Anu Kaipainen - Arkkienkeli Oulussa

Kirjailija: Anu Kaipainen

Sivumäärä: 239

Painos ja vuosi: 5.painos - 1991

Lakeuksien Pohjanmaa. Anu Kaipainen oli opettaja ja kirjailija, joka asui työnsä vuoksi useilla suomalaisilla paikkakunnilla. Hän ehti olla melko tuottelias ja olipa hän jopa Finladia ehdokkaanakin Granaattiomena -teoksellaan. Valitsin kuitenkin luettavakseni tämän vaimoni haastekirjan Arkkienkeli Oulussa. Käsittääkseni tämä on yksi hänen keskeisimpiä teoksiaan ja pidän itse tätä kotiseutukirjana - joten oikeutetusti luen tämän ensimmäisenä. Arkkienkeli Oulussa otettiin aikanaan myös Oulun kaupunginteatterin ohjelmistoon ja tämä lisäsi tarinan suosiota.

Tarina kertoo Suomen sodan (1808-1809) ajasta Oulun kasarmikaupungissa. Tuolloin Oulu toimi muun muassa kenttäsairaala kaupunkina ja eli vallan vaihtumisen aikakautta. Kirjassa käsitellään myös sotaa ja kyseisen aikakauden tuomaa ilmapiirin muutosta. Elettiin siis hetkiä jolloin Ruotsi-Suomi muuttui Venäjäksi. 

Leena Schagg on vaivainen ja heikkolahjainen nainen, joka elää oman aikansa hylkiönä yhteiskunnassa, jossa ei suvaita mielen eikä ruumiin heikkouksia. Ympäristö huomaa ja noteeraa Leenan olemassa olon, mutta mitään positiivista huomiota hän ei saa - ehkä joskus sääliä. Miehet käyttävät häntä hyväkseen ja hän on julkisen häpeän ja pilkan kohteena. Eräänä päivänä hän kyllästyy lopullisesti yksinoloon ja päättää hankkia miehen itselleen. Koska hän ei saa kelvollista ja vitaalista miestä(joita tuolloin oli muutenkin rajallisesti tarjolla), hän päättää herättää erään kaatuneen sotilaan. Omassa pienessä saunamökissään hän sitten virvoittelee ja hoitaa vainajaa. Tämä herääkin henkiin ja tarjoaa Leenalle verrattomasti seuraa ja alkaa läsnäolollaan jopa parantaa hänen vaivaisuuttaan. Tässä vaiheessa tarinaa täytyi miettiä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Kenttäsairaalan pihalla käyty lääkärin ja hoitajan välinen keskustelu antaa viitteitä siihen, että mies ei ehkä ollutkaan kuollut. Toisaalta Leenan kuvitelmissa kummittelee myös Agnes niminen tyttö joka hukkui Oulujokeen muutama vuosi aiemmin. Liekö tämä hänen mainitsema kuningaskaan ihan todellinen? Kirjassa joku nainen kertoo itsestään minä muodossa, tämän henkilöllisyys jäi kuitenkin itselleni epäselväksi.

Teksteissä Kaipainen lainaa Sara Wacklinin tekstejä ja muistelmia. Näin ollen on vaikea sanoa mikä osa on hänen omaa tuotostaan ja mikä Saran. Luulen että ainakin nämä suorat lainaukset ovat kursivoituna. Vaikka kirjan takakannessa mainostetaan kirjan nykyaikaisuutta, niin mielestäni teksti tuntui pikemminkin 1800-luvulla kirjoitetulta ja vain vähän ajanmukaistetulta. Sen sijaan folkloristisuutta kirjassa toki on ja ehkä paikoin tätä turkulaisten kehumaa ironiaa. Kirja on lukukelpoinen.

Yasunari Kawabata - Lumen maa & Vuoren jyly

Suomentanut: Yrjö Kivimies ja Eeva-Liisa Manner

Sivumäärä: 340

Painos ja vuosi: 4.painos ja 2.painos - 1976

Vihjailevaa haamuilua. Yasunari Kawabata oli japanilainen kansalliskirjailija, joka pystyi lumoamaan myös länsimaiset lukijansa. Hän sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968 ja on eräs tunnetuimpia japanilaiskirjailijoita. Mielenkiintoinen persoonallinen ominaisuus kirjailijassa on se, että hän on kirjoittanut kaikki kirjansa seisaallaan ja korjailematta jälkeenpäin juuri sanaakaan. Päätin siis lukea tämän omasta kirjahyllystä löytyvän Nobel-sarjan kirjan.

Ensimmäisen tarinan(Lumen maa) päähenkilö sankari ja narri herra Shimamura(muuten ukkomies) matkustaa taas kerran lumen maahan, paikkaan joka talvisin suorastaan kylpee lumessa. Kinokset kasvavat jopa useamman metrin korkuisiksi ja lumivyörytkin ovat arkipäivää. Shimamura on käynyt säännöllisesti lumen maan pienessä laaksokylässä jo kolmen vuoden ajan - kerran vuodessa. Yleensä ei kuitenkaan synkimmän talven aikana. Herra Shimamura on amatööri tutkija, joka selittää jouten oloaan länsimaisen tanssin, lähinnä baletin tutkijana. Kuten tavallista on, häntäkin palvelee geishatyttö Komako, jonka vuoksi mies ylipäätään palaa lumen maahan. Suhde on erikoinen ja kompleksinen, nainen on yhdellä hetkellä äiti ja toisella tyttö - kiihkeimmillään rakastajatar. Jos mies vaikuttaa vähän uupuneelta ja välinpitämättömältä, niin Komako on agressiivinen ja impulsiivinen. Heidän läsnäoloaan rikastuttaa lähes enkelin tai haamun mittasuhteet saava tyttö Yoko. Nämä jopa maagiset ja taianomaiset hetket jumittavat ja luovat aavemaisen tunnelman. Näitä hetkiä korostavat Kawabatan esteettiset kuvaukset jylhästä ja karusta vuoristo maisemasta, joita verhoaa usva ja valaisee kelmeä kuutamo. Tässä sinisessä tunnelmassa on raikautta, mutta samalla myös tiettyä herkkyyyttä. Kuitenkin laakson tunnelma on hieman "ahdas" niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka kirja suorastaan pursuaa eroottista tunnelmaa, niin hippailut lihallisissa asioissa kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen rakenneltavaksi.

Herra Shimamura voikin todeta joka vuosi ihmisten muuttuneen ja samalla lukija voi todeta kaikkien tärkeiden ihmisten tuhlaavan elämänsä - kuka mitenkin. Lumen maassa aika käy siis ihmistä vastaan, ei puolesta.

Kirja on pitkälti Simamuran ja Komakon dialogia, joka ei oikeastaan kasva mihinkään sen kummempaan. Merkille pantava seikka on geishan ammatin kuvaaminen tietynlaisella kylmyydellä, ikään kuin se olisi lähinnä koulunpenkillä opittu tekininen ammatti, vaikka se on oikeastaan itsensä myymistä ja sen kaunistelua. Pitänee muistaa että Japani käytti toisessa maailmansodassa häikäilemättömästi naisia seksiorjina sotilaiden tarpeiden tyydyttämiseen.

Kauniimpaa puolta kirjassa edustaa tietynlainen luonnon ja ihmisen symbioosi. Ihminen ja luonto hengittävät samaan tahtiin ja tämä kaikki verhoutuu raikkaaseen lotuksen tuoksuun ja kehystyy valkoisilla vuorilla. Yasunari Kawabata arvostaa vuoria, kuten ilmeisesti kaikki japanilaiset yleensäkin - siksi usein tässäkin kirjassa vuori mainitaan. Lopulta kirja on kuitenkin sävyltään surullinen ja siitä jää haikea tunnelma. En viitsi alkaa suuremmin mystifioimaan kirjailijan tyyliä, totean vain että kukin kirjoittaa tavallaan. Uskon ettei Lumen maa avaudu länsimaiselle lukijalle samalla tavoin kuin japanilaiselle lukijalle. Vaikka lukijan kulttuuritausta olisikin erilainen, luulen että kirja on kaikkine ulkoisine ja sisäisine Linnunrata-koukeroineen vaikuttavaa luettavaa.


Vuoren jylyssä liikutaankin jo paljon maallisimmilla vesillä. Kirjan päähenkilö vanhempi herrasmies Shingo asustelee vaimonsa Yasukon kanssa pienen vuoren liepeillä (jossain päin Japania). He ovat tavallaan suurperheellisiä, koska samassa taloudessa asustaa myös poika Schuichi ja hänen vaimonsa Kikuko. Hieman aiemmin on talouteen muuttanut myös tutär Fusako lapsineen, jolloin kodin ilmapiiri on muuttunut hieman ahtaaksi.
Shingo joutuu pohtimaan oman avioliittonsa tilaa monelta kannalta. Esimerkiksi Yasuko on hänen lapsuuden rakkauden sisko ja näistä kahdesta kaikin puolin huonompi. Jotenkin Shingo ajautui hänen kanssaan naimisiin ja sittemmin suhde on muutunut lähinnä ystävyydeksi. Heidän lapset ja lapsen lapset ovat Shingon mielestä epäonnistuneita ja erityisesti rumia. Tytär Fusako on lisäksi epäonnistunut liitossaan ja poika Schuichi liikkuu moraalisesti arvelluttavilla alueilla. Vaikka Kikuko on hurmaava, tosin vielä puhkeamaton ruusu - pettää poika tätä rakastajattaren kanssa. Vaikka japanilaisessa yhteiskunnassa lienee normaali asia, että vanhempi mies omaa salasuhteita, on poika Shingon mielestä liian nuori ja hyväosainen mies tällaiseen. Toisaalta Shingo pohtii onko pojalle jäänyt sotatraumoja, koska hän esim. öisin parkuu ja valittaa kännissä. Pian alkaakin paljastua että isä on kateellinen pojalle ja jopa ehkä kiinnostunutkin hänen vaimostaan.
Shingo potee väljehtyneen liiton vuoksi fyysisiä oireita ja hän alkaa kuulloa omituista melua "jostain". Onko kysymyksessä ehkäpä vieressä olevan vuoren jyly (pahan enne)? Vai olisiko tämä möykkä hänen päänsä sisällä... tai ehkäpä vain tunnelissa mateleva juna?
Yasunari Kawabata kertoo tässä kirjassaan oikeastaan tavallista perhetarinaa japanilaisessa yhteiskunnassa. Hän kertoi aikanaan haastattelussa, että kiinnostavimmat jutut ovat tavallisia juttuja. Kuitenkin hetkittäin tarjoutuu tilanteita joissa itse epäilen olevan piilomerkitystä, kuten Singon seuratessa keltasirkkujen ja varpusten temmellystä sulassa sovussa (yhteisöllisyys). Tai vaikkapa pihan pensaan repimisen aiheuttama eheyttävä vaikutus perhesuhteisiin, olisiko tämä vihjaus ahkeruuden ja työn merkityksestä yleensäkin japanilaisessa yhteiskunnassa?
Kirjassa päästään vaikeisiinkin aiheisiin, kuten abortti ja itsemurha. Nämä teemat eivät ole pääosassa, mutta askarruttavat ilmeisesti kirjailijaa itseään. Ja olisiko nämä rapistuvan terveyden kuvaukset Kawabatan omia kokemuksia, koska Shingo on kutakuinkin kirjailijan itsensä ikäinen.
Huomioin myös naisen roolin tarinassa, joka on lähinnä miehen varjossa oloa ja tukemista. Jotenkin nainen joutuu jopa esineellistetyksi ja mielivallan uhriksi - toisaalta myös kotiorjaksi. Japanilaisessa kulttuurissa tästäkin tehdään kaunisteltua ja asiaan kuuluvaa.

Mielestäni Vuoren jyly on oivallinen perhedynamiikan kuvaus japanissa sotien jälkeisenä aikana. Varsin moni asia tuolloin oli myös länsimaisessa yhteiskunnassa tyypillistä, kuten useamman sukupolven asuminen samassa piirissä  tai esimerkiksi pojan vaimon rooli perheessä. Ja mies vaikka olisi huonokin, on perheen pää.

Nämäkin kirjat ilmestyivät alun perin keltaisessa kirjastossa.

Yasunari Kawabatan ote näissä kirjoissa oli erilainen, jopa yllättävän paljonkin. Jos Lumen maata pönkitti unenomaisuus ja jonkinlainen epätodellisuuden tuntu (jopa satumainen), niin Vuoren jylyssä asiat pysyivät tiukasti maan pinnalla. Ensiksi mainitussa liikkui enemmän tunteita, kun taas jälkimmäisestä jäi paljon kylmempi vaikutelma. Yhtä kaikki molemmat ovat lukemisen arvoisia kirjoja ja pidin paljon kummastakin. Enkä voi olla kommentoimatta sitä surrullistakin seikkaa, että kirjailija päätyi itse lopulta niiden muutaman nobelkirjailijan joukkoon jotka kuolivat oman käden kautta.

Octavio Paz - Aurinkokivi

Suomentanut: Pentti Saaritsa

Sivumäärä: 87

Painoksen vuosi: 1990

Aika jota ei ole olemassa. Octavio Paz oli meksikolainen runoilija, kirjailija ja diplomaatti. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1990 ja olisikohan pontimena tämänkin runokirjan julkaisemiseen? Taiteen tutkijana ja tuntijana välähtelee hänen tuotannossaan esim. Keskiamerikan intiaanikulttuuri, johon tämäkin Aurinkokivi -kirja viittaa. Tein taustatutkimusta ja itselleni paljastui että aurinkokivi on myös navigointiväline. Sitä olisin tämän kirjan osalta tarvinnut, koska ei ollut kovinkaan helposti avautuvaa sorttia.

Aurinkokivi koostuu yhdestä runosta, joka virtaa vuolaana läpi harvaan painetun kalenterinomaisen kirjan. Itselleni ei jäänyt välissä tilaa edes hengen vetämiseen(vaikka joka toinen sivu olikin tyhjä), joten aivonystyrät jäivät jumiin. Koska kiveä ei minulla ollut, jäi aurinko piiloon pilvien taakse. Toisaalta Atsteekeillä oli myös kivi(piedra de sol), joka toimi muun muassa kalenterina. Luulen että  tätä juuri tarkoitetaan ja sittenhän käsillä onkin taulu ikuisuudesta johon kaikki loppuu. Hämmentävää on myös tämän kirjan asu joka on luettavissa kuten kalenteri, eikä kuten tavallinen kirja.

Lukijana koin välähdyksen omaisia hetkiä, jotka koskettivat rakkautta, elämää ja kuolemaa. Onkohan nämä edes eroteltavissa toisistaan, tai onko siihen mitään syytäkään. Toisaalta nämä välähdyksen omaiset hetket ovat myös jonkun tai joidenkin elämästä, jossain tietyissä paikoissa - kaduilla tai huoneistoissa. Koska runo luokitellaan surrealistiseksi, voi olla mielekästä antaa runon avautua tai olla avautumatta, sen kummemmin analysoimatta. Koska kirja on lyhyt - jaksaa sen lukea useamman kerran, itse luin sen vain kahdesti. Koska en ole muutenkaan suuremmin tämän laatuisten runojen ystävä, saanee Octavio Pazit jäädä vastaisuudessa pois lukusunnitelmista.

Henryk Sienkiewicz - Ristiritarit

Ristiritarit ruotsalainen kansitaide

Suomentanut: Reino Silvanto

Sivumäärä: 846

Painos ja vuosi: 1.painos - 1936

Lämminhenkinen mutta väkivaltainen ritarisatu pimeältä keskiajalta. Ristiritarit on puolalaisen Henryk Sienkiewiczin massiivinen historiallinen romaani, joka kertoo Saksalaisen ritarikunnan ritarien, sekä puolalaisten ja liettualaisten välisistä suhteista noin vuoden 1400 vaiheilla. Tapahtumapaikat sijaitsevat lähinnä Itämeren kaakoispuolella laajalla Slesian ja Liettuan välisellä alueella. Saksalainen ritarikunta oli nuorin niistä kolmesta suuresta hengellisestä ritarikunnasta(kaksi muuta: johanniitat ja temppeliherrat), jotka Palestiinassa perustettiin Jerusalemin pyhiinvaeltajien suojaksi muhamettilaisia ja rosvoja vastaan - sekä sairaiden hoitamiseksi. 

Ristiritarit verhosivat haarniskansa valkoiseen viittaan jossa oli tunnuksena musta risti. Saksalaisen ritarikunnan voidaan virallisesti katsoa perustetuksi vuonna 1199, jolloin Paavi Innocentus III antoi siitä julistuksen. Alunperin keskeinen teema oli kristinuskon sanan levittäminen rauhanomaisesti ja sitten myös väkipakolla. Vuonna 1237 Saksalainen ritarikunta sai vahvistusta Kalpa-veljesten ritarikunnan liittyessä siihen. Tämän jälkeen vuosina 1309-1410 eli ritarikunta satavuotisen kukoistuksen kautensa. Tämän päätteeksi koki Ristiritarit kohtalokkaan tappion Tannenbergin taistelussa Puolaa vastaan, jonka jälkeen valtakausi alkoi vääjämättä hiipua. Lopullisesti katsotaan aseellisen veljeskunnan vaiheiden päätynenen vasta vuonna 1525. Vielä nykyäänkin toimii veljeskunta rauhaomaisesti useissa Keskieuroopan maissa julistaen jumalan sanaa ja harjoittaen avustustyötä lähinnä Israelin suuntaan.

Yllättäen Ristiritarit ei ole ylistyskirja Saksalaiselle ritarikunnalle, vaan lähinnä kertomus sen häikäilemättömästä toiminnasta Pohjois-Euroopassa. Veljeskunta on kirjailijan tekstien perusteella käyttänyt röyhkeästi kristinuskoa vain keppihevosena saavuttaakseen valtaa ja mammonaa. Tarinan päähenkilö on nuori ritarikokelas ja sittemmin ritari Zbyszko - komea ja raamikas kultakutri. Nuoren miehen sydäntä lähellä on isänmaan asiat ja rakkaus kuuluisan ritarisoturin tyttöön Danusiaan. Tuolloiset Masovian ja yleensäkin Puolan kunnian päivät olivat pullollaan urhoollisuutta ja kovaa vääntöä. Puolalaisten ritarien ja soturien korkea moraali ja kunniakäsitys romuttaa täysin raukkamaisten ja tekohurskaiden ristiritarien taistelutahdon. Ritari Zbyszko ennättää kumppaneidensa kanssa johdattaa lukijan moneen jännittävään tilanteeseen - kaksintaisteluihin, väijytyksiin ja suoranaisiin sotatilanteisiin. Pystyykö nuorukaisen setä Macko hillitsemään palavamielistä ritaria, kun vastassa on kovia ja vaarallisia preussilaisia ristiritareita.  

Itselleni jäi mieleen varsinkin intensiivisen kiihkeä kaksintaistelukohtaus kirveiden kanssa,  joka antoi sopivan brutaalin, mutta toisaalta herrasmiesmäisen kuvan ritarien kaksintaistelusta. On kysymys riikinkukon sulkien keräämisestä mielitietylle ja ehkäpä tulevalle rakastajattarelle - voitto tai kuolema. Mielummin hetki leijonana, kuin kokonainen elämä hiirulaisena. Pakko myöntää että teksteistä tihkuu testosteroni ja adrenaliini.

Sienkiewicz valistaa lukijaa myös ritareiden tapojen(muun muassa ritarikuntien hierarkia) ja varusteiden osalta. Jotenkin tämäkin kirja onnistuu luomaan romantiikan ajan tunnelmaa kaikenlaisten subjektiivisten ylistys superlatiivien avulla. Kysymys kuuluukin; nouseeko tämä himmentämään muuten niin mielenkiintoista, jopa dokumentoivalla tarkkuudella etenevää tarinaa? No, ainakaan ei itseäni häirinnyt. Mielummin luen kauneuden ylistystä, kuin rumuuden ruotimista!

Ristiritareiden keskeiset teemat ovat muun muassa valloittajan epärehellisyys, tekohurskaus ja kavaluus. Toisaalta alistetun kansan kunnian käsitys ja pelottomuus. Erityisesti rahan vaikutus rehellisyyteen on merkittävä, kaiketi ja etupäässä negatiivinen. Vaikka juonen poimuissa kytee oikea rakkaustarinakin ja suuret tunteet, nousee päälimmäiseksi kuitenkin ihmisten pahuus ja julmuus. Eikä keskiajan ihmisten mielenlaatu jää kovinkaan epäselväksi - koston himo on usein suurempi kuin reilun pelin hengessä olisi sopivaa. Eivätkä edes ruhtinaat pysty mahdottomuuksiin.

Kirja on melko paksu ja sisällöltään tiivis paketti. Vaikka se on valtaosin helppoilukuista tekstiä, hidastaa lukemista erityisesti erisnimet jotka ovat todellisia "konsonanttihirvioitä". Oikeastaan sain lukudraivin päälle vasta 400-sivun jälkeen, mutta sitten lukeminen sujuikin vauhdilla. Kirja on yksi mielenkiintoisimpia mitä olen tähän mennessä lukenut. Suosittelen kaikille, paitsi ehkä heikkohermoisille.

Agatha Christie - Kuolema Niilillä

Kääntänyt: Kirsti Kattelus

Sivumäärä: 252

Painos ja vuosi: 8.painos - 1999

Modernin dekkarikirjallisuuden uranuurtaja. Vaikka Agatha Christie on kirjoittanut pseudonyyminä muissakin genreissä, ovat nämä hänet rikosromaaninsa luoneet sen maineen missä hän nykypäivänä on. Vaikka hän esiintyi Mary Westmacott nimimerkillä uransa alkuaikoina ja kirjoitteli rakkauskertomuksia, on kuitenkin ilmiselvää että hänen leipälajinsa on ollut rikoskirjallisuus. Päätin tarttua tähän kirpparilta löytyneeseen Kuolema Niilillä -kirjaan, joka on ehkä Idän pikajunan arvoituksen ohella tärkeimpiä Hercule Poirot tarinoita.

Kuinka ollakaan myös tässä Kuolema Niilillä kirjassa Christie marssittaa oivallisen ja monipuolisen joukon potentiaalisia syyllisiä rikokseen. Niilin joki ja siinä kelluva matkustajalaiva luo oivan kontekstin tapahtumille. Kirjailija onnistuu luotsaaman tarinaa sen suuremmin ympäristön loistokkuutta ylistämättä oivallisiin koukeroihin. Jotenkin tämän ymmärtääkin kun pitää ilmaista koko komeus alle kolmessasadassa sivussa. Sen sijaan taas panostetaan henkilöhahmoihin ja heidän rooliensa syventämiseen. Aivan kuten Idän pikajunan arvoituksessa, hyörii mukana myös sotilasvirkamies ja nippu persoonallisia naisia. Omasta mielestäni mielenkiintoisimmat hahmot ovat lipevä ja kieron olonen asianhoitaja Pennington ja psyykkisesti epävakaan oloinen Jacqueline  de Bellefort.

Tässäkin dekkarissa rikos tapahtuu suljetussa piirissä, jolloin lukija voi olla vakuuttunut siitä että syyllinen löytyy ympärillä hyörivästä sekalaisesta seurakunnasta. Heti lähtökohtaisesti tarinan juonta johdetaan intohimorikoksen polulle, mikäpä olisikaan herkullisempi aihe? Agatha Christie yrittää yleensä syöttää lukijalleen harhauttavia täkyjä jotta salaperäisyyden huntu säilyisi mahdollisimman pitkään, niin taphtuu myös tässäkin tarinassa. Vaikka tämäkin kirja on kirjoitettu jo 30-luvulla, jaksaa se silti tarjota yllätyksiä - ainakin niille jotka eivät ole katsoneet tätä elokuvana.

Elokuvasta Kuolema Niilillä, kuvassa vas. David Niven (Colonel Race), Peter Ustinov (Hercule Poirot) ja Bette Davis (Mrs. Van Schuyler)

Koska kysymyksessä on perus dekkari, en halua lähteä juonta sen kummemmin paljastelemaan, lukekoon itse kukin kirjan. Toisaalta tämä taitaa olla niitä kirjoja, jotka on jo miltei jokainen aikuinen lukenut. Pitkälti toisintoa Idän pikajunasta. Peruslukemistoa koululaisille.

Bengt Pohjanen - Korpelan enkelit

 Kirjailija: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 172

Painos ja vuosi: 1.painos - 1989

Populaarikirjallisuutta Kehä III:n sisäpuolella asuville medianomitaiteilijoille. Bengt Pohjasen kirjallisuus käsittelee usein korpelalaisuutta. Pohjanen on syntynyt Torniolaaksossa Pajalan Kassan-kylässä ja tuntee teologiaa, koska hän on opiskellut sitä aikanaan. Korpelalaisuus - siis tämä lestadiolaisuuden sivujuonne on ollut kiellettyjen puheenaiheiden piirissä pitkään, jopa 1980-luvulle asti. Aihetta on aikanaan sivunnut kirjailija Timo K. Mukka kirjoissaan, joita pidettiin härskeinä ja provosoivina.

Korpelan enkelit kertoo kahdesta kirjailijasta Olofista ja Larsista, jotka alkavat selvittää korpelalaisuutta ja erityisesti saarnaaja Toivo Korpelan vaiheita. He tekevät matkoja Ähtäriin Toivon synnyinsijoille ja haastattelevat hänen aikalaisiaan. Saarnaaja Korpela kuului aikanaan vanhoillislestadiolaisliikkeeseen, josta hänet erotettiin epäsiveellisten ja seksuaallisviritteisten saarnojen vuoksi. Toivo oli sotia nähnyt mies ja tähänkin aikaan teksteissä matkataan. Korpela kuoli yksinäisenä vanhenevana miehenä Ähtärissä 1960-luvun alkupuolella.

Korpelalaisuus oli vanhollislestadiolaisuuden sivujuonne, jossa perinteinen usko vääristyi ja mieli kieroutui haureuden teille. Kouluttamattomat ja syrjässä asuvat ihmiset oli helppo kiihottaa viettien perään viinan ja karismaattisen puheen avulla. Mooseksenvirsi olikin korpelalaisten lanseeraama härski ja paljon puhuva osa näitä pakanallisia orgioita. Lopulta paikalla hyörivätkin poliisit, sosiaaliviranomaiset ja psykiatrit. Mielisairaalan ovet paukahtelivat Piteån osasto viisvitosella. Ihmiset lahjoittivat pois omaisuutensa ja odottivat kristalliarkkia saapuvaksi, johon mahtuisi 666 uskon sisarta ja veljeä. Tietä pelastukseen ei koskaan saapunut ja aikataulua yritettiin venyttää myöhempään ajankohtaan.

Rakenteeltaan kirja on esseitä, dokumentteja ja keskusteluja. Ehkäpä osa kirjan viehätystä onkin  totuuden ja fiktion sekoittuminen, voiko tästäkään kirjasta saada lopullista totuutta Torniolaakson tapahtumista vuosien 1920-1940 välillä. Läsnä hengessä oli liha ja veri - lopulta kuolema.

Seuraavassa pari irrallista ja edustavaa lainausta.

"Vasta täällä hautausmaalla tajusin, että kaunokirjallinen demonistranskendentaalinen totuus aina kumoaa aidon relatiivisen tiedon; siis sen mitä tavallisesti pidämme tietona ja tieteenä."
s.162
Tässä lauseessa viitataan aitoon metafysiikan ja salatieteen henkeen.

"Muista, että hengen suuruutta on; sitä oli Korpelassakin; jos sitä ei käytetä oikein, se tuhoaa ihmisen, varsinkin suuren hengen kantajan; ja kaikki, jotka joutuvat hänen kanssaan tekemisiin."
s. 171

Historia on täynnä karismaattisia henkilöitä ja agitaattoreita. Varsin usein tätä kykyä aletaan käyttää väärien tarkoitusperien toteuttamiseen. Sitten alkaa joukossa tyhmyys tiivistymään.

Mielestäni  Korpelan enkelit on hyvä kirja. Vaikka hetkittäin kirja onkin sekava, voittaa nämä selkeät vaiheet lukukokemuksen huimasti plussan puolelle. Kirjan paksuus ei päätä huimaa, joten vaikka aihe ei iskisikään niin sen kyllä jaksaa lukea. Mielestäni Konin hinta oli kuitenkin parempi kirja.

Louis Bromfield - Varhainen syksy

Suomentanut: Helmi Krohn

Sivumäärä: 350

Painos ja vuosi: 1. painos - 1934

Meidän suvussamme ja perheessämme ei harrasteta tämän kaltaista psykologiaa. Kolmekymmentäluvun amerikkalainen kirjallisuus on kuin betoniin valettua täytekakkua, eikä tämä Varhainen syksy tee siinä poikkeusta. Vaikka Louis Bromfield aateloitiin kyseisen kirjan vuoksi aikoinaan Pulitzer-palkinnolla, ei se taivu omaan ymmärrykseeni.

Itselleni tuli jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen samanlaiset fibat kuin Tuulen viemää kirjoista. Henkilöhahmot ovat kurinalaisesti rooliteltu, noita-akka, heikkoluontoinen mies, rakkaudesta sekoava individualisti ynnä muut. Pentlandin imperiumin vaiheita seuraillaan takautuvasti muutamia vuosikymmeniä ja aktuellisti vain ehkä joitakin kuukausia. Vaikuttaa siltä ettei nuoremmat polvet kunnioita jäykkiä jenkkiläisiä perinteitä, vaan pistävät elämän risaiseksi. Mukana on aimo annos farisealaisuutta ja ylipäätään ulkokultaisuutta, eikä kiihkeitä ja monisäikeisiä psykologisia kohtaamistilanteita vältellä - vaan laitetaan kympillä tuuttiin. Kirjan teksti on hyvin feminiinistä ja jopa melodramaattista, liekö sitten ollut oman aikansa trendi.

Mielestäni nykypäivän lukijaa voi huvittaa kirjailijan aliarvioiva sävy. Kukaan ei ole niin tyhmä tai paha kuin liioitelluin kanssaihminen. Kaikki epäsuotuisat tapahtumat eivät tapahdu samaan aikaan joka kerta. Samassa huoneessa äännekkäästi keskusteleminen ei jää salaisuudeksi muilta huoneessa olijoilta. Pään sisällä liikkuvat viekkaat kettumaiset ajatukset saavat myötähäpeän vuoksi karvat pystyyn.

Vaikka tarina on tulvillaan kateutta, petosta ja rahanhimoa, ei juoni tempaa mukaansa. Luulen että naispuolinen lukija saa irti enemmän, mutta uskon että valtaosa lukijoista pitää kirjaa auttamattomasti vanhanaikaisena. Sosiaalisten kiemuroiden vatvominen ei johda mihinkään läpimurtoon, koska koko hoito kelluu staattisesti paikallaan - kirjassa ei tapahdu oikeasti yhtään mitään älykästä toimintaa. 

Maininnan arvoinen asia on taiten tehdyt upeat kannet, niitä on kiva katsella. Kirja on toki helppo lukea, mutta siinä kaikki.

Oscar Wilde - Teleny

  

Oscar Wilde vuonna 1882(wikipedia)

Suomentanut: Erkki Vainikkala

Sivumäärä: 237

Painos ja vuosi: - 1972

Luin haastekirjana Oscar Wilden Telenyn. En ole aiemmin tarttunut kirjailijan tuotantoon, mutta jonkinlainen käsitys siitä on ollut. Heti kättelyssä pitää kommentoida spekulaatioista - kuka on kirjan kirjoittaja? Koska monelta taholta saa eriäviä mielipiteitä jää tämä kysymys ikuiseksi salaisuudeksi, mutta jos itseltäni kysytään luulen että se on monen kirjailijan tekele.

Teleny on kombinaatio homoseksuaalisuutta, pornoa ja erotiikkaa muistelma muodossa. Jotenkin tuntuu että kirjan sisältö on turhan heterogeenista ollakseen yhden ihmisen tuotos. Jos tunteet ja lihan aktiviteetit kuvataan ensin korukielellä ja tämän jälkeen repivällä sottaisella pornolla, on ilmi selvää ettei kokonaisuus ole levollinen. Itse koin kirjan lukemisen lähinnä häpeälliseksi, joskin siedettäväksi. 

Teksteistä voisi tehdä vaikka minkälaisia psykoanalyyttisiä pohdintoja, mutta lopputulema on se ettei Teleny ole välttämättä informatiivisuudessan realistinen(on toinen asia tarvitseeko se sitä edes olla) - mahdollisesti se on jopa karikatyyrinen.

Camillen ja Telenyn lihallinen rakkauden sinfonia on ylistys homoseksuaalisuudelle, mutta toisaalta se sylkee silmille tavanomaista heteroseksuaalisuutta, joka on varsinkin nykypäivänä kaluttu aihe. Koska kirja on kirjoitettu jo 1890-luvulla, on se epäilemättä aiheuttanut paljon pahennusta ja jopa vihan tunteita. Tarinan tietynlainen elitistisyys ja herraskaisuus johdattaa epäilemään, että josko aikoinaan homoseksuaalisuus oli yleisempää, tai ainakin hyväksytympää paremmissa piireissä.

Koska teksteissä on myös muita seksuaalisuuden muotoja, ei kirja näin ollen ole pelkästään vain homoeroottinen. Ja koska aihepiiri on sinällään hieman arkakin, vältän sen arvioimista rajun subjektiivisesti. Merkillepantavaa on sivistyssanojen ja muutenkin hienojen termien runsaus, toisaalta taas karkeus ja jopa alatyylin kielen käyttö. Joka tapauksessa en kirjasta pitänyt - pystyin toki sen lukemaan.