camilla on viaton ja viehättävä maalaistyttö. Kuinka sitten Helmikana kaikessa kataluudessaan muodostaa oman pienen tragedian. Ainakin itse viihdyin Azuelan kirjan parissa ja uskon että moni lukija pitää hänen maanläheisestä, mutta värikkäästä tyylistään. 

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa yhdistyy Aazuelalle tyypillinen nopeasti vaihtuva karkea, mutta aistikas tyyli(näissä säihke ja tuhru yhdistyvät).

"Demetrio Maciasille maistuu Jaliscon kirkas tequila mutta ei samppanja, joka kuohuu ja kuplii kattokruunujen kimaltelevassa loisteessa.
Ravintolan pöydissä istuu mullan ja savun likaamia hikisiä miehiä joilla on julma parta ja pörröinen hiuskuontalo ja vaatteina törkyiset risat."
Azuela: Tulta alhaalta s.72

Vaikka Tulta alhaalta ei ole pituudessaan päätä huimaava, on se silti sisällöltään mielestäni täysimittainen romaani. Azuela ei viipyile suuresti ohikiitävissä hetkissä, vaan lataa täydeltä laidalta konstailematta ja kovaa. Kirja on oivallinen hetki tutustua meksikolaiseen kirjallisuuteen, jos ei siihen ole vielä tehnyt tuttavuutta. Itse pidin kirjasta kovasti.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Harold Pinter - Petos

Suomentanut: Annikki Laaksi
Sivumäärä: 68
Kustantaja: ?
Painos ja vuosi: -1978


Kirjoituskoneella hakattua käännösdraamaa. Harold Pinter oli englantilainen (lähinnä) näytelmäkirjailija, joka itse ehätti vain hetken (kolmisen vuotta) nauttia saamastaa Nobel-palkinnosta. En löytänyt yhtään ns. kirjallista teosta Oulun alueelta, joten jouduin tyytymään tähän suomennettuun näytelmäkäsikirjoitus vihkoseen. Sinänsä mielenkiintoinen asia, eikä tuo juuri lukemista häiritse.

Petos on siis näytelmä joka kertoo kolmiodraamasta joka on varsin kompleksisen oloinen ja hieman raskassoutuinen. Lukutuntumaa ei kevennä edes lyhyet ja ytimekkäät vuorosanat, jotka oikeastaan muodostavat "rasittavan" verbaalisen tennisottelun. Tapahtumat käydään lävitse käänteisessä järjestyksessä, eli tarina kulkee nykyheetkestä(1977) menneisyyteen - aina kymmenen vuoden taakse. Ainakin suomalaiseen yhteiskuntaan näytelmä on ollut tuolloin varsin ajankohtainen, koska juuri 1970-luvulla alkoivat perheet hajota ja ihmiset suhista enemmänkin keskenään. Jotenkin Pinterin tyyli on kyynisen ja jopa katkeran oloista, kuinka jokainen suhde tulee tiensä päähän vääjäämättä. Miksi mikään ei voi kestää ikuisesti? Toisaalta ihminen ei välttämättä kovin syvällisesti koe tekemiään intohimoisia mutta epärehellisiä valintoja moraalisella tasolla vääriksi. Sen sijaan vikaa haetaan itsestä siten, että se on hyväksyttävää ja luvallista.

Näytelmässä esiintyy neljä roolihahmoa. Heistä parhaiten jää mieleen sivuutettu ja katkeran oloinen Jerry, joka paljasta itsestään pikkumaiset puolensa. Petos ei välttämättä olisi huono näytelmä, jos tuon näkisi teatterin lavalla. Ainakaan näin tekstimuodossa se ei vakuuta. Käännöstyöstä en osaa mitään kummempaa sanoa. Onneksi vihkonen on ohut lipare, joten sen jaksaa kyllä lukea.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Gabriel Garcia Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

Suomentanut: Matti Rossi
Sivumäärä: 348
Painos ja vuosi: - 1983
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy



Pitkäveteisyyden multihuipentuma. Päätin kirjoittaa kirjablogiin pitkästä aikaa näin keskeisen kesän kunniaksi. Koska hyllyssäni on ollut jo tovin pölyttymässä hiljattain edesmenneen kolumbialaisen kirjailijan Gabriel Garcia Márquezin teoksia, päätin viimein lukea tämän Nobel-klassikon Sadan vuoden yksinäisyys. Odotukseni olivat kovat hänen suhteensa ja täytyy myöntää että itselleni oli suuren suuri pettymys. Marquezin tyyliä on luonnehdittu lähinnä maagiseksi realismiksi ja kieltämättä näitä elementtejä tässäkin kirjassa oli havaittavissa. Pappa Marquez sai siis Nobelin kirjallisuuspalkinnon jo vuonna 1982 ja hän on ollut melko tuottelias kirjailija.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tarunhohtoiseen Macondon kylään. Ympäröivä maailma on julma ja runtelee ihmisiä säälimättömästi, niinpä tämä "hirvittävä" globalisaatio rantautuu myös Macondoon. Buendiojen perheen vaiheita seurataan muutaman sukupolven ajan ja lukija saa tutustua latinalaisamerikkalaiseen, omasta mielestäni hieman "omituiseenkin" kulttuuriin. Tarinassa käsitellään kevyen kyynisesti vakaviakin aiheita, kuten moraalista rappioita ja sisällissotaa. Useissa kohdin jouduin miettimään myös kertomuksessa esiintyvää kieroutunutta seksuaalisuutta, esimerkiksi sukurutsaa ja oidipaalisuutta. Jotenkin kirjaija Marquez käsittelee lähes kaikkia aiheitaan äärimmäisen ehdottomasti, kuten jokainen tuomio on kuolemantuomio ja jokainen onnettomuus johtaa kuolemaan. Kaikki kosketukset johtavat kiimaan ja aktiin yms. Lopulta teksti on aika härskiäkin, joka taas saattaa aiheuttaa sensitiiviselle ja tiukkapipoiselle lukijalle "väristyksiä".
Lukemisesta teki raskassoutuisen jonkinlainen epämääräisyys, kuten esim. kronologia sekottui tarinassa omituisesti ja jokainen lapsi oli nimetty narsisitisesti isänsä nimellä(sekoitti pakkaa rasittavasti). Vaivaannuttavaa oli myös ainakin tässä kirjakerhon versiossa olevat lukuisat painovirheet.

Vaikka ymmärrän kyseisen kirjan ja kirjailijan itseisarvon maailmankirjallisuudessa, en voi myöntää pitäväni ainakaan tästä kirjasta. Aiheita käsitellään mielestäni lähinnä ärsyttävästi ja jopa ylimielisesti. Tyyli on pitkäveteistä ja itse koin lukemisen "sadan vuoden yksinäisyydeksi". Jos pitää jokin hyvä puoli kirjasta löytää, niin ainakin siinä käsiteltiin tärkeitä ja aina ajankohtaisia aiheita. Luulenpa kuitenkin että aika moni saattaa tästäkin kirjasta pitää, vaikka itse en pitänytkään. Anteeksi kaikille Marquez-faneille, ehkäpä se seuraava kirja iskee myös minuun.