Rudyard Kipling - Pedon merkki ja muita kauhuja

Suomentanut: Matti Rosvall

Sivumäärä: 254

Painos ja vuosi: - 1994

Imperialistisia kauhunovelleja. Vaikka kirjailija Rudyard Kipling on tullut tunnetuksi pitkistä romaaneistaan, Viidakkokirja, Kim ja muutama muukin - päätin lähteä tutustumaan häneen hieman eri reittejä. Pedon merkki ja muita kauhuja lähestyy kirjailijan tuotantoa lähinnä klassisen kauhun ja fantasian kautta. Useimmat näistä novelleista on käännetty vasta tähän pokkariin ja luulen että muutenkaan tämä ei ole lukijoille sitä tutuinta Kiplingiä. Kirjailija sai vuonna 1907 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja oli tällöin ensimmäinen englanninkielinen palkinnon saaja. Tässä pehmeäkantisessa pokkarissa on kaksitoista lyhyehköä novellia, joista osa on todella helmiä - osa taas jopa puisevia.

En viitsi alkaa näistä kaikkia käymään läpi, mutta kommentoin muutamaa niistä. Mielestäni parhaimmaksi nousee Aaveriksa(The Phantom Rickshaw 1885), joka kuuluu varhaistuotantoon. Tarinassa nuoren rakastuneen miehen elämä menee sekaisin kun häntä alkaa häiritä kuollut ex-tyttöystävä. Nainen ilmestyy riksa karavaaneineen aina tietyllä reitillä ja vannottaa Jackille ystävyyttä ja rakkautta. Omituista on se ettei muut näe riksoja, vaan huitelevat niiden lävitse ikäänkuin tyhjää vaan. Tässä tarinassa jää lukijalle vastuu päätellä onko kysymyksessä mielen sairaus vai todellinen henkilökohtainen kummittelu. Yllättävän trillerimäinen ja aistikias rymistely, joka ei sinällään tarjoa mitään erityistä ja vangitsevaa. Mieleen tulee englantilainen Hammer Horror elokuvatuotanto, joka voimiensa päivinä tuotti tämän kaltaisia kauhupläjäyksiä. 

Lasten tähden(They 1904) on omituinen ja mielenkiintoinen tarina sokeasta naisesta, joka elää upeassa kartanossa metsän siimeksessä. Hän rakastaa lapsia ja vaikka hän ei itse ole niitä saanut, hyörii hänen ympärillään suuri katras ujomman puoleisia veitikoita. Tarina etenee aavemaisesti ja herättää useitakin kysymyksiä. Ovatko lapset lainkaan eläviä vai ovatko jopa kummituksia? Toiseksi naisen hieman erikoinen uteliaisuus automobiilia kohtaan jää epäselväksi, mikä merkitys tälläkin oli? Itse en oikein tiennyt oliko nainen surullinen vai iloinen. Lasten läsnäolo nostatti itselleni lähennä haikeitakin mielialoja. Joka tapauksessa ehta yliluonnollisilla virityksillä varustettu kertomus. 

Kirjan avannut kertomus Pedon merkki (The Mark of the Beast 1890) ei noussut tarinoista kärkikastiin, mutta tarjosi silti mielenkiintoisen näkökulman ihmissusiin. Mitähän muut mahtoivat ajatella kaverin lisääntyvästä lihan himosta ja taipumuksesta pimeällä hiippailuun. Jotenkin tässäkin tarinassa lukijalle jää paljolti vastuu yliluonnolisuuden kokemuksesta. Itselleni tuli mieleen omituiset paholaisen poismanausriitit, mitä esiintyy roomalaiskatolisuudessa(tosin hieman tuunattuna). Miksi patsaan häväistys johti näinkin karuun muutokseen, joka ei silti kuitenkaan ollut peruuttamatonta. Olivatkohan sankarit syöneet torajyvän saastuttamaa leipää?

Pedon merkki ja muita kauhuja on tasapainoinen mutta hieman yllätyksetön novellikokoelma yli sata vuotta vanhoja sympaattisia (alkupäästään) jopa viktoriaanisia tarinoita. Läsnä teksteissä on Intian siirtomaa vaikutus ja muutenkin globaalimpi henki kuin voisi odottaa. Toisaalta Kipling asui eläessään useammassakin eri maanosassa ja koki elämässään useita vastoinkäymisiä, joten ihmekös tuo. Huomattavaa on että tekstien laatu vuosien saatossa muuttui hienostuneemmaksi ja pohdiskelevammaksi. Niinkin klassinen aihe kuin englannin utuiset nummet eivät juuri esiinny näissä novelleissa, mutta silti riittävän jännittävää ja koukuttavaa. Kannattaa lukea.

Norman Mailer - Alastomat ja kuolleet

Suomentanut: Jorma Partanen

Sivumäärä: 849

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1984

 

 

 

Mitä ihmettä.. onkos tuo jätkä tuossa kannessa John Wayne? Amerikkalaisessa kirjallisuudessa on useitakin sodasta kertovia maineikkaita teoksia. Kuitenkin yksi kirja on sellainen joka nousee usein esille - Alastomat ja kuolleet. Norman Mailer on kaksinkertainen Pulitzer voittaja, nyt jo valitettavasti edesmennyt, mutta luultavasti hänen kirjansa elävät silti vielä sadan vuoden kuluttuakin. Koska sodan ja kauhun kuukausi etenee vääjäämättä kohti loppuaan, piti siis tarttua härkää sarvista ja lukaista tämä sotakaunokirjallinen tiiliskivi. Aikoinaan väitettiin että kirjailija oksentaa tässä sotakokemuksensa päin amerikkalaislukijan kasvoja. Voi olla ehkä niinkin, mutta mielestäni kirja on paljon muutakin jos sitä vaivautuu pohtimaan vähän pintaa syvemmältä. Mailer ei ehtinyt sotamatkallaan osallistua kiihkeimpiin taisteluihin, mutta kuitenkin keräsi kokemusta siinä määrin että sai aikaiseksi tämän kelvollisen sotakirjan. Alastomat ja kuolleet on tilinteko toisen maailmansodan poteneelta amerikkalaiselta sukupolvelta.

 

"Hän oli harvinaisen rohkea sotilas. Rohkea - ja huono. Ihme kertakaikkiaan, että hän jäi henkiin."

Eräs Mailerin rintamatovereista

 

 

Kirjan tarina kuljettaa lukijansa toisen maailmansodan aikoihin ja Tyynellemerelle, jossa amerikkalaiset käyvät sotaa japanilaisten kanssa. Tarun hohtoinen Anopopein saari on japanilaisen divisioonan hallinnassa - on ilmeisesti vuosi 1943. Amerikkalainen divisioona jota johtaa kenraali Cummings, on saavuttamassa kulminaatio pisteen taistelussa saaren herruudesta. Sodan näyttämö on merenrannan ja vuorten välinen viidakkoalue, joka on vaikea kulkuista ja lähes läpipääsemätöntä.Vaikka todellisuudessakin amerikkalaiset operoivat tyynellä merellä, on kirjan tarina sinällään täysin fiktiota. Näin ollen kirja ei täytä historiallisen romaanin kriteerejä.

 

Norman Mailer kuvaa sotaa yksilön, joukon ja ylipäätään sodan näkökulmasta. Kerronta rakentuu lukuihin, jotka jakavat tarinan eri henkilöiden elämän aikaan ennen sotaa ja sodan hetkeen. Mielenkiintoista on sekin, ettei kirjassa ole vain yhtä päähenkilöä tai näkökulmaa. Oikeastaan tarina on hyvin psykologisesti sävyttynyt ja siinä on keskeisessä asemassa sotilaiden välinen hierarkia ja suhteet. Eräs mieleen jäävimmistä suhteista on kenraali Cummingsin ja luutnantti Hearnin välillä. He ovat tavallaan hyvin samanlaisia ja saman veroisia, mutta sodan ajan hierarkia ajaa heidän yhteisen taipaleensa sivuraiteille. Jokaiselle keskeiselle henkilölle on omistettu oma lukunsa jossa pyritään syventämään itse kunkin persoonaa ja taustoja, jolloin saadaan esiin vaikuttimia ja syitä heidän tekemiin valintoihin. Yllättävää mielestäni on sekin, että juutalaisia parjattiin myös jenkkien joukossa, ainakin sotilaiden keskuudessa. Sota on tapahtuma jossa eri yhteiskuntaluokat kohtaavat ja heidän väliset eroavuudet kutistuvat, jolloin esim. yksilön merkitys kokonaisuuden kannalta muodostuu vähäiseksi ja herra voi joutua duunarin hampaisiin. Tässäkin kirjassa mielivaltaa käyttää niin kenraali, kuin kersanttikin. Joskus auktoriteettia käytetään todellisen tavoitteen saavuttamiseen, joskus ihan muuten vaan. Tarinan sotilaat muodostavat mielenkiintoisen ja heterogeenisen ryhmän, jossa purkaantuu ilmiö jos toinenkin. Kaikille sotilaille on kuitenkin eräs yhteinen piirre ja se on pelko. Lisäksi jokaisella vähän erilainen, mutta kuitenkin likimain aina lähes lamaannuttavuuteen saakka yltävä toivottomuus. Usein näissä toimii taustalla jokin vanha trauma, jopa lapsuudesta saakka seurannut tunnevamma.

 

Juoni etenee pitkään melko hidasta vauhtia, mutta jotenkin loppu tulee hieman liiankin rivakasti ja yllättäen. Koko hoito purkautuu ilmoille kuin sublimoituna. Miten käy naistenmies Wilsonille tai esim. raudan lujalle ja häikäilemättömälle kersantti Croftille? Pystyykö Red Valsen haastamaan Croftin, tai selviääkö Coldstein ylipäätään sotaurakastaan? Kuinka käy Gallagherille hänen suuren menetyksensä jälkeen? Näihin ja moneen muuhun tapahtumaan ja kohtaloon johdattaa Mailer persoonalliseen tyyliin lukijansa tässä loistavassa esikoisteoksessaan, josta muodostui eräs tärkeimmistä amerikkalaisista toista maailmansotaa käsittelevistä sotakirjoista. Kieltämättä kirjailija olisi voinut hieman tätä tuotostaan referoida, ilman että sisältö olisi siitä hirveästi kärsinyt.

Oivallinen faktan ja fiktion inhorealistinen sekoitus kahlitsee lukijansa tuntikausiksi löysäämättä otettaan, varsinkin kun kulisseina toimii kaikenlaisia stimuloivia ärsykkeitä tuottava viidakko ja palmuranta. Viihdyttävää luettavaa tämä Alastomat ja kuolleet.



T. S. Eliot - Murha Katedraalissa

Suomentanut: Pertti Nieminen

Sivumäärä: 75

Painos ja vuosi: - 1985

Komedista pystyyn kuivanutta muinaistaidetta. Luin tuossa joskus aiemmin T. S. Eliotin näytelmän Cocktailkutsut, joka oli varsin lukukelpoinen kirja. Päätin täydentää hänen tuotannon tuntemustani tällä Murha Katedraalissa. Täytyy sanoa ettei ollut kaksinen paketti. Tämäkin runonäytelmä olisi mielestäni voinut jäädä syntymättä.

Näytelmä kertoo arkkipiispa Tuomas Becketin kohtalosta. Ympäristönä toimii arkkipiispan talo ja tuomiokirkko vuonna 1170. Ilmeisesti piispa joutuu poliittisen vehkeilyn uhriksi ja tulee murhatuksi katedraalissa, paikassa joka pitäisi olla pyhä ja siksikin turvallinen. Paikalla todistamassa ja tukermassa tätä draamaa on nippu kuorolaisia, sanansaattajia ja kiusaajia. Hampaattomat papit ovat kuin kanalauma, kun paikalle saapuu joukko ritareita aikeinaan riistää Tuomaksen henkiriepu. Vaikka näytelmän teeman pitäisi olla kauhistutava ja goottilainen, niin ei tämäkään puoli allekirjoittanutta lukijaa tavoita. Teatraalisuutta kirjassa piisaa, mutta siinä kaikki. Takakannen teksteissä ylistetään näytelmässä esiintyvää runon henkeä, mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Kaikesta päätellen näytelmä on historiallinen, mutta en tunne aihetta sen syvällisemmin.

Murha katedraalissa on aikansa elänyt ja nykylukijan tavoittamattomissa. Jos itse kuvittelisin meneväni katsomaan tätä paikalliseen teatteriin, ei siitä maksaminen sopisi omaantuntooni. Ilmeisesti Eliot tavoittelee tässä syvällisempiäkin sfäärejä ja voi olla että näytelmäkirjallisuuden ystävä näitä löytääkin. Mielestäni kaikessa jäykkyydessään lähinnä naurettavaa lukemista. Anteeksi Eliotin tuotannon ystäville, jo kuoleille ja myös eläville - ei kiitos.

Mihail Solohov - Ihmiskohtalo

Suomentanut: Leo Holm/Antero Tiusanen ja Ulla-Liisa Heino/Juhani Konkka

Sivumäärä: 285

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Työläiset sodassa ja rauhan aikana. Neuvostoliittolainen kirjallisuus koki omat nousukautensa ja loiston hetkensä ehkäpä juuri toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sosialistisen realismin keskeisimpiin teoksiin lukeutuvat nämä Mihail Solohovin kirjat, joita on suomennettu muutama kappale. Maineikkain kaikista lienee Hiljaa virtaa Don, josta kirjailija sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1965. Myös toinen massiivinen teos Aron raivaajat on paikkansa ansainnut kommunismimyönteisessä kirjallisuudessa, mutta päätin kuitenkin tämän sodan teeman mukaisesti lukea hyllystäni löytyvän Ihmiskohtalo -kirjan. Ihmiskohtalo sisältää nimikkonovellin lisäksi romaanin He taistelivat synnyinmaansa puolesta.

Ihmiskohtalo kertoo karuttoman tarinan Andrei Sokolovista, tavallisesta perheellisestä työmiehestä joka määrätään sotaan fasismia vastaan. Sokolov itse kertoo tarinansa ventovieraalle miehelle. Hyvin tunnepitoinen tarina kuljettaa turvallisesta kodista keskelle saksalaisten rynnäkköä toiseen maailman sotaan, johon Neuvostoliitto antoi eittämättä tuntuvan panoksen kansallissosialismin kukistamisessa. Urhea sotamies Sokolov menettää erinäisten epäonnistenkin kohtalonoikkujen vuoksi koko perheensä, vaimon, kaksi tyttöä ja pojan sodan jumalalle. Kuitenkin tämän kaiken keskellä mies säilyttää malttinsa ja järkensä, hän kestää niinkuin mies. Hän ei ole täysin tunteetonkaan, päin vastoin - paljon tunteva isänmaan ystävä. Joskus on vain hyväksyttävä kohtalonsa mukisematta. Mielenkiintoista onkin huomata kuinka sosialismille flirttailevaa Solohovin teksti on. Toisaalta yhteisen tavoitteen nimissä suuren isänmaallisen sodan aikana ja sen jälkeenkin on propaganda ollut arvossa arvaamattomassa - eteenkin itäblokissa. 

Erityistä herkkyyttä osoittaa Sokolovin ja ventovieraan pojan kehittyvä ystävyys, kuin isän ja pojan välinen suhde. Koska miehellä ei ole enää omia lapsia, antaa hän tilaa vieraalle mutta niin omalta tuntuvalle pojalle. Ihmiskohtalo on surullinen tarina, josta ei jää kovin hyvälle mielelle, mutta se on eräs tarina sodasta ja sen aiheuttamasta tuskasta ja menetyksistä.

He taistelivat synnyinmaansa puolesta on puolestaan pidempi tarina, joka sijoittuu niin ikään toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Kenraali Aleksandr Mihailovisin pesti käynnistyy hänen ollessaan kalaretkellä karppeja ja ahvenia narraamassa. Hän saa kutsun saapua johtamaan joukkojaan ja ilomielin lähtee pitkälle ja arvaamattomalle sotaretkelle. Koska Aleksandr on myös puolueen miehiä, ei hän karsasta lähteä kukistamaan oman maansa kamaralle ehättäneitä fasisteja.
Raskaan alkutaipaleen ja suurten menetysten kuvaukseen keskittyvä kirja ei kenties ole poikkeuksellinen sotakirja. Jalkaväki ja siinä eritoten panssarintorjuntajoukot pitävät puoliaan sitkeästi mittavaa vihollista vastaan töyräällä Donin liepeillä. Vaikka joukko on joutunut ottamaan suuria harppauksia kotiin päin, ei tämä nujerra sotilaiden taistelutahtoa. Tarinat pärskyvät ja jermut kaivelevat poteroita rinteisiin hirteishuumorin säestyksellä. Kukaan ei tiedä tulevasta - ei edes minuutin tai tunnin päähän. Tässäkin kirjassa Solohov pysyttelee miehekkäällä linjalla ja ei malta vähääkään olla moittimatta sotilaan suulla saksalaisia vihollisiaan.

Seuraavassa erään toveri Zvjagintsevin yksin puhelua rintamalta;

"Voi sinua, saksalaista, saksalaista, onnetonta parasiittia! Sinä, vahingollinen konna, olet tottunut koko elämäsi ajan polkemaan vierasta maata,  mutta kunhan siirrämme sodan omalle maallesi, mitä silloin sanot? Täällä meillä sinä käyttäydyt rennosti, jopa liiankin rennosti, tapat sopuisia naisia ja viattomia lapsia, mutta olepa hyvä ja katso, mitkä valtavat määrät poltat viljaa ja miten kevein sydämin hävität kyliämme.. Kuinkahan sinun käykään, kun sota loiskahtaa omalle fritsiläiselle maallesi? Mitä virttä veisaat silloin, sinä saksalainen luutunut sielu? Toisella nuotiolla laulat! Istuessasi ampumahaudoissa sinä pelaat nyt huuliharpulla, mutta silloin unohdat harppusi, nostat kuonosi ylös, katselet tuota kirkasta kuuta ja ulvot rumalla koiranäänellä, koska tuhosi roikkuu niinä aikoina jo niskassasi ja sen sinä vainullasi haistat! Kuinka paljon sinä, saksalainen, olet aiheuttanutkaan meille onnettomuutta, kuinka paljon tehnyt lapsia orvoiksi ja vaimojamme leskiksi, niin paljon, että meidän on ehdottomasti selvitettävä keskenämme välimme. Ainoakaan sotamiehemme ja upseerimme ei tule puhumaan sinulle armeliasta sanaa, ainoakaan sielu ei rukoile puolestasi anteeksiantoa, se on varmaa! Ja minä aion ehdottomasti elää siihen päivään asti, jolloin sota vyöryy sinun pakanallisessa maassasi tulena ja savuna, ja silloin minä katson, millä hihalla sinä, mateleva ja liukas käärme, pyyhit omia kyyneleitäsi. Minun täytyy nähdä se päivä, sillä olen sietämättömän vihainen sinulle ja minulla on halu nujertaa ja rauhoittaa sinut ajasta aikoihin sinun omassa käärmeenpesässäsi, eikä suinkaan täällä, meidän omassa kuvernementissamme..."

Edellä oleva retoriikka on kirjan katkerinta ja synkintä sanailua. Tavallisemmin keskustelut ovat roisin huumorin sävyttämiä mahorkan katkusia juttutuokioita. Toisaalta selvästi osa sotilaista on kärsivällisempiä ja surumielisempiä, kun taas osa on rennompia ja positiivisempia. Kuten aina sodassa, toteutuu Donin varrellakin traagisia kohtaloita ja lojuu kasapäin omien ja vihollisten ruumiita. Vaikka luonto yrittää keskustella kauniilla kielellään sodan kanssa, niin se saa takaisin kovien voimasanojen ryöpyn.
Kirjan keskeisenä teemana ei voi pitää rauhan aikaan saamista, vaan lujaa ja säälimätöntä kostoa. Tämä onkin tietysti yksi kirjallinen näkökulma ja sen ymmärtää siksikin, että se on kirjoitettu artikkeleina reaaliaikaisesti sanomalehtiin sotavuosina. Koska kysymyksessä oli silloiset kansojen vaiheet, niin todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu vahvasti "punakeltaiset" lasit silmillä.

Nämä kaksi tarinaa antavat oivallisen, tosin propagandistisen kuvan neuvostoliitolaisesta kirjallisuudesta sosialistisen realismin aikakaudelta. Ymmärrän että silloinen valtaapitävä koneisto nielaisi mukisematta tämänlaatuisen taiteen, enkä usko että venäjällä fanaattisempi kansanosa vieläkään kulmiansa kurtistelee kieltäytymisen merkiksi. Aina kun on kysymyksessä sankarityöt isänmaan puolesta, luetaan ne tietyllä tavoin ymmärretyksi klobaalimmassakin mielessä. Sotaa ei tarvitse hyväksyä, mutta tietyissä tilanteissa sen pystyy ymmärtämään. Jäädäkkö kasan alimmaiseksi - vaiko päälimmäiseksi? Karuja tekstejä, mutta linjassa muun sotakirjallisuuden kanssa.

Stephen King - Lohikäärmeen silmät

Suomentanut: Tapio Tamminen

Sivumäärä: 324

Painos ja vuosi: 1.painos - 1993

Prinssit ja lohikäärmeet. Stephen King on Mainessa syntynyt yhdysvaltalainen kauhukirjailija, jonka tuotanto on laaja, mutta hieman itseään toistava.  Olen lukenut ehkä jopa kymmeniä Kingin kirjoja sekä novelleja, joista useimmat ovat olleet ihan mukiin meneviä. Päätin lukea tämän Lohikäärmeen silmät siinä toivossa että löytäisin jotain uutta kirjailijasta. Osittain jotain uutta löysinkin, tosin myös vanhaa ja tuttuakin.

Tämä fantasiapainotteinen kauhutarina kertoo Delanin valtakunnasta ja sen kansasta, hallitsioista ja taruista. Keskeisinä hahmoina ovat Kuningas Roland, hänen poikansa Peter ja Thomas. Heidän suhteitaan ja elämäänsä sotkee ilkeä velho Flagg, joka on kummitellut lukuisilla eri nimillä jo useita vuosisatoja. Stephen King onnistuu kutomaan mielenkiintoisen ja viihdyttävän tapahtumien seitin perinteisellä tavallaan, tosin ehkä epätyypillisessä kontekstissa. Perinteisesti fantasiatarinat lepäävät hyvän ja pahan valtataistelussa, eikä tämäkään tarina tee poikkeusta. Koomisesti mieleeni tulee juuri jo ties monnennenko kerran katsomani Tähtien sota elokuvasarja. Näitä kumpaistakin yhdistää esimerkiksi hyvän ja pahan läheiset suhteet - jopa sukulaisuussuhteet. Koska tarinan punainen lanka on kohtalaisen yksinkertainen, ei kannata paljastella suuremmin juonta. Jotenkin jää kuitenkin sellainen tunne että hyvyys on katoavaista ja paha palaa aina takaisin muodossa tai toisessa. Hauska pointti sinällään on se että Randall Flagg niminen henkilö esiintyy myös Musta torni -sarjassa ja ilmeisesti muutamassa muussakin, liekö jotain tekemistä keskenään - vai kierrättääkö King laajemminkin näitä nimiä kirjoissaan muuten vaan? Ainakin usein tarinoiden tapahtumapaikat ovat samoja.

Lohikäärmeen silmät -kirjassa King ei pysty parhaimpaansa, mutta oivallinen välipalakirja se on. Jos vertaan tätä esimerkiksi Kalpeaan aavistukseen tai legendaariseen Painajaiseen, jää se valovuosia jälkeen monessakin suhteessa. Ilmeisesti kirjailija on omimmillaan pelkistetyn kauhu-kirjallisuuden tuottamisessa. Vaikka monet kirjat ovat päässeet valkokankaalle asti, eivät ne ole silti koskaan haastaneet näitä alkuperäisiä kirjoja. Suurin kiitos Kingille siitä, ettei hän yritä liikaa mystifioida ja tekotaiteellistaa kirjojaan - helppoa ja mukavaa luettavaa.

Erich Maria Remarque - Länsirintamalta ei mitään uutta

Suomentanut: Armas Hämäläinen

Sivumäärä: 223

Painos ja vuosi: 10.painos - 1958

Elämänsä pilannut kokonainen sukupolvi. Päätin aloittaa tämän sodan ja kauhun kuukauden Remarquen kirjalla Länsirintamalta ei mitään uutta. Tämä kirjailijan pääteos on klassikko sotakaunokirjallisuudessa ja sitä on verrattu esimerkiksi Hemingwayn tuotantoon. Vaikka se on löyhästi omaelämänkerrallinen, lienee teksti paljolti fiktiota. Tarina kertoo Remarquen ikäluokkaan kuuluvien ihmisten suhteesta sotaan, eli se kertoo sodan runteleman sukupolven tarinan. Länsirintamalta ei mitään uuutta on julkaistu vuonna 1929, jolloin ensimmäisen maailman sodan haavat olivat alkaneet jo parantua. Kirja puolustaa paikkaansa länsimaisessa sotakirjallisuudessa ja herättää tunteita vielä nykypäivän lukijassakin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis ensimmäiseen maailmansotaan ja länsirintamalle, jossa Saksa ja Ranska liittolaisineen käy asemasotaa. Taistelut pysyttelevät Ranskan kamaralla, jolloin sota ei ole saksalaisten kotinurkilla. Saksalainen kiväärikomppania noin 150 miestä taistelee mittavaa ja ylivoimaista vastustajaa vastaan. Keskeinen ja alati harveneva ryhmä käy veret seisauttavia taisteluita ja mies tappiot ovat melkoiset. Täydennyksenä saapuvat alokkaat ovat helppoa tykinruokaa ja viattomat hevoset juoksevat suolet pellolla mylvien tuskissaan.

Tarinen kertoja nuori Paul niminen kiväärimies, jonka nimi paljastuu oikeastaan vasta ensimmäisellä kotilomalla - käy äidin kanssa tunnepitoisia keskusteluja, eikä tämä ole omiaan nostattamaan nuoren miehen taistelutahtoa. Paul menettää tasaisella tahdilla tovereitaan ja huomaa pian olevansa yksin sodassa, jossa ei tunnu voittajia olevan. Lopullinen niitti tapahtuu kranaattikuopassa, johon syöksyy vihollismies hädissään ja pahaa avistamatta. Koska Paul joutuu miehen surmaamaan puukolla, äityy tapahtuma miehen mielessä suunnattomiin mittasuhteisiin. Hetki on paljon puhuva ja siinä käydään inhimillisten ja humaanien tunteiden dialogia sisimmän kanssa. Miksi nuori ihminen joutuu tappamaan toisen ja miksi he ehkä voisivat toisessa ajassa, tilanteessa  ja paikassa olla ystäviä? Vaikka pohjimmiltaan Paul on hyväsydäminen ihminen, niin katkeruus ja pettymys loihtivat hänestäkin esiin pienen kiusanhengen. Koska myös ja varsinkin tuolloin ilmeni sotaväessä simputusta, joutuivat useat tekemään "paskamaisen" aliupseerin käskystä mitä milloinkin(usein vailla järjen häivää).
Sota on raakaa ja julmaa - se kohtelee kaikkia epäreilusti. Lukijalle nousee mieleen kysymys voiko kukaan elää sodan jälkeen tasapainoista elämää? Ehkä näennäisesti, mutta kyllä se epäilemättä on arpensa jättänyt veteraanisukupolveen.

Seuraavassa edustava ja tunnepitoinen lainaus kirjasta;

"Aamu on harmaa; oli vielä kesä kun lähdimme rintamalle ja meitä oli sataviisikymmentä miestä. Nyt meitä palelee; on jo syksy, lehdet kahisevat, äänet ovat väsyneitä: >>yks - kaks - kolme - neljä.>> Ja kolmankymmenenkahden perästä ne vaikenevat. Ja vaikenemista kestää kauan ennen kuin päällikön ääni kysyy: >>Vieläkö ketään?>> odottaa ja sanoo sitten hiljaa: >>Ryhmiin...>> Mutta komento katkeaa ja mies saa vain sanotuksi: >>Toinen komppania>>, ja sitten vaivalloisesti: >>Toinen komppania - ilman tahtia mars!>>.
   Jono, lyhyt jono hoippuu ulos aamuhämärään.
   Kolmekymmentäkaksi miestä."   Sivu 108

Kirjailija kertoo tarinan varjolla lukijalleen useitakin syitä miksi kenenkään ei koskaan pitäisi sotia toisiaan vastaan, näin ollen kirja on pasifistinen. Teksti on teknisesti helppoa lukea, mutta henkisesti kirjan lukeminen saattaakin olla aivan toinen asia. Koska tekstissä ei käytetä juurikaan alatyylin kieltä ja se ei sisällä sen suuremmin armeijaslangia, voi kirjan lukea syvemmässä ymmärryksessä kuka tahansa. Länsirintamalta ei mitään uuutta ei ole lukemistoa herkkähermoiselle. Itse pidin kirjasta...  ja sotaa ihannoivalle lukijalle(jota itse en ole) - se on suorastaan oppikirja.

Eugene O'Neill - Pitkän päivän matka yöhön

Suomentanut: Juhani Siltanen

Sivumäärä: 273

Painos ja vuosi: 1.uudistettu painos - 1989

Ongelmalliset ihmissuhteet. Eugene O'Neill oli yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija. Hän syntyi New Yorkissa vuonna 1888 ja vei aikanaan dramaattisen realismin Euroopasta uudelle mantereelle. Henkilökohtaisessa elämässä O'Neill koki useita epäonnistuneita avioliittoja ja tuli tunnetuksi myös Charlie Chaplinin appiukkona. Hänen kirjojaan on suomennettu useita, mutta valitsin tämän Pitkän päivän matka yöhön, joka on ilmeisesti hänen pääteoksensa. Tämä näytelmä julkaistiin kirjailijan toivomuksesta vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen.

Näytelmä koostuu neljästä näytöksestä joiden tapahtuma paikkana toimii Tyronien perheen merenranta-asunto. Kaikki tapahtumat sisältyvät yhteen päivään, joka kieltämättä tuntuu pitkältä. Roolihahmoja on kaikkiaan viisi. Keskeisin on Herra James Tyrone, josta käytetään lähinnä nimitystä "Tyrone". Koska kaikilla perheenjäsenillä on ongelmia, niin luonnollisesti niitä on myös Herra Tyronella. Hän on parhaat päivänsä nähnyt nahjus ja kitupiikki, joka epäonnistui luodessaan näytteliän uraa. Vaikka hän on ehta saituri on hän silti melko viinaan menevä ja kaikesta päätellen varsin narsistinen. Käy ilmi että hänellä on myös jonkinlaisia herrakerhokytköksiä, joiden silmukoihin muut perheenjäsenet joutuvat likimain hirttymään. Tyronen vaimo Mary on elänyt parhaan elämänsä miehensä varjossa ja tässä samalla menettänyt hermonsa ja henkisen terveytensä. Ilmeisesti rouva on myös pahasti morfiinikoukussa ja ajautunut marttyyrin rooliin. Vanhempi poika James jr - alias Jamie on sen sijaan keskinkertainen runoilija ja siteeraaja, eikä hän ole saamattomuudessaan saanut mitään konkreettista aikaan. Herra Tyrone pitää Jamieta haitallisena heidän nuoremmalle pojalleen Edmundille. Edmund on henkisesti ehkä kaikista tasapainoisin perheenjäsen, mutta hänen alati rapistuva fyysinen tilansa alkaa vaikuttaa myös jaksamiseen. Pojalle uskotellaan että hänen hengitystieoireet ovat kiusallisia mutta melko harmittomia - siis täysin hoidettavissa. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että hän potee jo pitkälle edennyttä keuhkotuberkuloosia. Vaikka perheen asunto on idyllinen ja kauniilla paikalla, ei siinä asuvat ihmiset ole likimainkaan levollisia, saati onnellisia. Kaikki syyttävät toisiaan omasta kurjuudestaan, eikä tunnelin päässä näy valoa. Eikä talossa sompaileva sisäkkö Cathleen pysty juurikaan kuvioita raikastamaan. Vaikka hän yrittää olla Marylle hyvä kuuntelija, menee heidän kanssakäymisensä juopottelun puolelle.

Jostakin syystä itselleni tuli välittömästi mieleen Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema. Ilmapiiri on jotenkin pessimistinen ja kaikki tapahtuu niin fyysisesti kuin psyykkisesti hyvin ahtaassa tunnelmassa. Estradi pimenee ja hiljenee ja esirippu laskeutuu. Ehkäpä juuri toivon puute ja ohi mennyt elämä ovakin kirjassa mieleenpainuvimpia teemoja. Toiseksi - läheisyys ja rakkauskin voivat olla sairastuttavia asioita, jos ei ehdi hoitaa myös oman pään sisältöä. Pitkän päivän matka yöhön on viihdyttävä ja lukukelpoinen näytelmäkirja, jonka lukee parissa illassa.