Seamus Heaney - Ukkosvaloa

Suomentanut: Jyrki Vainonen

Sivumäärä: 104

Painos ja vuosi: 1.painos - 1997

Maanläheistä runoutta Pohjois-Irlannista. Seamus Heaney on eräs tunnetuimmista elävistä englanninkielisistä runoilijoista. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Heanyn runoja on ilmestynyt suomeksi neljä Julkaisua ja tämä Ukkosvaloa on kooste parhaista paloista vuosien varrelta (1966-1996).

Seamus Heaneyn runot ovat vahvasti sidoksissa maaseutuun ja kakikin tavoin luonnonläheisiin aiheisiin. Tietysti niissä kerrotaan ihmisistä, mutta esimerkiksi ammatit ja tavalliset arjen askareet ovat huomattavassa osassa. Jotenkin tuntuu siltä että sinällään pienet ja koruttomat(tosin tunnelmalliset) tapahtumat on aateloitu uuteen korkeampaan merkitykseen, tästä hyvät esimerkit ovat jo heti kärkeen agraari- ja maalaistunnelmalliset runot Aitta ja Karhunvatukoita poimimassa. Tosin näissä(kin) runoissa loppuvaiheessa pakenemiset ja ahdistus ovat vahvasti läsnä. Lähes kauttaaltaan runoissa on hetkessä ikuisuuden tuntu, Irlannin kansan runollinen perintö yhden miehen ilmaisemana.

Ehdottomasti paras runollinen hetki ja tilanteeseen vangittu tunnelma on seuraavassa lainauksessa;

"Ostin toukat paperipusseissa niin kuin makeiset
ja ongin iltaisin kuuman maan hehkussa
ja maissin vihreässä katkussa.
Tuon penkan varjosta, niin kuin punotusta kankaasta,
bambuvavat törröttivät lempeästi,
nyökkivät ja odottivat, tunnustelivat hiljaisuutta.
Etanoita ruohikossa, lepakon vikinää, tummuvat puut..."

Seamus Heaney - Keskikesä

Mielestäni oivallisesti on tässä katkelmassa stimuloitu lukijaa lähes jokaisen aistin tasolla, tuoksut, lämpö, värin, valon ja varjon leikki, ja mikä vaikuttavinta hiljaisuuden rikkova pieni ääni. Kaikki tämä yöllisen onkiretken yhtenä hetkenä.

Myös teollistumista ja väistämätöntä ajan tuomaa muutosta ihmisten arjessa ja elämässä kuvataan myös aisteja "koettelevissa" värssyissä;

"Kun tongin siellä, löysin
tammenterhon ja ruosteisen pultin.

Jos kohotin katseeni, näin
tehtaanpiipun ja lepäävän vuoren.

Jos kuuntelin, erotin
veturinvaihdon ja ravaavan hevosen äänet.

Ei mikään ihme jos ajattelin
että saattaisin vielä katua."

Seamus Heaney - Terminus I

Kun luin tämän runoelman, täytyy myöntää että parhaasta päästä lukemaani runoutta. Heaneyn teksti ja kieli on tarkoitettu selvästi suurelle lukijakunnalle, seassa ei vilise liiaksi hienoja sanoja, eikä sisältöä ole tarpeettomasti koukeroitu. Oikeastaan runot kertovat sopivan karusti rustiikkisia asioita ja niiden ympärillä lipuu rauhallinen ja rehellinen tunnelma. Ei mitään urbaanisti raiskattua eliittirunoutta, pitkäjalkaisista pikareista juoville kaupunkilaisvulgaareille.

Toki kaikenlaiselle runoudelle ja kirjallisuudelle on oma tilauksensa, mutta tätä voisin suositella lähes jokaiselle lukijalle - joka Matille ja Maijalle jok' ei saa ihottumaa niinkin herkästä asiasta kuin runoudesta.

Eyvind Johnson - Tulta ja ruusuja

Suomentanut: Arvi Kivimaa

Sivumäärä: 478

Painos ja vuosi: 2.painos - 1974

Piinattuja sieluja inkvisition vuosina. Eyvind Johnson syntyi Överluleåssa vuonna 1900 käsityöläis perheeseen. Hänen tuotantonsa on eurooppalaishenkistä ja pitkälti yhteiskunnallisia asioita käsittelevää pohdintaa. Kirjailija kuoli vain pari vuotta Nobel-palkitsemisensa jälkeen vuonna 1976. En tarttunut tällä kertaa tekijän pääteokseen(Rantojen tyrskyt), vaan valitsin tämän Tulta ja ruusuja -kirjan.

Tulta ja ruusuja kertoo tarinan Urbain Grainier nimisestä pastorista, joka ei sovellu ammattinsa vaatimaan muottiin. Hän toimii lähinnä lihallisen- ja henkisen rakkauden lähettiläänä ja on tässä toimessaan hyvä. Naisia lakoaa ja tästä ollaan "yleisemminkin" tietoisia. Mies on karismaattinen sanaseppo ja tämän vuoksi hän selviää pitkään kaupunkinsa virassa, enemmän tai vähemmän menestyksellä. Kaupungissa ja kunnailla riehuu ruttoepidemia, ja paikallisten luostarien naisia riivaa demonit ja paholainen. Näistä saa oivallista käsitystä mm. viininviljelijä Daniel Drouinin päiväkirjamerkinnöistä, tämän mattokauppiassuvun vesan iloista ja suruista. Lisäksi tekstit nivoutuvat paikallispolittisiin ja uskonnollisiin tapahtumiin, jotka valottavat ja valmistelevat lukijan tulevaan dragediaan.
Pystyykö pieni kourallinen ihmisiä pelastamaan kaupungin tekohurskaiden inkvisitiittoreiden tuhovimmalta ja pystyykö nämä tyyneyden martyyrit säilyttämään kasvonsa. Korjaako viikatemies satoaan sairauden ja teologisen viekkauden avulla - kuka seisoo viimeisenä?

Kirja on vuoroin syvällistä pohdintaa ja tavallisen elämän kuvausta. Vaikka tekstissä esiintyy kohtalaisen paljon eri henkilöitä, ei tämä suuremmin sekoita pakettia. Lisäksi kirjan henkilöt muutuvat tekstistä lihaksi ja alkavat helposti elää tarinan mukana. Mielestäni teksteissä piikitellään kristinuskoa onnistuneesti ja hyvällä maulla. Missä vaiheessa todellinen usko muuttu hallinnon välineeksi ja teoreettisuus käytännöllisyydeksi? Tarina on tavallaan surullinen, mutta jotenkin tämän onnistuu unohtamaan tapahtumien välttämättömyyden vuoksi - tapahtumien jotka kertovat tuleville sukupolville kirkon vääristyneistä valtaa tavoittelevista asenteista ja teoista.

Kirjan teksti on kohtalaisen helppoa luettavaa. Jonkin verran asiat ja tapahtumat poukkoilevat aivojen aikakalenterissa, mutta ei häiritsevyyteen asti. Jotenkin oudoksun hieman päiväkirjamaisuuden ja tavallisen proosan vuorottelua, tämä ei ehkä ole omiaan lisäämään kirjan luettavuutta. Vaikka kirja on siksikin laadukas, niin jostakin syystä lauserakenteita "halvensi" omituiset lyhenteet kuten Urbain Grainier - U. G. yms. Lisäksi jotenkin jopa koomista sävyä toivat nämä joko kääntäjän tai kirjailijan itsesensuurin tuotteet, tyyliin "täyttää p---kaa"(naurahdus).
Kuitenkin kirjasta olen varovaisen positiivisin fiiliksin, voisin lukea kirjan tarvittaessa uudestaan, tai ehkä luen muitakin Eyvind Johnsonin kirjoja - kenties. Ainakin voisin käydä tulevana kesänä Bodenissa katsomassa kirjailijan "stugaa", joka toimii ilmeisesti turistinähtävyytenä. Sen verran itsessäni on myös norrbottenilaisverta, että suosin asioita jotka koen olevan kotiseuduiltani(Torniolaakson liepeiltä).

Joseph Brodsky - Keskustelu taivaan asujaimen kanssa

Suomentanut ja valikoinut: Jukka Mallinen

Sivumäärä:103

Painos ja vuosi: 1.painos - 1995

Junttaa piikittelevää runoutta. Joseph Brodsky oli venäläissyntyinen kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Hänet karkoitettiin Neuvostoliitosta vuonna 1972, ja sai viisi vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Brodskya syytettiin aikoinaan Venäjällä tyhjäntoimittamisesta ja milloin mistäkin. Päätin lukea suomalaisen koostaman runokokoelman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Tarkoitukseni oli myöhemmin tutustua myös hänen essee-kokoelmiin.

Joseph Brodskyn runoissa lähes jokaisessa toistuu sodan teema, joko välittömasti tai välillisesti. Suomalaiset ovat saaneet oman positiivisen osansa, usemassakin eri runossa. Puna-armeijan kenraali Zukov saa synninpäästön kuolleiden sielujen vuoksi ja isä aurinkoinen ilmeistä salaivallista huomiota. Uuden kotimaan vapaus räjähtää taivaalta sataen sirpaleina niemiin , notkoihin ja saarelmiin. Niinpä kesä saavuttaa talven, niinkuin ihmiselon kaarikin loppunsa. Ilmiselvästi Brodskylla on kiinnostusta globaalimminkin ympäristöstä ja ajasta - aina antiikista tähän päivään.

Brodskyn runollinen kieli on miehekästä ja maskuliinista. Tuntuu siltä että osa runoista avautuu helposti, kun taas jotkut niistä ovat lähes täysin tavoittamattomissa. Lisäksi runoissa vilisee hienoja sanoja ja eri asiayhteydet ovat aika häilyvästi yhteydessä toisiinsa. Itselleni lukuelämys olikin lähinnä erilaisia tunnelmia ja mielialoja. Sinällään lukeminen ei tuottanut vaikeuksia ja sain jopa piristäviä viboja.

Seuraavassa mielenkiintoinen katkelma, jossa sydäntalven kaamos muuttuu yhdentekeväksi mössöksi ja aika haipuu pois.

"Talvisin tiistai on itseasiassa 
saman tien lauantai. Päivällä on helppo erehtyä: 
onko valot jo sammutettu vai eikö vielä sytytetty?
Lehdet voisi painaa kerran viikossa.
Aika vilkuilee peiliin kuin laulajatar,
joka on unohtanut, mikä tämä on - "Tosca" vai "Lucia".

Joseph Brodsky - eklogi (talvinen)

Erlend Loe - Supernaiivi

Suomentanut: Outi Menna 

Sivumäärä: 223 

 Painos ja vuosi: 7.painos - 2003

Nykykirjallinen näkökulma tylsyydestä. Erlend Loe on norjalainen Trondheimissa syntynyt kirjailija. Hän on varsin tuottelias kirjailija ja kirjoittanut jopa useampia tuotoksia vuosittain. Hän on tehnyt myös musiikkivideoita ja lyhytelokuvia. Kuitenkin Erlendia voi pitää ensisijaisesti kirjailijana. Päätin lukea Supernaiivin, joka on Loen ensimmäinen suomennettu teos.

Kirja kertoo nuoresta miehestä, jonka elämä on vääjäämättä luisumassa hallinnasta. Hänen henkilökohtaiset kriisinsä esitellään ihmisen monologina, kertomuksena jonka odottaa kokoajan kasvavan. Tarina toki kasvaakin, mutta jotenkin odottaa että se jokin loppusisi ja päästäisiin asiaan. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon mielenkiintoista, tuntuu siltä että kaikkea katsellaan harmaiden suotimien lävitse. Toki päähenkilö yrittää karistaa kaihtimia silmiltään jopa lapsellisin keinoin, mutta menee arvaamattoman pitkään ennenkuin tämä alkaa tuottaa tulosta. Kuinka selvitä monimutkaisista tieteellisistä teorioista, jotka menevät reippaasti yli hilseen? Tätähän voi tiedustella huppuluokan tiedemieheltä. Ehkäpä elämän raskain ja ankeuttavin stressi laukeaa Brion Hakkalelulla, vai onko vastaus sittenkin maailman matkailu? Kaikkien kummallisten koukeroiden ympärillä vallitsee kuitenkin lämmin ja sympaattinen tunnelma. Onko lopulta avainasemassa läheisimmät ihmiset? Ihmiset jotka voivat vetää uppoamassa olevan fakkiutuvan sielun takaisin tavalliseen nautittavaan elämään. Vai onko se ehkä sittenkin yllättävä ja odottamaton rakkaus?

Mielestäni Supernaiivi on helppo lukuinen, mutta monisäikeinen kirja. Itselleni ei ole juurikaan tullut näitä kirjoja vastaan, joissa editytään vaivihkaa(jopa salamyhkäisesti) loppuun asti. Voi vain yhtäkkiä todeta sivujen huvenneen ja loppukaneetin läsähtävän printattuna sähköpostina viimeiseen sivuun. Teksti soljuu lyhyinä lukuina ja antaa mahdollisuuden tunkea vähän väliä kirjanmerkin sivujen lomaan. Ei mitenkään raskassoutuista, ehkä juuri helpoin kirja mitä olen lukenut. Tarina joka ei kerro mitään tiettyä asiaa, sitä vaan on hauska lukea. Suosittelen kirjaa.

Milan Kundera - Identiteetti

Suomentanut: Annikki Suni

Sivumäärä: 147

Painos ja vuosi: 1.painos - 1998

Kuinka sillistä tuli salaatti. Milan Kundera on tsekkiläissyntyinen kirjailija, joka muutti luovuuden puuskassaan 1960-luvulla Ranskaan. Sittemin hän on kirjoittanut ranskankielellä useita teoksia. Identiteetti on toinen ranskankielinen kirja, jota voisi luonnehtia lähinnä pienoisromaaniksi.

Chantal ja Jean-Marc ovat avopari, joiden elämä menee hyrskyn myrskyn naisen huolettoman ja vähäpätöisen toteamuksen vuoksi - "Miehet eivät enää käänny katsomaan". Tästä alkaa monimutkainen ja naisellinen tarina mustasukkaisuudesta ja vanhenemisen ahdistuksesta. Köyhän hieman boheemin luonteisen miehen ja rahakkaan uratykkinaisen välinen yhdeksäneräinen ammattilaisnyrkkeilyottelu, joka päättyy tyrmäykseen. Kenen, sitä tarina ei kerro. Tarina alkaa kohtalaisen selkeästi, mutta jossain vaiheessa kertomuksessa siirrytään joko uniin tai kuvitelmiin, tai sekä että. Chantal juttelee intellektuellikeskusteluita junassa työkavereiden kanssa, ja viimeistään tässä vaiheessa paljastuu piilevät naisasianaisjuonteet. Ärsyttävässä määrin iskevät aikuisen naisen itsenäistymisoireet päälle, ja kaikenlisäksi hieman odottamattomassa yhteydessä. Käsittämätöntä vihan puuskaa lapsia kohtaan ja kaikkea muutakin holtitonta. Milan on oppinut ranskalaisille tavoille, tai sitten hän vain pilailee herkkien ranskalaissielujen kustannuksella(naurahdus). Muodikas nykyihminen vailla suurempaa ajattelukapasitettia voisi väittää tätä jopa tekotaiteeksi. Jotenkin kirjan henkilöitä käsitellään jopa epäilyttävällä kovakouraisuudella. Lopuksi ja kaiken kukkuraksi vedetään matto alta.

Kirja oli helppoa ja kevyttä luettavaa, jopa viihteellistä. Mieleeni tuli moderni ja romanttinen kirjallisuus. Voisin kuvitella että naislukijat viihtyvät kirjan ääressä. Kirjan henki on todella ranskalainen ja siinä vallitsee taiteellisuuden ilmapiiri. Mielestäni tarina on kuitenkin tylsä ja jotenkin epäuskottava. Toisaalta viimeksi mainittu seikka voi olla jopa tavoiteltuakin. Ei pompannut parhaimmistoon, jos nyt ei huonoinkaan ollut. En voi ilolla suositella lukemistoksi.

Romain Rolland - Jean-Christophe I

Suomentanut: Joel Lehtonen

Sivumäärä: 597

Painos ja vuosi: 4. painos - 1956

Kirjallisuuden kestävyysjuoksua. Romain Rolland oli ranskalainen kirjailija, jonka tuotannollisin kausi ajoittui 1900-luvun alkuun. Hän on yksi harvoista länsikirjailijoista, joka vieraili Stalinin hovissa Neuvostoliitossa. Rolland sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1915, juuri tästä Jean-Christophe sarjasta. Alun perin kirjasarja koostui kymmenestä osasta, jotka kirjoitettiin 1904-1912. Ilmeisesti siihen aikaan palkittiin tällaisia laajoja henkilö- ja suku-tarinoita. Kirjailija kuoli Saksan miehittämällä alueella toisen maailmansodan aikana vuonna 1944.

Tartuin siis tähän Joel Lehtosen suomentamaan(kolmeen osaan jaettuun) Jean-Christophe kronikkaan, ja nimen omaan ensimmäiseen osaan. Tämä sisältää neljä ensimmäistä kirjaa Sarastus, Aamu, Nuorukainen ja Kapinoitsija. Tarina alkaa Jean-Christophen syntymähetken alkuhämäristä ja jatkuu varhaiseen aikuisuuteen. Ensimmäiset kolme kirjaa sisältävät rikkonaisen lapsuuden, eli useat epäonnistuneet ihmissuhteet, lukien äiti-, isä- ja sisarussuhteet. Juoppo ja tuhlari isä joka ei pohjimmiltaan arvosta itseään, kanavoi toiveensa ja valitettavasti myös onnistumattomuutensa poikaansa. Tämä torpedoi lapsen kehityksen totaalisesti.

Alistuva ja hermoissan heikko äiti jaksaa hädintuskin huolehtia lapsistaan. Kaverisuhteet ja varovaiset askeleet naisten maailmaan etenevät lupaavasti, kunnes jokin aina menee pieleen. Epäonnistumisiin ajaa naiivius, karkeus, riippuvuus ja kypsymättömyys. Kuitenkin Jean-Christophe on lahjakas musiikissa ja tämä avaa ovia kohtalaiseen elämään. Neljännessä kirjassa mielen valtaa levottomuus ja luomisen tuska, jota poika ei oikein osaa kanavoida suotuisasti. Hänen epäonnistunut lapsuus oireilee epäsosiaalisuutena ja vääränlaisena itseilmaisuna, joten hän ei saa itseään tuotua suotuisasti ymmärretyksi. Äitikin on olemassa ja tämä ei jää kaikessa angstisuudessaan epäselväksi. Tästä alkaa siis hänen sisäinen helvettinsä, kiirastuli johon kirjan lainauksissa viitataan. Ja kuinka hän hyvästelee itselleen rakkaimpansa - kenties iäksi. Kapinoitsija ei juurikaan tarjoile onnistumisia, vai tarjoaako sittenkin?

Kirjan teksti on helposti luettavaa ja helposti ymmärrettävää, eikä kolmen ensimmäisen kirjan osalta joudu juurikaan tarpomaan proosan upottsavissa hetteissä. Sen sijaan neljäs kirja alkaa olla jo melko psykologista mielenmaiseman ruotimista, ja tässä vaiheessa alkaa sivuilla viipyä pidempään. Jean-Christophe on yhden ihmisen elämän kuvaus Saksassa 1800-luvun puolivälissä, ja mielestäni teos on onnistunut sosiologinen, psykologinen ja filosofinen tutkielma silloisista ihmiselämän kuvioista. Kirjassa kuvaillaan inhimillisiä tunteita ja asioita varsin luontevasti(tosin pessimistisesti), ja tämä kaikki hyvällä maulla. Tekstin asu on vanhahtavaa ja voisi olla asiallista tarkastaa uuteen painokseen, jota tuskin kirjasta enään suomeksi otetaan. Kaiken lisäksi paketti on varsin tiukkaan painettua tekstiä, eli varsinainen tiiliskivi. Kannattaa lukea ajatuksen kanssa, niin tämä elegantti kirja avautuu mahdollisimman hyvin. Mikäli luen kaksi seuravaa jäljellä olevaa osaa, henkäisen hetken tähänastisen urakan päätteeksi. Kirja ei ole viihteellinen, mutta jos arvostaa laadukasta erilaista kirjallisuutta(vanhanaikaistakin), kannattaa se lukea.