tiistai 30. huhtikuuta 2013

Uuno Kailas - Runoja

Kirjailija: Uuno Kailas
Sivumäärä: 259
Painos ja vuosi: 10.painos - 1966


Koleita riimejä kalmistosta. Uuno Kailas oli suomalainen merkittävä runoilija, joka kuoli nuorena keuhkotuberkuloosiin. Hän kärsi myös henkisistä ongelmista ja asusteli loppuajat Ranskan  Nizzassa. Kailas kohtasi luojansa vuonna 1933, vain 32-vuotiaana. Hänen runonsa ovat riimitteleviä ja soinnukkaita ja niitä on helppo lukea. Itselleni tulee kirjailijan kuvasta IKL:n miehet mieleen, toisaalta hän oli tiettävästi vahvasti oikeistoon kallellaan.

Olen joskus aiemmin tutustunut Kailaksen runoihin, luin muistaakseni jostain netistä tai kokoelmasta. Itseeni nämä tekevät vaikutuksen juurikin riimaviista lopuista ja mahtipontisuudesta. Useista runoista kuvastuu myös voimakas isänmaallisuus ja miehekkyys, joka ilmeisesti saattoi häneltä itseltään ainakin jossain mielessä puuttua. Synkkyys ja alavireisyys on voimakkaasti läsnä, kuitenkin kauniisti ja vakuuttavasti tarjoiltuna. Kaikki runot eivät ole mielestäni onnistuineita, mutta osassa hän yltää aivan uskomattomiin mielen maisemiin. Runoilijaa on ilmiselvästi kiehtonut kuolema ja sen läsnäolo, vapauttavuus ja helpotuskin. Lisäksi usein palataan lapsuuden aikoihin, kuten äitiin ja isään - unen painajaisiin ja pelkoihin. Osa runoista leijuu omissa synkissä sfääreissään, luoden epätodellisen ja pahaenteisen tunnelman.

Seuraavassa itselleni mieleen jäävä runo, jossa on "sopivasti" uskonnollistakin voimaa.

ENKELI

Tuli kaunein kaikista enkeleistä
minun lohduttajakseni päälle maan.
Nyt vast' olen ihminen: mulle
hänen kauttaan kaikki annetaan.

Hänen luokseen lentävät laulut
kuin pienet linnut riemuiten.
Hänen ruumiinsa on kuin sielu
ja sielunsa taivaan kaltainen.

Kuin unista suloisista
hän on astunut aineen maailmaan.
Hänen hentoa olkaansa vasten
pään painan nyyhkivän, autuaan.

Uuno Kailas - Runoja s. 74.

Kirjan tekstit eivät varsinaisesti kohenna mielialaa, vaikkakin vaikuttavia ja kauniitakin ovat. Tämän kaltainen runous on nykypäivänä harvinaista, jos kohta jo unohdettuakin. Mielestäni kannattaa kuitenkin muistaa että suomenkieli taittuu moneksi ja varsinkin tämä vanha kieli toimii riimittelevissä runomitoissa hyvin. Uuno Kailas on varmasti nuoremmalta polvelta laajalti painunut unholaan, mutta itse ainakin olen hänet löytänyt ja arvostan häntä Eino Leinon veroisena runoilijana(vaikka tuntemattomampi onkin).

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Timo K. Mukka - Kyyhky ja unikko

Kirjailija: Timo K. Mukka
Sivumäärä: 112
Painos ja vuosi: 1.painos - 1970


Väärin ymmärretty, vai mies väärässä ajassa? Pellolainen Timo K. Mukka julkaisi esikoisteoksensa Maa on syntinen laulu vain 19 vuotiaana. Hän oli paljolti hyljeksitty ja kummeksittu pienessä pohjoisen yhteisössä, joka ei ollut valmis niinkin radikaaliin taiteilijaan kuin Timo oli. On totta että hänen kirjansa ovat tabuja rikkovia ja tavallaan myös paljastuskirjoja. Hänen tarinansa noudattavat pitkälti 1900-luvun alkupuolen Tornionlaakson meininkiä, jos eivät suoranaisesti niin ainakin välillisesti. Itse olen aiemmin lukenut juuri tämän Maa on syntinen laulu ja lisäksi runokirjan Punaista. Koska hiljattain tuli kuluneeksi 40 vuotta taiteilijan kuolemasta, päätin tämän seikan kunniaksi lukea pienoisromaanin Kyyhky ja unikko.

Pieti Kolström on palannut maailmalta pohjoiseen kylään synnyinseudulleen, eikä hänellä ole työtä tai suuremmin mutakaan tarkoitusta. Kesän päivät valuvat menemään kuin vesi hanhen selästä, eikä mitään tunnu tapahtuvan, kunnes hän tapaa Merja Paukun siskon Darja Paukun. Tästä alkaa omituinen ja pelottavakin suhde nuoren alaikäisen tytön kanssa. Tässäkin kirjassa käsitellään arkoja ja arveluttaviakin asioita, aikuisen miehen ja nuoren naisen(jopa lapsen) suhdetta. Tarina kumpuilee voimakkaana virtana todellisuuden ja unenomaisen harhan välimaastossa. Jotenkin rakkaus ja kuolema lyövät kättä ja antavat kuvan koleasta, kylmästä ja kuolemaa syleilevästä yksinäisestä miehestä. Ahdistuksen riivaama kipeä mieli ei löydä keinoja purkautua ja ajaa miehen tuhon tielle ja kirjan surulliseen loppuunsa. Vaikka kirjailijaa ei aikoinaan hyväksytty kotiseudullani Pellossa, on se nauttinut aina "köyhemmän" väestönosan kunnioitusta ja älymystö on sitä aina arvostanut. Ehkä tämä teos ei edusta keskeisintä Mukan tuotantoa, mutta mielestäni antaa oivan lisän siihen.

Mielestäni Mukan teksti on selkeää ja taiteellista, haastaa jopa isompien kehien dinosaurukset tasaiselle. Mieleeni tulee voimakas alakuloisuus ja kuoleman kaipuu, jota käsittääkseni vähintään salaa yksi jos toinen tornionlaaksolainen on potenut vuosikymmenten saatossa. Hetkittäin tekstin tyyli vaihtelee nopeastikin runollisuuden ja asiatekstin välillä. Vaikka Timo Mukka oli etupäässä kuvataiteilija, oli hän mielestäni aina pikemminkin kirjailija. Toisaalta hänen kirjansa ovat kuin maalauksia, jossa sivellin jatkaa sulavasti paikasta toiseen - kuvasta kuvaan. Jos on kiinnostunut kirjailijasta, kannattaa tästä aloittaa, niin ei pode liian suuria järkytykisä heti kärkeen.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Kirjailija: Arto Paasilinna
Sivumäärä: 218
Painos ja vuosi: - 2011


Korpisuomi tutuksi vaikka pullo kertaansa. Arto Paasilinna on kirjailijana itselleni jo vanha tuttavuus. Luin aikoinaan Ukkosenjumalan pojan, joka ei tuolloin suuremmin tehnyt vaikutusta. Toisaalta tartuin tähän Jäniksen vuoteen suurella mielenkiinnolla, koska olen tämän joskus elokuvana katsonut. Paasilinna on syntynyt Lapin Kittilässä, joten hän on siis pohjoisen poikia. Tämä seikka ei jää epäselväksi ainakaan tässä kirjassa. Hänen veljensä ovat myös maineikkaita kirjailioita, kuten Erno Paasilinna, joka on voittanut Finlandia-palkinnon.

Jäniksen vuosi on satiirinen ja humoristinen kuvaus suomalaisesta miehestä, joka kyllästyy kaupungin urbaaniin meininkiin. Kaikki alkaa siitä kun toimittaja Vatanen ja hänen kuvaajansa törmäävät auton eteen juosseeseen jänikseen. Jänis loukkaa jalkansa ja Vatanen alkaa hoitaa sitä. Kuvaaja ei koskaan löydä metsään juossutta Vatasta ja katoaapa hän muiltakin ihmisiltä, kuten esimerkiksi vaimoltaan. Vatasen mielestä vaimo on täydellinen ilkimys ja tyranni. Vastenmielinen nainen joka on pilannut miehen elämän.
Seikkailu koostuu pienistä, miltei erillisistä tapahtumista ja sattumuksista, joita mies kohtaa kierrellessään ympäri Suomenmaata. Hän antaa kohtalokkaan ja julman opetuksen korpille, joka käy ahneeksi ja röyhkeäksi. Hän rahtaa saksalaista sotaromua Kemijoen pohjasta ja rikastuukin hieman. Tuntuu siltä että Vatanen viihtyy Lapissa, laajoilla poromiesten mailla. Paasilinna antaa mielenkiintoisen ja sarkastisen kuvan suomalaisista(jopa muistakin) virkamiehistä ja viranomaisista, silti kuitenkaan loukkamatta erityisesti mitään ammattiryhmää. 

Liikuttavaa ja jopa surullistakin on Vatasen inhimillinen puoli joka vaali hänen suhdettaan jänikseen, vähäisimmästä vähäisimpään luontokappaleeseen. Ilmeisesti miehen lapsuudessa ei ole ollut tarpeeksi tärkeää lemmikkiä, ja parempihan jänis on kuin huono vaimo. Viinahuuruinen jakso sekoittaa kuvioita kummasti ja potkaisee miehen jopa rillumarei-tyyliseen naishurvitteluun. Lyödään kihlat muistamattomana päissä ja iloitaan hyvää kännimakua kohmelossa. Loppupuolen karhu jahti käynnistyy raadellusta varusmiehestä ja huipentuu vanjalan reissuun. Itselläni kävi Antti Litjan naama usein  mielessä lukiessani Vatasen toilailuja, toisaalta elokuva ei noudatellut kovin uskollisesti kirjan kulkua ja hyvä niin.

Kirja esittelee oivallisen kavalkadin stereotyyppisiä suomalaisia miehiä ja salomaiden paikkakuntia. Teksti on sujuvaa ja napakan purevaa, hetkittäin se äityy jopa reteileväksi ja röyhkeän näppäräksi. Tämäkin kirja on sinivalkoinen kuvaus itsetunnosta ja sen kolhuista. Mikä parasta Vatanen on selviytyjä, ja on sitä suurella sydämellä. Kaikessa eheydessään mukavaa ja viihtyisää luettavaa. Koska kirja on melko ohut, siihen on helppo tarttua laiskemmankin lukijan. Suosittelen kirjaa.


Antti Litja elokuvassa Jäniksen vuosi (1977).


maanantai 22. huhtikuuta 2013

José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Suomentanut: Sanna Pernu
Sivumäärä: 550
Painos ja vuosi: 1.painos - 2012
Uutuus käännös



Kumpi oli ensin, kana vai muna? Nobelkirjailija José Saramago on tällä kirjallaan lunastanut paikan allekirjoittaneen kirjahyllyssä. Vaikka tämänlaatuinen kirjallisuus ei ole ehkä ensimmäinen valinta aloitteleville lukijoille, niin mielestäni ennen pitkää herättää useimman kiinnostuksen. Saramagon kirjoja on suomennettu paljon, joten sarkaa riittää. Ricardo Reisin viimeinen vuosi lienee kirjailijan tärkein teos ja vaikka kirja on tavallaan uutuus suomennos, on se alkuperäiskielellä kirjoitettu jo vuonna 1984. José Saramago oli kovaksi keitetty kommunisti, eikä tämä ollut omiaan lisäämään hänen suosiotaan katolisessa Portugalissa. Ehkäpä juuri sen vuoksi hän on tullut suurempaan suosioon kypsemmällä iällä. Ainakaan tilastojen valossa vasemmistolaisuus ei ole esim. Nobel-raatia häirinnyt(Saramagon osaltakaan), vaikka mukaan mahtuu pari piilonatsiakin, on palkitseminen linjassa vallitsevien tapojen kanssa.

Eletään vuotta 1936. Ricardo Reis palaa takaisin synnyinsijoilleen kotimaahansa Portugaliin, hän on viettänyt 16 vuotta Brasiliassa, jossa hän on hoitanut lääkärin tointa. Tänä aikana Euroopassa on tapahtunut suuria muutoksia, oikeastaan lähes kaikki on muuttunut. Eletään sodan kynnyksellä ja fasismi on nousussa vanhalla mantereella, myös Portugalissa jota pidetään rauhan tyyssijana. Vaikka Ricardo on vain 47 vuotias, on hän hyvin väsynyt ja ainakin tunnetasolla elämän ehtoopuolella. Kaupungin kadut ja torit huokuvat yksinäisyyttä, ja tätä yksinäisyyttä  tulee huojentamaan Fernando Pessoan vaelteleva haamu. Tämä kuollut runoilija ilmestyy Ricardolle tuon tuostakin, joskin koko aika harvemmin ja harvemmin. Kuten kuoleilla on tapana, ne katoavat pikkuhiljaa ihmisten mielestä. Kuten maagiseen realismiin kuuluu, on haamuilu luonteva osa todellisuutta, eikä sitä pidetä tai yritetä pitää mitenkään yliluonnollisena tapahtumana. Sen sijaan esitetään kysymys siitä kuka näkee ja mitä, ehkä myös miksi tulet nyt, tai miksi et tule?
Hieman omituinen ominaisuus lääkäri Reisissä on hänen kiintymykseen ja rakastumiseen asti ulottuva kiinnostus rampautuneeseen ja rikkaaseen Marcendaan. Rakastaako Ricardo tytön halvaantunutta kättä, siis tätä parantumatonta vaivaa, vai ehkä hänen fyysistä epätäydellisyyttä sinällään? Suoko älykkyys jopa täydentävyytenä tämän ruummiillisen vian?
Kirjassa Saramago käsittelee mielenkiintoisella tavalla tuolloista ajan jaksoa, politiikkaa ja uskontoa. Hänen proosansa antaa hienon ja monipuolisen kuvan Lissabonista, sen ihmisistä ja jopa arkkitehtuurista. Kirjailija tarrautuu monilta osin tosiasioihin ja yhdistää luontevasti mukaan fiktiota, jolloin lukija unohtaa tämä rajan kokonaan. Tämä lienee osa maagista realismia. Esimerkiksi Fernando Pessoa on olemassa ollut runoilija ja hänen kuolinaikansa sopii hyvin kirjan tapahtumiin. Toisaalta taas Ricardo Reis oli Pessoan yksi heteronyymeistä. Viittaako tämä kirjallisuuden elävyyteen, vaikka kirjailija itse olisikin jo kuollut? Kuten usein on niin että kirjallisuus on surullista, toteutuu se tavallaan tässäkin tarinassa. Vanheneva mies potee yksinäisyyttä, ja yksinäisyys on usein murheellinen olotila.
Romantiikka esiintyy kirjassa aika tyypillisenä asetelmana, kuinka rakkaudesta kilpaillaan paremman statuksen omaavan miehen rinnalla. Lidia joka on köyhä, mutta raikas terve ja kaunis. Hänen vastapainonaan Marcenda joka on rikas ja toki kaunis, mutta fyysisesti viallinen. Voiko mies rakastaa luontevasti useampaa naista, vai onko nainen lopulta vain miehen lihallisen kaipuun tyydyttävä "asia".

Kantava ominaisuus tarinassa on sen unenomaisuus ja hetkittäiset selkeät jaksot, jotka vuorottelevat melko luontevasti. Toisaalta tämä on hetkittäin puuduttavakin asia, ottaen huomioon kirjan paksuuden. Olisiko olennainen tullut ilmaistua lyhyempänäkin kirjana? Häiritsevänä asiana pidän kirjan vuoropuheluiden asua, nämähän ovat pilkuilla eroteltuja pötkyjä ja ainakin itselleni hieman haasteellisia hahmottaa. Silti monisäikeinen tarina joka jättää tilaa rivien väliin(tämä lienee proosan merkitys ja viehättävyys). Itse aion lukea tulevaisuudessa useammankin Saramagon, kunhan kesä saapuu ja jättää jäähyväiset myöhästyneelle keväälle.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Juan Ramón Jiménez - Harmo ja minä

Suomentanut:Tyyni Tuulio
Sivumäärä: 126
Painos ja vuosi: 3.painos - 1979


Andalusialainen elegia. Espanjalainen kirjallisuus ei itselleni ole tätä ennen mitään tarjonnut, näin ollen on korkein aika tarttua härkää sarvista. Juan Ramón Jiménez on merkittävä ja palkittu espanjalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1956.  Päätin tarttua tähän ohueen mutta sisällöltään painavaan kirjaan Harmo ja minä. Kyseistä kirjaa pidetään tekijänsä pääteoksena. Löysin kirjan helposti paikallisesta kirjastosta, vaikka olikin vaatimattoman näköinen pieni kirjanen.

Harmo ja minä on proosallinen runoelma joka rakentuu miehen ja aasin retkistä Espanjassa. Tarinan pää henkilö seikkailee Harmo-aasin kanssa värikkäässä ja tuoksuja täynnä olevassa Andalusiassa. Elämän meno elegian siivin kerrotaan monivivahteisiesti ja koreasti. Vaikka kirja on lyhyt, niin siinä ennätetään ansiokkaasti kuvaamaan ihmisten elämää ja luonnon kauneutta. Kuinka aasi voi olla niin inhimillinen kaikkine piirteineen, ja kuinka eläimen ja ihmisen välille voi kehittyä niin vahva vuorovaikutussuhde, tunnesiteestä puhumattakaan? Kirjan kaihoisa vire purkautuu tunneskaalan ääripäissä kyynelten tulvista räjähtävään nauruun. Mielestäni tarinan lyhyet luvut ovat surullisia ja kulkevat välähdyksinä kohti pahaenteistä tapahtumaa. Jos tämä kirja olisi viini, olisi se pikemminkin kupliva ja poreileva valkoviin, kuin paksu ja tahmea punaviini. Jotenkin se alkoholin terävyys puuttuu ja kaikessa seesteisyydessään hyvä niin.

Varsinkin aluksi kirjasta tuli mieleen lastenkirja, joka oli pyritty jopa kuvituksineen ohjaamaan höpsön rentoon tunnelmaan. Kuvitus oli sinällään varsin minimalistista ja karkeasti tehtyä. Itse koin nämä heppoisat kuvat turhiksi. Sen sijaan teksti oli jotenkin kypsää ja helposti lähestyttävää. Vaikka tämä Harmo ja minä kuuluukin Jiménezin älyllisen kauden tuotantoon, on se mielestäni pikemminkin symbolistinen - paljon kuvaava ja vahvoja vertauskuvia pursuileva pikkunätti runoteos. Voisi jopa todeta rentouttavaksi ja virkistäväksi lukukokemuksesksi.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Grazia Deledda - Elias Portolu

Suomentanut: Jalmari Hahl
Sivumäärä: 236
Painos ja vuosi: 1.painos - 1928



Hauduttava kuumuus ja keltaiset kedot joilla lammas-karja laiduntaa, Sardinian sinisen taivaan alla. Elias Portolu oli Grazia Deleddan läpimurto kirja, jolla hän käynnisti menestyksellisen uransa italialaisessa kirjallisuudessa. Tämä kirja puolustaa itseään kaunokirjallisuuden klassikoiden joukossa, kaiketi oikeutetusti. 

Tarina alkaa siitä kun Portolun veljessarjan pojankasvoinen Elias pääsee vankilasta lusimasta tuomiota, jonka syytä ei milloinkaan suoranaisesti kerrota. Elias on perheen fiksuin ja filmaattisin, mutta työtävieroksuva ja retaleen oloinen. Kaiken lisäksi hän on auttamatta naismainen ja heiveröinen ns. "juustonukke". Ukko Portolu jaksaa vuoroin haukkua ja kehua poikiaan ja muutenkin porukka on kuin rähinöivä romanilauma. Perheen työteliäs mutta yksinkertainen Pietro seurustelee nuoren ja kauniin Maddalenan kanssa ja menee myös hänen kanssaan vihille. Eliaksella ja Maddalenalla on kuitenkin vispilänkauppaa ja he ovat ilmeisen rakastuneet. Tästä käynnistyy käsittämättömän lapsellinen ja sekava, mutta toki kiihkeän intohimoinen petossuhde. Erityisesti Elias on lapsellisen sairas tunnemaailmaltaan, itsekeskeinen ja omahyväinen. Maddalena sen sijaan röyhkeä ja petollinen. Jo sinällään tapahtumat soljuvat luontevan kierosti Nuorossa, joka tuolloin oli paheen ja rikollisuuden  tyyssija. Edes Eliaksen pappisvihkimys ei pysty kesyttämään kiihkeitä välimerenmiehen tunteita. Ja kuinkas muuten näitä surkeita tekoja puolustellaan sielunvihollisen kataluudella, toisin sanoen pirun syytä koko homma.

Tarina kerrotaan muutenkin liioittelevalla kiihkeydellä ja siinä toistetaan tarpeettoman paljon samoja asioita, ehkäpä tätä käytetäänkin lähinnä tehokeinona. Mielestäni keskeinen teema on tässäkin kirjassa on synti ja siihen lakeaminen, tarkemmin sanoen kielletyn hedelmän puraiseminen. Jotenkin tämän onnettoman ja hosuvan porukan yllä leijuu tosiaankin jokin sardinialainen kirous. Jollakin tasolla Elias Portolussa käytetään mehukkaasti Madonna ja huora tematiikkaa. Lisäksi tätä täydentävänä vastapainona käytetään eksynyttä ja rappeutunutta huorapukkia sinisilmäisten junttien puutarhassa. Mielenkiintoinen havainto yhtäläisyydestä Tuulen viemää kirjaan, jossa myöskin kamppailtiin samanlaisessa tilanteessa - alhaisten mutta aitojen tunteiden myrsky uskonnollismoraalisia seikkoja palvovassa yhteisössä. Jos se on kielettyä, sitä haluaa enemmän. Uskon että Grazia Deledda venyttää näitä asioita tarkoituksella äärimmilleen, saaden täten potkua kirjoihinsa. Ehkä mielenpainuvinta tarinassa on kuitenkin vahva ympäristön kuvailu ja ihmisten luonnonläheisyys. Teksteissä on feministisiä piirteitä ja niitä ei voi olla aistimatta, näin ollen luulenkin että kirja on myös kaikessa romanttisuudessaan naislukijoiden mieleen. 
Kaiken kaikkiaan arvioni kirjasta on tahallisesti asenteellinen ja subjektiivinen, mukaillakseni kirjan ilmapiiriä.

Seuraavassa mielestäni edustava otos Grazia Deleddan kirjoitustyylistä;

"Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -"

Grazia Deledda - Elias Portolu s.44


perjantai 5. huhtikuuta 2013

Grazia Deledda - Muratti

Italialainen kansitaide Muratti(L'edera)
Suomentanut: Jalmari Hahl
Sivumäärä: 244
Painos ja vuosi: 1.painos - 1929



Hänen ympärillään kuin muratti - kohtalokas nainen. Grazia Deledda(1871-1936) oli sardinialainen kirjailija, joka valmentautui kirjailijan uralleen lähes olemattomin opinnoin. Toki hän opiskeli kieliä, joka tietysti tuki hänen selkeää kirjoittajan lahjaa. Deleddan kirjoja on suomennettu useita ja ne ovat valtaosin jääneet unholaan - kirjaston varastojen uumeniin. Viimeiset painokset lienevät 1940-luvulta. Muratin lisäksi tarkoituksenani on lukea myös Elias Portolu, mutta Pako Egyptiin jäänee haaveeksi, koska en kirjaa mistään näytä saavan. Grazia Deledda sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926.

Muratti kertoo monimutkaisen rakkaustarinan, johon sekoituvat lähes kaikki ihmisen alhaisimmat ja toisaalta myös ihailtavimmat ominaisuudet. Annesa niminen nuori nainen on ottolapsena perheessä, jossa hän hoitaa vanhaa ukko Zua nimistä vaaria. Nainen ei ole enää lapsi eikä liioin nuorikaan, miltei nelikymppinen. Ilmiselvästi tämä vaari on pian kohtaava vanhan vihtahousun, mutta on kaikessa väkipäisyydessään sitkashenkinen. Perhepiirissä huseeraa myös lurjusmainen leskipoika don Paulu, johon Annesa on ihastunut. Don Paulu yrittää pitää yllä perheen toimeentuloa ja tiluksia, mutta ei onnistu missään asiassa - päin vastoin hän on pelkkä rahan syöveri. Kilpakosija nuori renki Gantine joka on ehättänyt jopa kihloihin Annesan kanssa, koittaa miteellä kaikin yritteliäisyyden keinoin don Paulua vastaan, huomaten kuitenkin pian tien nousevan pystyyn.
Tilalla tapahtuu rikos joka muuttaa shokeeraavasti lähes kaiken. Saako paha palkkansa ja kuka oikeastaan edustaa hyvää ja kuka pahaa? Voiko tunteiden seuraaminen johtaa turmioon vai kääntyykö riskinotto kannattavaksi? Onnettomien asioiden vuoksi Annesa nousee Gonare-vuorelle etsimään selvyyttä ja vauhtia sotkuisiin ja pelottaviin asioihin. Hänen keskeisinä oppaina toimivat papit ja paimenet. Vaikka täytyy myöntää että muutaman kerran käväisi  mielessä, että pappi Virdisillä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Yhtä kaikki lopulta ympyrä sulkeutuu.

Tarinaa kehystää Sardinian luonto kaikkinen väreineen ja vivahteineen. Eikä aluksi voisi uskoa millaisen seikkailun pyhän Basiluksen juhlan ilotulitusrakettien räiske käynnistäisi lukijalle. Sirkkojen sirityksessä ja satakielten liverryksessä nousee ilmoille savun ja puutarhan tuoksu, joita vahtii sinisenä kuultavat vuoret
Itseäni huvitti tämän suuren "perheen" sähläily ja siitä tulikin mieleeni espanjalaisuus, suulasta sadattelua ja tohelointia. Kirjailija Grazia Deledda on onnistunut ainakin tässä tarinassa luomaan lukijalle otollisen lukemisympäristön. Kieli on sopivan runsasta, välttäen kuitenkin turhia korulauseita. Ei mitenkään pitkästyttävää. Tarinan iästä johtuen vilisee teksteissä vanhoja suomalaisia sanoja, jotka on kuitenkin helposti ymmärrettävissä. Mielestäni tarinan kantavia voimia ovat kohtalon arvaamattomat tiet ja ihmisten potentiaali luoda savua ilman tulta. Joskus rouva fortuuna näyttää pitkää nenää, ja kaiken kukkuraksi joukossa tyhmyys tiivistyy. Jälleen kerran kovin naistenmies on kädetön hulttio, mutta vastustamaton sellainen. Kirja on siis draamallinen kertomus, joka edustaa monelta osin aikansa dekkarikirjallisuutta.


keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Roger Martin du Gard - Thibault'n suku III-IV

Suomentanut: Arvi Nuormaa
Sivumäärä: 290 + 205(495)
Painos ja vuosi: 2.painos - 1964 ja 1965


Päätin jatkaa tämän aloittamani Thibault'n suku -sarjan loppuun kaikkien suomennettujen kirjojen osalta. Koska Martin du Gardin teksti on joutuisaa lukea, ei tämä aiheuttanut suurtakaan ponnistelua. Kaiken lisäksi kirjaston muut asiakkaat eivät ole kovin innostuneita lukemaan näitä viehättäviä kirjoja, joten sain pitää niitä lainassa huomattavan pitkän ajan.


 4. Antoinen potilaat
5. >>La Sorelina>>


On siis kulunut taas muutamia vuosia. Herra Thibault'n kunto on pikkuhiljaa romahtanut ja hän on joutunut palvelusväen armoille. Antoine hoitaa uutterasti - korkealla moraalilla ja ammattitaidolla potilaitaan. Vaikuttaa vain siltä että hän on kiinnostuneempi ihmisten pään sisällöstä, kuin somatiikasta. Erään "pienen tytön" tapauksen yhteydessä joutuu nuori lääkäri punnitsemaan niin ammattimoraaliaan kuin omaa asennettaan. Oliko eutanasia jo tuolloin niinkin pinnalla oleva aihe, mitä kirjailia Martin du Gard antaa Antoinen kautta ymmärtää? Kuitenkin potilaat hoituvat rennolla kädellä ja kuin korkeamman voiman johdatuksesta - ilman pienintäkään epäilystä. Isänsä hoidon osalta Antoine lipeää jopa menestyksellisesti plasebo-keinojen käyttöön, ja tästäkin rönsyilee mielenkiintoisia pohdintoja psyyken ja sooman vuorovaikutuksesta. Muutenkin Antoinen potilaissa viihdytään suhteellisen paljon pohdintojen teillä, lähinnä nuoren lääkärin mielikuvituksen keitoksissa.
Mielenkiintoisen huomion kiinnitin Jacquesin kohtaloon, tämähän jää hieman auki. Onko Jacques kuollut, vai onko hän ehkä vain matkoilla tai niin ns. kadonnut?
Vaikka Antoine on hiljattain kokenut vaikeita ihmissuhde pettymyksiä, alkaa uusia fantasioita lipua nuoren miehen mieleen. Ainakin naiset pysyttelevät mehevästi flirttailu linjoilla, joita Antoine ei voi olla huomaamatta.
Parasta antia kirjassa ovat kuitenkin lääkäripraktiikan kuvailut, näissähän luodaan varsin kattavaa kuvausta tuon ajan ammattilaisuudesta. Tuberkuloosin moninaiset kasvot ja lähestyvän kuoleman ahdistavat merkit, tietynlaisella kaunokirjallisuuden herkkyydellä ja keinolla.

La Sorelinassa tarina saa taas uuden käänteen. Paljastuu nimittäin että Jacques onkin elossa. Yhteiseen kotiin sapuu kirje rehtori herra de Jalicourtilta, joka sisältää hänen arvionsa ja kommenttinsa Jacquesin kirjoittamasta La Sorelina-novellista. Antoine tapaa de Jalicourtin ja saa selville yhtä sun toista, muun muassa sen että pojan novelli on jo julkaistu. La Sorelina osoittautuu paljastuskirjaksi(tai näin ainakin Antoine luulee) ja päättelemällä tarinan kuviota hän vaipuu hypoteettisiin mietteisiinsä, onko Jacques todellakin tätä mieltä ja onko näin tapahtunut? Tästä alkaa kuumeinen etsintä, joka vie Antoinen Sveitsiin. Vaikka lääkäri Thibault on helpottunut löydettyään pojan hengissä, on hän silti kuohuksissaan ja vihainen. Haluaako Jacques kuitenkaan palata kotiin isän kuolinvuoteelle tekemään sovintoa?
La Sorelinan teemana ovat sisarusten välinen vuorovaikutus ja sen moninaiset nyanssit. Lisäksi tarina tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman vapaaehtoisesti katoavan ihmisen identiteetin uudelleen muokkautumisesta. Suoko sovinto anteeksiannon ja unohduksen? Antoinen intuitio muistuttaa kieltämättä salapoliisin potentiaaliasia kykyjä, hänen availessaan salaisuuksien verkkoa. Onko asiat kuitenkaan ihan niin kuin La Sorelina-novellissa kerrotaan, vai onko siinä sittenkin myös taiteilijan luomaa fantasiaa? Mielestäni kirja tarjoaa enemmän onnistumisia kuin pettymyksiä ja näin ollen se on aiempia kirjoja valoisampi.

 
Roger Martin du Gard(Wikipedia)

6. Isän kuolema


Viimeisessä suomennetussa osassa Isän kuolema siirtyy painopiste ratkaisevasti herra Oscar Thibaultiin, siis kuolevaan vanhaan mieheen. Koska tuskat lisääntyvät ja valoa ei näy tunnelin päässä, alkaa olla kiire. Paikalle pyydetään pastori Ábbé Vécard antamaan viimeisiä synninpäästöjä. Huoneeseen kehkeytyy vahva dialogi hengenmiehen ja maallisen kulkijan välille. Paljastuukin niin, että herra Thibaultin usko on ollut lähinnä näennäistä ja kulisseja ylläpitävää ylemmyyttä. Kun sitten joudutaan katsomaan tuskallista kuolemaa silmästä silmään, alkaa tämä verho rakoilla ja lennättää ilmoille kaikenlaista "epäileväisyyttä ja vihaa". Vain vaivoin sisarukset ehättävät Sveitsiskuolevan äärelle, huomatakseen tuskallisen kuoleman pitkittyvän ja johtavan lähes epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tässä vaiheessa Antoine sortuu viimein "pehmeän" eutanasian tielle, kokematta yllättäen suuriakaan tunnon tuskia. Tämäkin jakso tarjoaa runsaasti lääketieteellisiä faktoja ja mielenkiintoisia kuvauksia kuolemasta niin maallisella kuin henkisellä tasolla. Jotenkin tuntuu siltä, että kuolema tarjotaan vastenmielisenä ja rumana asiana, eikä se yhtään kauniimmaksi muodostu edes rauhoittuneiden kasvojen luomassa hiljaisessa ilmapiirissä. Tajolla siis lautumia, visvaa ja veristä virtsaa virttyneillä lakanoilla.

Kirjassa pureudutaan syvällisemmin Herra Thibaultin persoonaan hänen kuollessan ja post mortem hänen muistiinpanojensa kautta. Onnistuiko niinkin henkevä ja tunteva ihminen kovettamaan ulkokuorensa, tekemään itsestään lähes vieraan ihmisen lapsilleen ja muillekin läheisilleen? Hautajaisista ei lukijalle juurikaan pohdittavaa jää, mutta tietysti tämäkin ohjaa käsityksissä porvaristosta ja teräätekevistä.
Kuin sokerina pohjalla tarjoutuu lopuksi lukijalle hienoa pohdintaa uskonnosta ja katolisuudesta. Antoine Thibaultin uskon puute hämmästyttää herra Ábbéa ja mielestäni tämä osa onkin ehkä antoisinta luettavaa. Tuntuu siltä että kirjailija Martin du Gard unohtuu itsekin ruotimaan omaa käsitystään(Antoinen kautta) teologiasta, ateismista ja jopa metfysiikasta. Pystyykö kirkonmies pitämään puolensa tuossa sivukaupalla jatkuvassa väittelyssä? Vai onko koko uskon ja rationalisuuden välinen jutustelu törmännyt niiden välissä vallitsevaan ylitsepääsemättömään muuriin? Keskeiset teemat Isän kuolemassa ovat kuoleman lopullisuuden hyväksyminen, uskon kyseenalaistaminen ja eutanasian pohdinta. Rahan osuus kuvioissa on vähäisempää kuin esim. vasta lukemassani Buddenbrookeissa, mutta selvästi kuitenkin herra Thibaultissa on korostettua ylpeyttä ja pöyhkeyttä joka kanavoituu testamentin monimutkaisissa koukeroissa.

Luettuani koko Thibault'n suomennetun kirjasarjan jää itselleni päälimmäisenä mieleen ihmisiä seikkaperäisesti kuvaileva helppolukuinen kerronta. Tarjolla on myös eksaktia tietoa lääketieteestä, sosiologiasta, uskonnosta ja taiteesta. Kuitenkin Martin Du Gard käsittelee tietyllä aika radikaalillakin kovakouraisuudella sensitiivisiäkin asioita ja uskaltaa riisua "likaisetkin" ajatukset sanoiksi, säilyttäen kuitenkin arvokkuden. Mielestäni kirjailijan tarjoama realismi on lopulta aika pessimistisesti sävyttynyt. Koska kirjassa esiintyvien ihmisten määrä pysyy kohtuullisena, ei pakka uhkaa levitä missään vaiheessa ja lukeminen on mielekästä.

Harmi ettei kahta viimeistä osaa  l'Été 1914 ja  l'Épilogue ole suomennettu. Edellä mainitut käsittelevät muun muassa sotaa, joka olisi teemallisesti lopettanut luontevasti sarjan(suomeksikin).