Henri Bergson - Henkinen tarmo

Suometanut: J. Hollo

Sivumäärä: 208

Painos ja vuosi: 2.painos - 1958

Mielummin intuitiota kuin loogisuutta! Henri Bergson oli ranskalainen kirjailija professori, joka jätti omanlaisensa perinnön filosofiaan. Hänen keskeisiä prinsiippejä olivat sisäinen näkemys, eläytyminen ja intuitio. Keskeinen tekijä on myös hänen taistelunsa loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan, toisin sanoen sanoutuminen irti tieteen tekemisen tiukoista ja jäykistä säännönmukaisuuksista. Henkisessä tarmossa Bergson antaakin tajuntansa virrata asiasta toiseen valitsemansa teeman sisällä.

Kirja sisältää seuraavat teemat.
I. Tajunta ja elämä
II. Sielu ja ruumis
III. >>elävien haamut>> ja >>psyykillinen tutkimus>>
IV. Unennäkö
V. Nykyisyyden muistaminen ja väärä tunnistaminen
VI. Älyllinen ponnistus
VII. Aivot ja ajatus: Eräs filosofinen harhakäsitys.

Näissä kirjailija käsittelee muun muassa aivojen suhdetta sieluun ja tajuntaan. Mitä tehtäviä eri aivojen osa-alueet hoitavat ja kuinka tiukasti näihin  väitteisiin voi nojautua. Käsitetäänkö tajunta kallonsisäiseksi toiminnaksi, vai ulottuuko sen vaikutuskenttä ihmisen ulkopuolelle? Tästä päätelmät ja pohdinta ulottuu telepatiaan ja selvännäköön. Bergson astuu siis ns. rajatiedon piiriin. Mielenkiintoisen osion itsessään kirjailija luo pohdinnallaan väärän tunnistamisesta. Tämähän käsittelee siis deja-vu-tunnetta, kuinka tila syntyy ja miksi. Hän nojaa muiden tieteilijöiden ja filosofien tutkimuksiin joko kriittisesti tai näitä mukailleen. 

Sinällään muisti vaikuttaisi olevan hyvinkin harjoitettavaa sorttia. Ehkäpä juuri muisti on ihmisessä se johon voi vaikuttaa, ei niinkään loogisuus ja äly. Toisaalta Bergson käyttää älyllisen ponnistuksen termiä juuri muistiin ja sen havaintoihin. Muuttuuko havainto muistoksi tapahtuman hetkellä vai paljon myöhemmin? Tapahtuuko mielen ja kehon liikkeet toisistaan riippumattomasti?

Kirja on läpeensä filosofinen tutkielma, eikä se ole lukemistoa helpoimmasta päästä. Voin kuvitella että kirjan pystyy lukemaan(jos jaksaa) ymmärtämättä hölkäsyn pölähdystä. Toisaalta kirjan kieli on vanhanaikaista ja rasittavaa - sen vuoksi jo sinällään vaikea lukuista. Itselleni tuli välittömästi Maurice Maeterlinckin Haudattu temppeli mieleen. Kirja on pikemminkin oppikirja(johonkin) kuin kaunokirjallinen teos. Jos lukijan vireystila ei ole parhammillaan, on Henkiseen tarmoon turha tarttua. Vaikka teksteissä on omat hetkensä, en jaksa lausua mitään superlatiiveja. Silkkaa metafysiikkaa.

Eino Leino - Valitut

Runoilija: Eino Leino

Sivumäärä: 158

Vuosi: 2005

Runoilija ja kirjailija Eino Leino tuskin sen kummempaa esittelyä kaipaa. Muistan lukeneeni Hannu Mäkelän Mestaria tuossa puolenkymmentä vuotta sitten, jotenkin tuntuu että kirja taisi jäädä vaiheeseen. Tämä siis oli eräänlainen Leinon elämänkerta, tai ainakin sitä mukaileva kirja. Leino on ehkä tärkein suomalainen sinivalkoinen runoilija. Hänen tuotoksesna muistuttavat paljon kalevalaisia kirjoituksia, riimaavia ja vahvoja tunteita ja tuokioita. Tämäkin kirja löytyy omasta kirjahyllystä, olen saanut sen vaimoltani lahjaksi vuonna 2007 ja lukenut aina runon silloin tällöin.

Tähän Valittuihin on kerätty poikkileikkaus maineikkaimmista runoista ja varmasti jokainen löytää sieltä tuttuja värssyjä. Itselleni kumpusi mielen kätköistä Vesku Loirin lauletut Leino -tulkinnat, Elegia ja Lapin kesä.

Runot ovat hienosti soivia ja sopivat suomalaiseen mielenmaisemaan oivallisesti. Täytyy kuitenkin myöntää että riimaavuus alkaa jo vähän kyllästyttää, eikä nuita runoja jaksa montaa illassa lukea. Tuossa hiljattain luin Kailaksen runoja joissa oli hieman samanlaista henkeä, jos kohta synkempiä olivat. Jotenkin tuntuu vain että kyseinen genre on läpi koluttu.

Tästä kirjasta löytyy runoja juhlatapahtumiin, vaikkapa esim. häihin, juhannukseen ja muihinkin kesäjuhliin. Vaikka kirjasta löytyy talviseen luontoon rakennettua maisemaa, on valta osa hyvin kesäisiä ja suvellisia värssyjä. En viitsi tähän sen suurempia lainauksia laittaa, koska esimerkiksi netistä löytyy paljon sellaisia. Vaikuttaa siltä että Leino on säilyttänyt hyvin tenhonsa ja paikkansa suomalaisten sydämessä.

Hannu Raittila - Canal Grande

Kirjailija: Hannu Raittila

Sivumäärä: 328

Painos ja vuosi: 3.painos - 2001

Uuden vuosituhannen insinöörikirjallisuutta. Hannu Raittila on itselleni uusi tuttavuus kirjallisuuden saralla. Hänen isänsä oli taiteilija Tapani Raittila, joka on saanut tunnustuksena Pro Finlandian. Itse kirjailija on saanut Finlandia-palikinnon juuri tästä Canal Grande -kirjastaan. Seitsemänkymmentäluvulla Raittila tunnettiin kovana taistolaisnuorena. En osaa sanoa onko tämä vaikuttanut hänen tuotantoonsa, mutta saapahan muistella Nalle Wahlroosin kanssa kovia stalinistiaikoja. Epäilemättä Raittila on yksi merkittävimpiä 50-luvulla syntyneitä kirjailijoita.

Tarina käynnistyy suomalaisen asiantuntijaryhmän matkalla Venetsiaan, ikuiseen kaupunkiin. Heidän tarkoituksenaan on etsiä ratkaisuja kaupungin vajoamiseen ja rakennusten rappeutumiseen. Kulttuurikohteita on Venetsiassa siksi paljon(ainakin taiteilijoiden mielestä), että niiden säilyttäminen on euroopan unionissakin erityisasemassa. Kaikki ei mene kuitenkaan niinkuin on suunniteltu. Dead-linet paukkuu ja tuntuu siltä että motvaatio katoaa jankkiutuneeseen italialaiseen virkamieskoneistoon. Mukavaa dialogia käydään insinöööritaidon ja humanismin välillä. Erityisen mielenkiintoinen henkilö on insinööri Marrasjärvi, joka tuntuu olevan itse suomalaisuuden perikuva. Ahdasmielinen pragmaatikko joka ei ymmärrä taiteilijoiden haihatuksia. Häntä ärsyttää erityisesti italialainen saamattomuus ja naismaisuus, jota hän ruotii säälimättömästi ympärillä oleville humanisteille. Tähän antaa mukavaa tukea italialainen poikaparivaljakko Carlo ja Ettore, joiden toilailussa ei ole mitään rajaa - saati järkeä. Oikeastaan parasta antia kirjassa ovatkin nämä vastakkaisuudet ja jännitteet.

Varsin perusteltua ja nasevaa kritiikkiä saavat myös haaveilevat globaalimmat organisaatiot, joiden aikataulut ovat veteen piirettyjä ja pieruna ilmaan haihtuvia.

Dosentti Heikkilä edustaa humanistista ajattelumallia ja tämä saa Marrasjärven karvat pystyyn, heillä on hyvin katkeriakin keskusteluja. Ehkäpä dosentti edustaa tavallaan välimerellistä sielun tyyppiä, joka nauttii joutenolosta ja rentoilusta.

Saraspää toimii tarinan kertojana ja jonkinlaisena viinan- ja diapaminhuuruisena suunnan antajana. Itseäni lähinnä huvitti hänen tyypillinen vanhemman suomalaisen herramiehen luovuttaja-asenne, kun ikää ja vaivoja alkaa karttua. Kuitenkin Saraspää haaveilee nuoresta Tuuli -nimisestä sihteeristä, joka hyörii kuin kärpänen paskan ympärillä. Kirjassa kohtaa yksinkeretainen monimutkaisen ja haaveilija skarpin suomipojan.

Venetsiasta saa yllättävän monipuolisen käsityksen ja jos sinne on menossa lomailemaan, saa valmistautua myös siihen että vastassa on useamman viikon mittainen hernerokkasumu tai jäiset kanaalit.

Amerikkalainen ammattisotilas Mike toimii jonkinlaisena indikaattorina italialaisten ja suomalaisten välillä. Hän selvästi kunnioittaa suomalaista miestä ja italialaista lähinnä kusettaa säälinsekaisin tuntein. Kaupungin poliisimestari tuntuu olevan yhtä eksyksissä kuin ruotsalaiset virkaveljensä. Huudahdus mamma mia tulee tutuksi yhdestä jos toisestakin suusta.

Tuulin loppusanat keväällä kääntää kirjan erikoiselle raiteelle, tai tavallaan antaa selityksen muutamiin seikkoihin. Usein eri henkilöt näkevät tapahtumat eri tavoin, kuten myös tässäkin tarinassa.

Canal Grande on mielestäni erinomainen kirja. En ole kovinkaan paljon viimeaikoina suomalaista kirjallisuutta lukenut, joten tämä kirja antoi miellyttävän lisän. Jotenkin teksteistä pursuaa hallittua sovinismia, joka kanavoituu kulttuurin ja taiteen parjaamiseen. Toisaalta jokainen tervejärkinen ihminen alkaa epäillä toimintaa, johon uppoaa rahaa kuin kankkulan kaivoon. Tämän tennismatsin pallona toimi oivallisesti italialainen ihminen ja kulttuuri. Mielestäni kirja on kuitenkin kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja mikä parasta, se on sujuvaa luettavaa. Oma maa mansikka... muu maa mustikka.

Doris Lessing - Viides lapsi

Suomentanut: Heidi Järvenpää

Sivumäärä: 160

Painos ja vuosi: 1.painos - 1989

Kummallisia pohdintoja inhimillisyydestä. Doris Lessing on englantilainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007. Hän on yksi vanhimmista palkituista ja väittänyt että tästä tunnustuksesta on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Aivan kuten monet muutkin(ehkä kaikki) kirjailijat, myös Lessing on ammentanut aiheita omasta elämästä. Keskeisiä teemoja ovat esim. naisen asema ja naisasiat. Itse ostin tämän Viides lapsi -kirjan kirpparilta ja päätin tutustua tähän palkittuun naiskirjailijaan, vielä kun hän on elävien kirjoissa.

Harriet ja David ovat tavallinen keskiluokkainen englantilaispariskunta. He tapasivat tanssiaisissaja rakastuivat, muuttivat yhteen ja päättivät parustaa perheen. Ainakin seitsemän tai kahdeksan lasta he päättivät tehdä ja tätä heidän lähipiirinsä kummeksui ja oudoksui. Sitten luonto puuttui peliin. Kolmen tavallisen lapsen ja yhden down-lapsen jälkeen syntyi jotain täysin käsittämätöntä. Valtava suorastaan epäinhimillinen vauva, joka jo mahassa raateli äitinsä sisälmyksiä. Tämä Ben osoittautuu kummajaiseksi jota kaikki inhoaa tai pelkää, itseasiassa jopa Harriet kokee lapsensa vieraaksi ja vastenmieliseksi. Lapsi kehittyy fyysisesti kovaa kyytiä, mutta henkisesti ainoastaan karuun ja kammottavaan suuntaan.  Onko kuitenkin veri vettä sakeampaa ja onko äiti lopulta se joka kuitenkin välittää pyyteettömästi?

Viides lapsi on tutkielma perheen ryhmädynamiikasta ja ilmiöistä silloin, kun syntyy jotain lähes epäinhimillistä. Onko lapsi ihmisgeeneihin hukkunut neadertalilainen vai pelkästään rujo ja yksinkertainen ihmislapsi? Aikuisten välien kiristyminen alkaa aiheuttaa ongelmia myös muille lapsille ja koko perhe -niminen organisaatio alkaa murentua. Muodostuu oravanpyörä tai noidankehä, josta on vaikea tai lähes mahdoton selvitä. Asian ympärille rakentuu useita lieveilmiöitä ja tuntuu siltä että Ben tulee koko perheelle kalliiksi. Lopulta voikin esittää kysymyksen että kuka on oikeassa ja kuka väärässä, onko lapsen kummajaisuus osittain vanhempien toiminnan aikaan saamaa? Ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja? Onko yhteiskunta liian raadollinen elättämään ihmistä, joka ilmiselvästi ei kuulu joukkoon? Näihin kysymyksiin ei ehkä tarjota tarkkoja vastauksia, mutta ne antavat kosolti pohtimisen aiheita.

Mielstäni kirja on pienoisromaaniksi yllättävän monisäikeinen ja mutkikas. Tekstistä välittyy tarina sinällään, mutta syvällisempi sisällön pohdiskelu voi johtaa yllättävän hedelmällisiin oivalluksiin. Itselleni kirja ei ollut mitenkään raskasta luettavaa, vaikka aihepiiri ei ole ehkä niitä iloisimpia. Jotenkin sain hieman jopa koomisiakin sävyjä irti, vaikka joukossa oli käsittämättömän synkkiäkin hetkiä. Jos lastenkotikuvaukset ovat edes manittavasti yhdenmukaisia englantilaisen järjestelmän kanssa, täytyy myöntää että on sitä osattu Englannissakin. Kirjan tapahtumat alkavat 60-luvulta ja päättyvät 80-luvun lopulle. Tämä kirja oli positiivinen yllätys ja suosittelen sitä myös mieslukijalle. Doris Lessingin feministimaineen ei kannata antaa hämätä. Siinä mielessä siis neutraalia, epäkiihkeää ja analysoivaa teksiä.

Henning Mankell - Daisy Sisters

Suomentanut: Outi Knuuttila

Sivumäärä: 651

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Naisasiamiehen sielun salat. Henning Mankellin kirja Daisy Sisters on taas osoitus kirjailijan monipuolisuudesta. Tämä jo vuonna 1982 ilmestynyt kirja on vahvasti feminismiin kallellaan ja paljastaa kirjailijan todelliset karvat. Tuleekin mieleen että olisko kirjailijan kannattanut pysytellä poissa kaupallisilta markkinoilta ja säilyttää tämä idealistinen vasemmistolainen naiskirjallinen tyylisuunta. Vaikka kirja menee tietysti pitkälti överiksi, on se mielestäni oivalinen ja mielipiteitä kirvoittava. Jos teksti ei olisi niin asenteellisesti saastunutta ja ilmeistä, olisi sitä voinut luonnehtia jopa kaunokirjallisuudeksi(ainakin hetkittäin). Siispä itse asiaan.

Tarina käynnistyy sotavuonna 1941. Elna ja Vivi ovat kirjeenvaihtokavereita, he asuvat eri paikkakunnilla ja erilaisissa perheissä. He päättävät lähteä pyöräilemään kesäloman ajaksi kotimaansa Ruotsin maisemiin. Koska Ruotsi ei osallistunut toiseen maailmansotaan, saattoi maassa liikkua jotakuinkin vapaasti. Pohjoisessa Norjan rajalla tapahtuu kuitenkin niin, että nuori sotamies raiskaa Elnan ja hän tulee raskaaksi.

Elna pitää lapsensa ja kastaa tytön Eivoriksi. Vaikka tyttö ja äiti eivät koskaan tapaa miestä, käy hän kummittelemassa Eivorin mielessä jossakin vaiheessa. Kirjan painopiste siirtyy nopeasti Eivoriin ja hänen tulevaan elämäänsä. Tarina etenee muutaman vuoden jaksoissa harpaten säännöllisesti joitakin vuosia ylitse. Henning Mankellille tyypillinen vasemmistolainen asenne ja kirjoitustyyli tulee tässäkin kirjassa tutuksi. Itse pidän kirjailijan tavasta kuvata ruotsalaista yhteiskuntaa melko kriittisesti, ja pikkutarkasti. Maisemat ja ihmiset ovat keskeisessä asemassa, mutta agressiivinen poliittinen henki syö jotenkin uskottavuutta.

Parempaa yhteiskuntaluokkaa ylenkatsotaan ja halveksutaan, kuitenkin samalla haluttaisiin tulevalle polvelle  osa tästä paremmasta kakusta. Surkea ja kaikin puolin onneton elämä periytyy äidiltä tyttärelle, vaikka kuinka yritetään rimpuilla itsenäisiksi. Jotenkin tuntuu että opiskelujen puute ajaa ihmisen tyhmiin ratkaisuihin ja sylistä syliin. Kirjailija käyttää aina myös kiintiö suomalaisia, kuten tässäkin kertomuksessa esiintyvää Liisa Taipiaista. Taipiaista - mikä helvetin sukunimi sekin on? Usein nämä suomalaiset kuvataan tyhminä, juoppoina ja ahkerina. 

Kirjan miehet ovat väkivaltaisia ja stereotyyppisiä, lapsellisia ja alkukantaisia. En tiedä kertooko kirja jotain tekijänsä sielunelämästä, mutta jos kertoo niin kirjailija on epäilemättä jokaisen naisen ystävä ja sellaisena pysyykin. Jos lukija ei kyllästy hengästyttävän paasaavaan kerrontaan, voi hän oppia jotain ruotsalaisuudesta. Tästä kirjasta ei ole paljon sanottavaa. Itse en pidä kirjaa juuri kummoisena, mutta tulipahan tämäkin luettua.

Pablo Neruda - Andien mainingit

Suomentanut: Pentti Saaritsa

Sivumäärä: 170

Painos ja vuosi: 1. painos - 1972

Patagonian tullissa Stalinisti muistelee. Luin tuossa jokunen aika sitten että Pablo Nerudan hauta avataan ja hänen jäännöksensä nostetaan ylös. Epäillään että runoilija ei olisikaan kuollut syöpään, vaan että hänet oliskin salamurhattu. Nerudahan kuoli siis Chilen vallankaappauksen jälkeen vuonna 1973, jolloin aika olisi ollut hyvin otollinen. Myrkytettiinkö hänet? Yhtä kaikki hänet tunnetaan runoilijana, diplomaattina ja kiihkeänä kommunistipolitikkona, joka on jäänyt syöpymättömästi kirjallisuuspiirien mieleen. Mies sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971 ja hänen pääteoksena pidetään Canto generalia, joka on sisällytettynä tähän Andien mainingit runoteokseen.

Andien mainingit-kirja sisältää kolme osaa, jotka on jaettu kronologisesti eri aikakausiin. Mielestäni Nerudan runot ovat vuosien saatossa muuttuneet pelkistetymmiksi ja selkeämmiksi. Jopa runojen asu on riisutumpaa ja lyhyt sanaisempaa. Teksteissä ovat vahvasti läsnä poliittiset mielipiteet ja kansalaisen asema, joihin runoilija on kiihkeäsanaisesti tarttunut. Toisaalta oodeissaan hän pyrkii kunnioittamaan ja huomioimaan arkisiakin tapahtumia ja esim. ihmisen käsin valmistamia esineitä. Käsityöläisyys on siksikin lähellä proletariaa, että itse kukin voi helposti päätellä kenen riveissä Neruda on seisonut. Erotiikan osuus on vihjailevaa ja piilomerkityksellistä, mutta onpa joukossa jopa suoranaista lihallisen rakkauden ylistystä. Ihminen sinällään on kuvattu hyvin levottomana, väkivaltaisena ja luokkatietoisena. Runoilijan toive individuaalisesta yksilöstä ei ole mielestäni yhtään humaanimpi kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Aina kun on kyse vallankumouksesta, niin ihmisiä kuolee ja onko sillä itseisarvo ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella. Allekirjoittanut lukija näkee taiteilijan istumassa Castron vieressä sikari suussa - hän polttaa itselleen ja köyhälle välivaltaiselle idealistiluokalleen.

Varsinkin alkupuolen tuotanto on pikemminkin surrealistista, vaikka runoilija on itse ollut taipuvainen luokittelemaan runonsa helposti ymmärrettäväksi. Tunnelma on vahvasti latinalaisamerikkalainen ja luontokin oivallisesti mahtuu Nerudan konteksiin. Jotenkin en vain itse oikein päässyt sisälle tähän Andien mainingit teokseen. Kelvollista mutta ei itseäni liioin puhuttelevaa runoilua.

Anatole France - Pingviinien saari

Suomentanut: Joel Lehtonen

Sivumäärä: 290

Painos ja vuosi: 2.painos - 1976

Niin suuressa kuin pienessä maailmassa kaikki tapahtuu samoja latuja. Ranskalainen kirjailija Anatole France oli aikoinaan kirkon syynissä, johtuen hänen yhteiskunta- ja uskonnolliskriittisyydestään. Häntä pidettiin kommunistina ja jotkut tahot pitivät häntä jopa anarkistina. Kaikesta huolimatta kirjailija palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1921 ja esimerkiksi tämä Pingviinien saari voidaan laskea maailmankirjallisuuden klassikoksi. Hänen kirjallisuutta on suomennettu runsaasti ja monipuolisesti. Itse olen kiinnostunut myös teoksesta Kuningatar Hanhenjalan ravintola, ja tämän luen todennäköisesti seuraavaksi(lähiaikoina).

Tarina alkaa siis heti kättelyssä hauskalla ja nälvivällä asenteella kristinuskoa kohtaan. Munkki Pyhä Mael seilaa maailman meriä graniittisella ammeella ja törmää löytämättömälle saarelle, jossa asuu outoa kansaa. Tämä hauska kansa herättää luottamuksen hengenmiehessä ja vaikka hän ei ymmärrä sikäläistä kieltä, hän päättää kastaa pingviinit kristinuskoon. Tämän jälkeen saavat jo pois menneet viisaat päättää miten toimitaan, koska munkin tomppeli meni kastamaan aivottomia luontokappaleita. Ei siis auta muu kuin muuttaa pingviinit ihmisiksi. Pyhä Mael hinaa saaren Bretagnen rannikolle ja tästä alkaa monipuolinen ja sekava historia-eeppinen kertomus. Pingviinien saari on tulvillaan kritiikkiä uskontoja, politiikkaa ja jopa taiteita kohtaan. Kaikki tämä kerrotaan satiirinomaisin keinoin ja sopivan pöhkösti. 

Huomattavissa on kuitenkin terävä ja naseva kuvaus Ranskasta ja Euroopasta pienoiskoossa, tarinan henkilöinä on jopa oikeita historian henkilöitä omilla nimillään ja ilmiselvästi myös vertauskuvallisia hahmoja. Itselleni mieleen jää oivallinen korruption ja nepotismin kuvailu, ja mikä parasta - pingviinien saarella tehdään kaikki samat virheet mitkä on tehty kautta maailman historian. Jopa ihmissuhteissa uppoudutaan sarkastisen hauskalla tavalla esim. sydämen suruihin ja mustasukkaisuuteen. Ihminen kuvataan hauskan raadollisesti kaikkine puutteineen ja tässä Anatole France on mielestäni onnistunut. Kollektiivisuus johtaa siis usein ja väistämättä tyhmyyteen, varsinkin jos porukalla on huono johtaja. Niinpä viimeiset 30 sivua kertookin Pingviinian lopullisesta rappiosta ja tuhosta, ehkäpä myös uudesta alusta.

Kirja on monipuolisuudesta huolimatta  aika raskasta luettavaa, pienet kertomukset limittyvät yhtenäisiksi ketjuiksi, joissa kronologia hetkittäin sahaa edes takaisin. Toisaalta mukana on myös vähemmän kokonaisuuteen kytkeytyviä vaiheita. Lukuisien eri henkilöiden esiintyminen näinkin ohuessa kirjassa lyö pakkaa sekaisin ja tekee tunnelmasta jotenkin turhan "irrallisen". Käännöstyöstä en osaa tietenkään suuremmin sanoa, mutta luulisin että(omana aikanaan) suhteellisen sujuvasti toteutettu. Itseäni oudoksuttaa valikoivuus esim. käännettyjen erisnimien ja paikannimien suhteen, jotkut asiat on suomennettu ja jotkut jätetty alkukieleensä. Jotenkin historiantutkielmamainen ilmaisutapa on alaviitteeseen lisätyt suomennokset ja selitykset, osittain muutenkin. Kirja on ehkäpä pakinointia parhaasta päästä ja jos tykkää Arto Paasilinnan tuotannosta, saattaa tykätä tästäkin. Hyvin moni kirja on lukemisen arvoinen,  myös tämäkin.

Thomas Mann - Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Suomentanut: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja 

Aarno Peromies

Sivumäärä: 390

Painos ja vuosi: KK - 1985

Päätin tällä kertaa tarttua Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kirjaan, joka täydentää mukavasti kyseisen herran kirjallissuuden tuntemustani. Kirja koostuu kahdeksasta novellista, joista merkittävin on juuri tämä Kuolema Venetsiassa. Tässä paketissa on poikkileikkaus Thomas Mannin koko urasta lyhyiden tarinoiden muodossa, joista voi päätellä onko tuotanto muuttunut vuosien saatossa.

Ensimmäinen tarina Pikku herra Friedmann ei tarjonnut itselleni paljonkaan, kertoi lähinnä kipeä päisestä miehestä joka sompaili rakkauden tuskissaan pikkuporvareita kuhisevassa yhteisössä. Sen sijaan Tristanissa avautui jo paljon juurevampia kuvioita, tässä tarinassa tapahtumakenttänä on "Rauhala" niminen parantola, jossa hoidetaan paremman yhteiskuntaluokan asiakkaita. Paikka on lähinnä "pöpilä", mutta myös fyysisiä vaivoja kuten tuberkuloosia laitoksessa hoidetaan. Ihmiset kohtaavat toisensa erilaisissa tilanteissa ja nämä tilannekohtaukset tarjoavat oman omituisen tunnelman.

Tonio Kröger kertoo tarinan jossa käsitellään mielenkiintoisella tavalla nuoren miehen kehitystä taiteilijaksi. Tässä mieleeni tulee toistuvasti Buddenbrookien Hanno, joka kamppailee sisäisen herkkyytensä kanssa. Toiseksi Toniosta saa hyvin heiveröisen käsityksen, kuinka hänen alemuutensa ajaa eteen päin kohti täydellistä eristäytymistä. Kun ihminen ajautuu taiteilijaksi, ei se välttämättä koidu siunaukseski, vaan saattaa muodostua kyynistäväksi ja kovettavaksi. Kaikessa ylenkatseisuudessaan taiteilijat muodostavat porukan, joka ei täysin hyväksy ja ymmärrä muita ihmisiä. Saattaapa aiheuttaa jopa kateutta tavallista vapautta kohtaan. Sen sijaan jos ihminen kokee olevansa näiden kumpaisenkin ryhmän ulkopuolella, aiheuttaa se holtittoman ja juurettoman etsinnän - elämän janon jota ei voi tyydyttää. Tonio Kröger tekee matkan kotiseudulleen ja lapsuuteen, herkän ja surullisen matkan, jonka aikana hänen täytyy tehdä sopimus itsensä kanssa. Onko hän sittenkin ihminen jossa on palanen kumpaakin, taiteilijaa ja säätyläistä? Olisiko taiteilijalla ollut edes varaa rakkauden tunteeseen? Oivallisesti Thomas Mann ohjaa novellin loppua kohti kauniisiin ja seikkaperäsiin kuvauksiin Tanskasta ja itämerestä, kosteista ja suolaisen tuoksuisista tunnelmista joissa Tonio löytää rauhan, tai sitten ei.

Pikkunätti novelli Vaikea hetki, kertoo lyhyenä kuvauksena taiteilijan elämästä. Ei pelkästään niin että taiteilija elää fyysisesti kuluttavaa ja railakasta elämää, vaan myös hänen värikäs ja monipuolinen mielikuvituksensa, ja myös kaikenlainen henkinen kuorma vanhentaa ja riuduttaa ennen aikoja, saavuttaen lopulta ruumiin täydellisen luhistumisen. Tarina on Mannille tyypillistä monisäikeistä pohdintaa, ehkä kuitenkin fyysisempään suuntaan kuin odottaa sopisi.

Päänovellissa Kuolema Venetsiassa odotukset olivat korkealla, eikä pettymykseen ollut mitään syytä. Tarinassa kirjailija Gustav Aschenbach lähtee kotinsa remonttia pakoon lomalle välimeren rannikolle, ja kuinka ollakaan hän päätyy Venetsiaan, kaupunkiin jossa hän on useita kertoja aiemminkin ollut. Jotenkin kaikki tuntuu kirjailijan mielestä erilaiselta. Jo saapuessaan kaupunkiin laivalla, hän tuntee painostavan ja sateisen kostean ilmapiirin. Kuinka tarunomainen Venetsia onkaan aina hänet toivottanut tervetulleeksi auringon suloisessa paisteessa, vaan ei nyt. Jotenkin kokonaisuutta häiritsee myös meikattu vanha ukko, joika kaikessa irvokkuudessaan ja vastenmielisyydessään saa aikaan ahdistavan ja epätodellisen tunnelman. Kuitenkin oltuaan hetken kaupungissa ja jo kerran lähdettyään sieltä, hän päättää painostavasta ilmanalasta huolimatta jäädä tähän tuhansien tarinoiden kaupunkiin. Aschenbach kohtaa ruokasalongissa yhtenä satumaisena hetkenä kauniin pojan, johon hän kohdistaa täydellisesti huomionsa. Tästä tapahtumasta kehittyy epäselväksi jäävä tunnesuhde tuohon poikaan, etäinen mutta herkkä - jopa jotenkin vastenmielisen epäilyttäväkin(pedofilia). Toisaalta tässä painotetaan taiteellista vapautta ja tiettyä välitöntä harmittomuutta, joka viittaa pikemminkin esteettisen kauneuden ehdottomaan arvostamiseen ja jopa rakastamiseen(ei niinkään erotisointiin).  Mielestäni taistelu käydään järjellisyyden ja tunteellisen järjettömyyden välillä. Ilmiselvästi poikaa varjostava kirjailija kohtaa vain elämän mahdottomuuden ja ehkä myös oman identiteetin ja vanhentumisen aiheuttaman kaukokaipuun menneisiin ja voimallisempiin aikoihin. Vaikka mies ei varsinaisesti kohtaa poikaa millään sanallisen saati fyysisen tilanteen tasolla, kehittyy heidän välilleen eleiden ja tapojen mukainen vuorovaikutus. Kuin jokin kummallinen kissa- ja hiirileikki.
Thomas Mann onnistuu tässäkin novellissa kuvailemaan monisanaisesti ja värikkäästi Venetsiaa, tapahtumia ja ihmisiä. Hikisiltä ja löyhkääviltä kujilta aina raikkaisiin ja suolaisiin merituulliin(Sirokkoihin), jotka puhaltavat aina Saharasta asti. Itse laitoin merkille nämä estetiikkaa ylistävät pikkutarkat ja monilta kantein kuvailevat, jopa paatokselliset kauneuden ylistykset. Kuinka ainoastaan taiteilija voi pukea sanoiksi tai kuviksi asian, jota ei voi todistaa muutoin kuin näkemällä sellaisen itse. Voiko täydellisen kauneuden omata vain ihminen, vai voiko sellaisen nähdä myös paikassa tai asiassa? Koleran repimä kaupunki nukahtaa lopulta surulliseen, mutta västämättömään ratkaisuun - kuolemaan, jota jo tarinan nimikin lupaa lukijalleen.
Kuolema Venetsiassa on pieni suuri novelli, joka sitä lukiessa muistuttaa pikemminkin täyspitkää romaania. Itse en olisi pitkästynyt vaikka kirja olisi ollut 400-500 sivua pitkä, ehkä jopa enemmänkin. Tämä on osoitus verrattomasta kirjoittajan taidosta ja mielikuvituksesta oman itsensä ja täydellisen fiktion välillä, sekä niiden kombinaatiosta. Jopa näinkin raskasta aihetta, surullistakin leimaa kuitenkin tietynlainen kepeys ja hetkeen tarttumisen tunnelma, saman tyyppinen kuin Niko Kazantsakisin kirjassa Kerro minulle, Zorbas. Mielestäni loistava novelli, kunhan suhtautuu hieman sinisilmäisesti aiheeseen.

Novellissa Hämmennystä ja varhaista tuskaa, järjestetään porvarisperheessä nuorten kutsut. Taloon saapuu jos minkäkinlaista, etupäässä parempaa sakkia juhlimaan ja tanssimaan. Esitysten tiimellyksessä kuullaan laulua ja soittoa, lopulta yltyen sekatansseihin. Vanhahko professori virittelee historiallisia keskusteluja, väistyen itseriittoisuuden häpeässään takalalalle. Tässäkin tarinassa nostetaan yhteiskuntaluokkien ja koulutuksen välisten erojen tuomat ristiriidat näkyvästi, tosin maltillisesti esiin. Kirjailija luo voimakkaita vuorovaikutus tilanteita ja kuvailee osuvasti rymän välisiä suhteita, niin huumorilla kuin(vähintään) puolivakavuudella. Lopulta pieni lapsikin ottaa tunnetasolla askeleen kohti aikuisuutta, mustasukkaisen ja omistushaluisen tunteen ilmauksen, joka kuitenkin väistyy unen tuomaan lapsen autuuteen. Oivallinen ja harmiton tarina. Voisin kuvitella että esim. Mika Waltari olisi voinut kirjoittaa kyseisenlaisen tarinan, maltillisen oikeistolaishenkisen seurapiirikuvauksen.

Toiseksi viimeisessä novellissa Mario ja taikuri, luo kirjailia pahaenteisiä ja hyytäviä tunnelmia. Tarina on kirjan ainoa 1.persoonassa kirjoitettu ja sikälikin omalaatuinen, että se on kerrottu menneessä aikamuodossa. Kertojana on siis perheen isä ja jotenkin sepitykset ovat dokumentaarisen oloisia. Perhe lähtee kylpylään viettämään lomaa pahaa aavistamatta. Jo aluksi tulee ongelmia paikallisväestön luutuneiden konservatiivisten tapojen vuoksi ja koko aika painostava tunnelma kasvaa pahaenteisemmäksi. Mario on perheen tuttavaksi muodostunut tarjoilija, kaunis, siro ja miellyttävä. Hän onkin ratkaisevassa asemassa novellin juonen suhteen. Kylpyläpaikkakunnalle saapuu myös taikuri, joka on omalaatuinen - varsinainen keikari. Näillä eväillä saadaan aikaan pelottava jopa sadunomainen tarina, joka on kuin pahaa unta ja jonka keskeisinä teemoina ovat suggestio, hypnoosi ja jopa okkultismi. Jotenkin odotin jopa pahempaa, kuin lopulta tulikaan. Tarina on näistä eniten trillerimäinen. Kirjailija viittaa oman aikansa fasismin nousuun ujuttamalla taikurille erinäisiä maneereja ja tapoja, kuten roomalainen tervehdys ja nationalismin ylistys. Talttuuko peto lopulta?

Viimeisessä novellissa Petetty vanhempi leskirouva alkaa elää tunnerikasta vaihdevuosien jälkeistä elämää. Voisi kai sanoa viidenkympin villitykseksi. Rosaliesta kuoriutuu oikea aikansa puuma, jota hänen jälkikasvunsakin voi vain ihmetellä. Pojan englanninkielen opettaja joutuu vanhemman himokkaan naisen uhriksi. Yllättäen tämän riehakas soidinpeli katkeaa kuitenkin kuin kanan lento. Luonto on järjestänyt yllätyksen, jota petoksenakin voisi pitää. Uskoo ken haluaa. Mielenkiintoinen pointti tässä tarinassa on se, että teema on pitkälti sama kuin ensimmäisessä novellissa. Eri ikäisten ihmisten pökerryttävä rakkauden kokeminen ja pettymys. Lisäksi Petetty tarjoaa paljon lääketieteellistä faktaa naisen patofysiologiasta. Tästä viimeisestäkin novellista olisi voinut kommentoida paljonkin, mutta siirränpä valtikan lukijalle.

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on yllättävänkin monipuolinen lukupaketti. Vaikka lyhyistä tarinoista jää usein valjuhko kuva, täytyy myöntää että näistä ei monessakaan niin käynyt. Vaikka kirja kattaa yli viisikymmentä vuotta tämän taiteilijan tuotantoa, on niissä kuitenkin samanlainen vire. Mielestäni kauttaaltaan melko synkkä kuva näistä jää, mutta toisaalta hyvin elämää ruotiva ja elämänkaarta tukeva. Seikkaperäinen ihmisten kuvailu on hyvin leimallinen tehokeino Thomas Mannin tuotannossa, tämä on hetkittäin jopa liiallisuuten menevä ja hahmostaan karikatyyrin tekevä. Tämä kirja on yksi parhaista novelli-kokoelmista mitä olen lukenut.